Ilon hetket

Viikko hurahti ohi huiskista-hei tuolla yhden museon kellarissa ja sittemmin toisen museon ylemmissä kerroksissa, joihin osuin perjantaiksi ja niissä tiloissa kuunneltiin Radio Helsinkiä. Kuulin Paskalistaa ekaa kertaa sitten sen kun Suomeen palasin ja hitto vie mua nauratti. Jotenkin se mauttomuuden rajoilla keikkuva alapäänhuumori, varsinkin turvallisesti radioitse esitettynä, on sitä mikä mulle sen ilon hetken suo.

Ääniä metsistä

Olimme viikonloppuna tuolla Inkoon suunnalla rentoutumassa kaverin talossa. Ohjelmassa oli sienestämistä, saunomista ja syömistä. Ihminenhän ei muuta tarvi kuin tämän s-kolminaisuuden tunteakseen itsensä seesteiseksi ja balanssissa olevaksi. Lapsi otti ja jodlas metsässä - sen verran lujaa että metsän omistajan vävy tuokion päästä pörräs mönkijällä katsomaan että mikä siellä ujelsi. Tai ehkä se ajeli vaan ilokseen. Jotku tykkää mönkijällä ajelemisesta.

M vei lapset eilen katsomaan Fröbelin Palikoita ja se sessio oli ollut aivan valtava suksee.

Tänään ryhdyin pomon kanssa työstämään erääseen näyttelyyn pian tulevaa pinkkaa grafiikanvedoksia. Aika roiseja kuvia, joskin taidokkaasti tehtyjä. Silvontaa, ruumiita ja hirtettyjä henkilöitä esitetään teoksissa pilvin pimein.

Nyt ryhdymme katsomaan Peppi Pitkätossua koko porukalla.

Hitauden häpeä

Mä bloggaan nyt aivan häpeällisen verkkaiseen tahtiin. Elämä menee höyryveturin tasaisella päättäväisyydellä eteenpäin ja siinä mä toimitan asiaani kotona, museossa ja ihan vähän muuallakin.

Pakkasin just reppuni äärimmilleen. Siellä on kamat mulle ja lapselle; menemme viikonlopuksi pois, kavereiden kanssa maalle. Tai maalle ja maalle - se on talo pienellä paikkakunnalla ja siellä sit saunomme ja syömme hyvin. M jää kotiin nauttimaan hiljaisuudesta. Mun vuoroni olla kotona yksin tulee joku toinen viikonloppu. Kotona yksin oleminen on kuitenkin aika hauskaa ja varsin harvoin tapahtuvaa toimintaa.

Lapsi leikkii tuolla väärinpäin seinää vasten nojaavan turvaistuimen alla kirkkoa. Kirkossa on valtava määrä muusikoita ja kuuntelijoina nalleja. Nämä joukot ovat näkymättömiä.

En ole mikään tuppisuu vaikka nyhräämisestä tykkäänkin

Tänään rassasin kirurgiveitsellä taustapahvia huitsin helevettiin yhdestä teoksesta. Puolitoista tuntia meni kuin siivillä ja totesin taas keskenäni, että mitä pikkutarkempi näpertelyprojekti, niin sitä railakkaammin ne mun sieluni kellot soivat. Sen lisäksi kävin tänään tutustumassa siellä mun tehdassiivoustehtaassa Valokuvataiteenmuseoon, joka oli tutustumisen väärtti. Ja vielä sen lisäksi pitää todeta, että tämä Suomessa työskentely suomenkielisten työkavereiden kanssa nostaa minussa esiin sellaisen kokopäiväpaskanjauhajan ettei siinä voi kuin työkavereita sääliä. Huulenheitto vaan on niin kivaa, varsinkin jos saa siihen muut yllytettyä mukaan.

Matometsästystä aloitellessa

Tässä on kuva allekirjoittaneesta. Kuvan nappas nuori E.L. mun ystävättäreni näyttelyn avajaisissa, galleria Huudossa, Uudenmaankadulla. Näyttely on hieno ja vielä alkavan viikon auki. Menkää ihmiset sankoin joukoin katsomaan.

Museossa toimittamisen riemu ei tunnu hellittävän otettaan. On valtavan hauskaa rassata ja katsella teoksia. Ajatella, että tämmöstä vois teoriassa tehdä myös palkkatöikseen jonain tulevaisuuden kirkkaana päivänä.

Nyt olis täällä kotona asianani siivota komero, jossa epäilen turkiskuoriasleegion viettävän karnevaaleja. Homma olis parasta hoitaa, mutta jotenkin en ole vielä toimeen ryhtynyt. Olisko vapaaehtoisia?

Sairaskertomuksia

Japanilaisten lähdön jälkeen perheyksikkömme on viettänyt enemmän tai vähemmän vilustunutta laatuaikaa. Eilen Nassikalle nousi lämpöä ja hän kertoi että hänellä on ihan "littana" olo. Myöhemmin "koko miestä" särki. Siihen vaivaan annoimme sit särkylääkettä ja pitkän yöunen jälkeen laps oli taas parempana.

Omalla kohdalla ei poskionteloihin tahdo löytyä sitä entistä ilmavuuden tunnetta sit millään. Ja silitysrautakin meni rikki!