Miltä me näytämme?

Tänään duunin lomassa pohdiskelimme sitä, kuinka kiusallista on nähdä itsensä videolle tallennettuna. Nauhalla toimittavaa hahmoa ei tunnista omaksi itsekseen ja "ai tuollaiseltako mä näytänkin"-ajatukset piinaavat nauhan näkemisen jälkeen. Kuva, joka meillä on itsestämme ja elekielestämme ei ole miltei ollenkaan yhteneväinen sen kuvan kanssa, joka muilla on meistä. Parasta on siis olla määrittelemättä itseään itselleen sen suuremmalti ja yhtä hyvä on olla pohtimatta miltä vaikuttaa, näyttää tai kuulostaa muiden kehollisissa vastaanottimissa. Sit voi huoletta vilmata itteensä aamusta iltaan ja katsoa tallenteita joutotunteinaan.

Mut siis kivaa olla duunissa!

Jo on piru merrassa

Jos tämä on totta, ei ole muita vaihtoehtoja kuin varautua pahimpaan ja ryhtyä hysteerisesti juoksemaan kohti (mitä tahansa) vastakkaista ilmansuuntaa, niin kovaa kuin vaan pääsee. Ja älkää katsoko taaksenne, tai muututte suolapatsaiksi.

YH:na

M on tämän kuukauden Japanissa työmatkalla. Minä toimitan Suomessa työssäkayvän yh-vanhemman asiaa. Kahden päivän kokemuksella voin sanoa, ettei tarvi hirveesti miettiä että mitä tekis. Ja todellakin: olen töissä! Koulutustaan vastaavan työn tekeminen on juhlaa ja riemua joka hetki. Tätä hauskuutta jatkuu syyskuun loppuun saakka.

Taas on ehtinyt sattua ja tapahtua. Yksi menneitten viikkojen tähtihetkiä oli, kun ystäväni järjestivät mulle valmistujaisbileet heinäkuun lopulla. Oli aivan valtavaa luksusta saada valmiit bileet osakseen. Ja vielä kivat bileet, joissa kuohuviiniä riitti kaikille halukkaille. Mulla on aivan erityisen fantastisia ystäviä.

Ihminen nälässä

Poikkesin taidemuseon kirjakauppaan tänään ostamaan kortteja. Jälkeeni tulleelle asiakkaalle myyjä kertoi englanniksi, että hänen valitsemansa kirja on suomeksi ja että eikö hän haluaisi mielummin ostaa teoksen englanniksi. Asiakas oli aasialainen nainen, joka tyynesti vastasi, että "Ei, opiskelen suomea". Ajatella, että maailmassa on ihmisiä jotka vapaaehtoisesti haluavat oppia suomen kielen!

Heinäkuu on jo pitkällä. Kuten kaikki Suomessa sitä viettäneet tietävät, kelit eivät ole olleet ihan sitä kesäisintä sorttia. Ulkomaan kesät olivat pidempiä ja lämpimämpiä. Jopa Göteborgissa, joka sinänsä on ihan vihoviimenen läpi, mitä säähän tulee. Siellä tulee ja sataa aina.

Kaikenlaista on tietysti ehtinyt tapahtua sitten viime kirjoittaman. Aina tapahtuu. Päällimäisenä mielessäni on juuri päättynyt nestepaasto. En ollut asiaa ennen kokeillut ja päätin nyt testata onko se mun juttuni vai ihan muiden juttu, jonka ne voi tykönänsä pitää. Ei se ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin etukäteen kuvittelin. Tosin aika vähissä on voimat kun ei syö. Paastokirjassa julistettiin, että viidentenä tai kuudentena päivänä ihminen on täynnä energiaa ja saa aikaan vaikka mitä. Mun kohdalla paasto meni tappiin saakka säästöliekillä. Paastosin kuusi päivää. Eniten kaipasin kahvia, jota aion huomenna taas alkaa kittaamaan.

Sharmantit kielikukkaset

Katsoin tänään YLE:n sivuilta netistä "Levengood Suomesta"-ohjelman jakson, jossa Mark haastattelee Linda Lampeniusta. Ai että mä tykkäsin siitä! Enkä usko että mun sielun kellot olisivat soineet ollenkaan näin riehakkaasti, ellen olisi itse elämässäni Ruotsissa asunut ja saanut uutta, freessiä perspektiiviä suomenruotsalaisuuteen sen ummehtuneen pölyttyneen "Stokkalla-ollut-duunissa"-näkökulman tilalle. Ruotsiin muuttaneet suomenruotsalaiset ovat aidosti rinta rottingilla ensinnäkin omasta suomenruotsalaisesta ruotsinkielestään ja myöskin siitä faktasta, että he osaavat puhua suomea. Mark ja Linda juttelivat julkisesti asiansa suomeksi, tietoisina siitä että nyt ei tarina solju just sillä vahvimmalla verktyykillä, mutta ei haitannut ja sehän oli pelkästään sharmanttia, että kyynärpäätä nimitettiin olkapääksi. Ai, ai. Pitää metsästää lisää ohjelman jaksoja katsottavaksi.

Kun muutimme Svedulaan, Levengoodilla oli silloin Ruotsissa menossa talk show, jota seurasimme ja josta emme vielä siinä vaiheessa ymmärtäneet kuin ehkä 1/5 osan - sarja oli tietysti ruotsiksi. Markilla on merkittävä ja positiivinen rooli mun ruotsittumisessa, siis siinä määrin kun kykenen ruotsittumaan. Enisvei - heja, heja!

Koko ajan matkoilla

Lapsi tuli Göteborgiin M:n kanssa viime torstaina. Vietimme siellä pitkän viikonlopun Kanadalaisten ja Guldhedenin kansalaisten kanssa (vuh, vuh sinne mäelle). Käytimme Nassikan Lisebergissä, lasten eläintarhassa ja aika monella leikkikentällä. Oli kivaa.

Kuvassa olemme lasten eläintarhassa, missä lapsi kävi ensimmäisen kerran ollessaan vielä lähes kävelykyvytön. Sen ensimmäisen vierailunsa aikana hän työnsi pienen etusormensa ison sian sieraimeen. Se oli jotenkin hassu näky - kaveri oli itse vielä aika pieni. Nyt jätettiin porsaanreiät rauhaan, sen sijaan toimitettiin poniratsastusta ja vuohien silittelyä.

Huomenna lähdemme taas matkaan, tällä kertaa Ouluun. Siellä on ristiäiset. Menemme sinne yöjunalla, mikä mielestäni on hauskaa ja varmasti ilahduttaa myös Ipanaakin. Palaamme kotiin sunnuntaina.

Jes söör!

Kuuluuko mun "JEEEE!"-huutoni läpi maailman piirin? Nyt on homma hoidettu ja ihminen voi tituleerata itseään konservaattoriksi. Tämän aamuinen esitys meni hyvin ja sain positiivista fiidbäkkiä. Nyt voi ihminen olla kuin Ellun kanat kunnes työttömän arki iskee päin nassua.

Täällä Svedulassa on helle ja mun jalkaterät vaan turpoo. Kohta pitää hankkia 45 kokoiset jalkineet tai ei tule mistään mitään. Ei mulla ollu tällasta ongelmaa Tokiossa vaikka siellä oli todella paljon kuumempaa kuin Svedulassa konsanaan. Ehkä se on se ikä.

Op-op-opponointi

Tänään opponoin erään opiskelijatoverini ja keskiviikkona minut opponoidaan. Opponenteikseni sain juuri ne kriittiset kaksoset, joiden opponointia menneenä talvena kauhulla katselin ja hiljaa mielessäni toivoin, etten joutuisi koskaan heidän hampaisiin. Olen tämän visioni heillekkin ilmaissut ja heitä nauratti. Saa nähdä millaisella piiskalla ne keskiviikko-aamuna viuhtoo.

Aion lähteä opponoimaan silittämättömässä paidassa. Rappio on lähellä. En oikein tiedä miten tähän pitäisi suhtautua.

Sveduhelle yllätti

Nyt on ihminen taas Svedulassa. En ollut ollenkaan ymmärtänyt varautua siihen, että täällä olisi helle.

Kotiin jäi:
- Aurinkorasva
- Sandaalit
- Aurinkolasit
- Farkkuja kevyemmät vaatteet

Ensi töikseni, helteen todettuani, metsästin kaupungilta itselleni kevyen hameen, kangastossut ja yhden ylimääräisen t-paidan. Kaikki tuotteet varmaa slit-o-släng-laatua, lapsityövoiman omin pikku kätösin nälkäpalkalla valmistamia. Tämän tarinan opetuksena on: ota matkalle mukaan varmuuden vuoksi kaikki, niin ei tarvitse turvautua eettisesti epämääräisten tuotteiden ostamiseen.

Väärä päivä

Eilen olin museon syntymäpäivillä ja seuraavan päivän aikainen herääminen mielessäni en kiskonut viiniä aamuun asti, vaan ainoastaan tehokkaasti keskiyöhön saakka. Aamulla viideltä ei silmät olleet kirkkaina ja päätäkin kivisti. Onneksi aamuvirkku ja tehokas ystävättäreni oli lupautunut viemään mut autollaan kentälle, näin säästyin painavan kapsekkini raahamiselta. Kentällä kävi tosin ilmi, että lentoni onkin vasta huomenna ja näin sain hilata kamppeeni ja itseni kotiin. Hohhoijjaa.

Happoo jäsenissä

Hahaa! Selviydyin hengissä Naisten Kympistä! Juoksimme systerin kanssa kutakuinkin 1/3 matkasta ja loput vedimme rivakkaa kävelyä. Yhdeksän kilometrin kohdalla ihmettelimme, että nytkö jo yhdeksän?

Näin seuraavana päivänä maksan siitä eilisen spurtista jäykillä, maitohapoisilla jäsenillä. Olen muutenkin ollut aivan kanttuvei. Kannattais treenata ennen ku rehkii.

Reenit jäi väliin

Huomenna on Naisten Kymppi, johon olen ilmoittautunut hyvissä ajoin jo tammikuussa. Piti reenata sikana koko kevät, mutta niin ei käynyt. Otan kävelylähdön.

Auts!

Ei sille mitään voi, vaikka ei ihminen tosissaan kuvitellut suoraan koulun penkiltä eläkevirkaa saavansa, niin kyllä nyt vähän harmittaa, kun en päässyt edes haastatteluun. Kuulemma reilu tusina oli hakenut ja vajaa kymmenen haastateltiin. Ei tunnu kivalta, sanon minä ja väännän suupielet alaspäin. En tiedä pääsikö Suomesta tänä keväänä valmistuvia kolleegoja haastatteluun vai jätettiinkö kaikki valmistumaisillaan olevat haastattelematta.

Noh, eiku purjeet pulleiksi ja uusiin seikkailuihin.

Kengät jäi

Mitä blogin pitämistä se tällainen on kun ei kirjoiteta mitään koskaan? Haipakka ja laiskuus ovat vaivanneet ihmistä ja sanomisen määrä on ollut aika vähissä, vaikka sinänsä jutut ei koskaan lopu kesken. Ei vaan jaksa kertoa.

Jonain päivänä viime viikolla matkustin lapsen kanssa sporalla ja huomasin, että joku oli unohtanut kenkänsä kyytiin, itse jo kyydistä poistuttuaan - ellei tämä ollut sitten jonkun erityisen eksentrisen kuljettajan tapa säilyttää jalkineitaan ajon ajan.

Late Liimakorvalla, lapsellani siis, on kuulo alkanut palata. Viime viikolla korvalääkäri määräsi uuden antibiottiikuurin, kun tähän aikaan vuodesta korvien putkittaminen ei ole mitenkään ensikädessä suositeltava toimenpide - lapset lotraa kesäisin ja putkiin ei sais mennä vettä. Ooltöseim, lapselle ei tarvi enää huutaa tullakseen kuulluksi.

Riippuu siitä, mihin vertaa

Jiihaa! Kouluhomma alkaa olla valmis. Uskomatonta, että sen syntyminen ei ollut tämän tuskallisempaa. Ehkä mun vertailukohdat on vähän turhan rankat näissä synnyttämisen asioissa, että pitää olla todella paljon hurjempi haaste, ennen kuin se tuntuu missään.

Vappuna ja vapun jälkeen

Vietimme vapun lasten ja lapsiin liittyvien aikuisten kanssa. Lapset riehu ja tappeli. Ipanat nukahti jossain vaiheessa ja mä pääsin juomaan kuoharia samaan tyyliin kuin skidit syö karkkia toistensa seurassa: nopeesti rohmuten, ettei muille jäis.

Vapunpäivänä kävimme Kaisaniemessa, kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa oli järjestetty lapsille sopivaa toimintaa. Kasvihuoneessa oli vaikuttavat lummekokemukset - luulen etten koskaan ennen ollut käynyt siellä. Se oli tosi kivaa. Puutarhaan ei ördetkään eksyneet, kun viinakielto oli päällä.

V:lle tuli tosin jossain vaiheessa ensin todella pahamieli, kun satunnainen, vanhempiensa valvovasta silmästä etäällä oleva lapsi otti ja heitti häntä tuimasti tähdäten pallomeren pallolla. Kun pahasta mielestä oltiin selvitty, mikä sinänsä otti aikansa, niin piti pistää kunnon kiukuttelut kehiin.

Milloin tuo lapsen massiivinen, järkipuheiden saavuttamattomissa oleva kiukuttelu oikein loppuu? Taitaa olla niin, ettei se kaikkien kohdalla lopu koskaan. Pitänee toivoa että nassikka pääsee omastaan eroon tai saa sen hallintaan ennen kuin kasvaa itsestään vastuussa olevaksi henkilöksi.

M ja ipana ovat nyt maakunnissa antamassa mulle kirjoitusrauhaa ja tästä eleestä olen erikseen erittäin kiitollinen. Plussana sain nukkua tänään puolikymmeneen!!!

Ressi, ressi, ressi

Kun on kahden blogin loukussa, niin joskus julkaisee hymyssäsuin vääränkielisen tekstin ja tolkuttaa asiaansa väärillä silmille. Onneksi huomasin asian ja poistin mokan. Ja onhan niitäkin jotka lukee molempia blogeja, joten sama kai tuo on missä tekstit on. Jada, jada.

Paniikkitunnelmat tiivistyy. Stressiä pukkaa niin ettei tahdo pystyssä pysyä. Siitä huolimatta kävin eilen MUU:n galleriassa pikaisesti avajaisissa ja pitää kyllä hehkuttaa, että siellä on nyt todella erinomaisia akvarelleja esillä. Menkää katsomaan. Nassikka oli mulla mukana menossa, joten mitään sen antaumuksellisempaa kekkulointia ei tullut harrastettua - jatkot jäi väliin.

Nyt hommiin!

Onnea Ouluun!

Hoo-hiio-hei! Vimme sai tänään uuden serkun! Onnea koko porukalle pohjoiseen.

Unikoita ei voi välttää

Kuten voimme todeta tästä BBC:n sivulta bongaamastani kuvasta: Unikko-kangasta löytyy Nepalistakin.

Aina ei voi luottaa painettuun sanaan

Mulla on aina kirjoittaessani yhdyssanat aika suuripiirteisesti kirjoitettuna: joskus yhteen, toisinaan erikseen. Ja kielioppisäännöt muutenkin on elämäni harmaa alue. Mä en vois koskaan tehdä kehenkään syvää vaikutusta oikein kirjoitetulla tekstillä.

Taas kirjoitin (työpaikkahakemusta!!!) ja tuli tenkkapoo, että onko eräs sana (juustonmyyjä) yhdyssana vai ei. Päätin googlata. Heti tärppäs. Onneksi tarkistin linkin ennen kuin riemuiten hurrasin ja sanan hakemukseen jätin: linkki oli tähän mun armaaseen omaan blogiini ja tähän ei pysty mitenkään vakavissaan yhdyssanatietoudessa luottamaan.