Kuvia vierailun ajalta

Japanin vieraamme lähti tänään kohti kotiaan - joulun vietosta uuden vuoden viettoon. Mässäjäisistä mässäjäisiin siis. Japanissa se uusivuosi on tunnetusti saman henkinen juhla, kuin joulu on täällä Suomessa. Paitsi että ne ristillisyyden asiat eivät ole päällimäisinä esillä siinä juhla-aterialla tai muutenkaan. Mutta perhekeskeisyys ja ruoan määrä on samaa luokkaa molemmissa juhlissa.

No mutta tässä on kuitenkin vähän kuvasatoa vierailun ajalta. Ensimmäinen kuva on Suomenlinnasta. Nurmen vihreydestä ei voi erikseen päätellä joulun olevan ovella.


Tässä emme menneetkään Nuuksioon, vaan tuonne lähirannalle.


Lumestakin pääsimme nauttimaan. Kohtuudella tosin.


Tää on Stadista, Hietaniemen hautausmaan rannasta. Aurinko paistaa matalalta tähän aikaan vuodesta keskellä päivääkin ja muut ajat on pimeetä (jos ette ole sitä itse huomanneet tai olette sen ulkosuomalaisuutenne aikana tämän faktan tyystin unohtaneet).

Nyt sit totuttelemme taas olemaan keskenämme ja siivotakkin pitäis. Puhumattakaan valtavasta pesukoneittenvaihtoprojektista: vuokraisännän pesukone pasahti ja oma kellarissa makaava vanha kone pitäis roudata ylös pasahtaneen tilalle ja pasahtanut säilöä sinne, missä se oma vanha on just nyt. Ihmisellä riittää tekemistä.

Kivat joulut kaikille

Lähdemme kolmen päivän kylärundille japanilaisten vieraittemme kanssa, notkumaan pursuavien juhlapöytien ääreen, venyttämään jo nytkin tiukkoja farkkujamme uusiin mittoihin. Jeesuksen syntymää tulee tuskin kauheesti ajateltua tai muutenkaan hartauden tilaan heittäydyttyä, mutta ei se mitään. Kukin juhlikoon tyylillään tai olkoon vallan juhlimatta.

Oikein mukavaa joulua kaikille.

Opastusta

Suomen näyttäminen fanittajalle on aika hauskaakin. Säät ovat suosineet ja Jaappanin vieraamme listalla olleet kohteet rupee olemaan nähtynä.

Yritimme viikonloppuna Nuuksioonkin, mutta missasimme kahdet dösät (tampereeksi: rösät) ja sit auringonlaskun aika lähestyi uhkaavasti vauvan ja nassikan kanssa matkaavaa seuruettamme - näin käännyimme kannoillamme ja tulimme kotikulmien rannalle hämmästelemään sitä laskevaa aurinkoa. Se ei ollut ollenkaan vähäpätöisempi kauneuskokemus.

Suomi-kritiikki iskee taas ja vieraita on tulossa

Huomenna saapuu meitä läsnäolollaan ilahduttamaan naapurin rouvamme Japanista. Mukanaan hän tuo supersuloisen pikku-tyttärensä ja he viipyvät luonamme joulun yli.

Olen yrittänyt katsoa tätä kotimaatani sillä silmällä, että miltä se näyttäisi ensi kertaa nähtynä.

Nyt on suurin piirtein se kurjin aika vuodesta tulla Suomeen, varsinkin tänne etelään: lunta ei ole missään, mutta runsasta kosteutta lasketaan rivakalla tuulella säestettynä ulos uskaltautuvien naamoille. On pimeää, roskaista, sutattua ja kansa örseltää.

Toisaalta: on tilaa, on luontoa, kierrätystä, ilmaista kyytiä lastenvaunun kanssa julkisilla liikkuessa, hyviä perunoita, hyviä juustoja, sikahyvää leipää ja suomalaista designiä kaupat pullollaan.

Jos naapurin rouva aikoo uusia vierailunsa ensi kesänä siitä huolimatta, että saapuu synkimpään aikaan vuodesta ensivierailulle, niin sit voi sanoa, että ihmeen hyvän vaikutuksen tämä läntinen asennevenäjä häneen teki.

Voi hyvänen aika mä jaksan mollata tätä Suomee. Pitää nyt tässä erikseen kertoa, että en toki tätä ihan vihoviimeisenä läpenä pidä. Suomessa on puolensa. Tämä kriittinen asenne on ehkä itsekritiikkiin verratavissa - tyyliin: eihän sitä itseäänkään lakkaamatta puheissaan muille ylistä, vaikka olis kuinka pompöösimäisissä harhaluuloissa kyvyistään ja luonteenpiirteistään.

Mun mielestä on hyvä asia, että olemme palanneet Suomeen ja tämä tuntuu oikealta paikalta olla juuri nyt ja tulee olemaan oikeestaan aika hauskaakin paikkoja vieraalleni.

Hilpeys hakusessa

Tämä graafinen näkymä kohtaa ihmisen katseen keittiön ikkunastamme. Pidän siitä kovasti, enkä aio ripustaa verhoja ikkunaan, jotta voin nähdä tämän tammen toiminnan vuodenaikojen vaihdellessa.

Jos on muuten menossa vähääkään alavireinen kausi, niin siihen päälle jos lukee vielä Imre Kertészin sinänsä loistavan kirjan "Kohtalottomuus", jota ei voi lukiessaan käsistänsä laskea, niin eipä se hilpeys pääse ihmistä suuremmin vaivaamaan.

Sitten jos vielä sattuu matkustamaan junassa ja ymmärtää junan äkkiä pysähtyessä ennen asemaa, että ne kahvinpapujen jauhamista muistuttavat voimakkaat rohinan äänet junan lattian alla lähtivät siitä, kun ihminen murskautui kiskoille, niin ne vähäisetkin reippauden rippeet saattaa tuosta vaan kadota.

Olimme matkalla anopin luo, kun näin kävi. Kuka se sitten lieneekään, mutta nopean lopun hän kohtasi.

Sinisankainen kahvilaatu

Maistoin tänään kahvin makuista jogurttia. Se ei ollut pahaa, mutta tuskin ostan sitä uudestaan. Pakko sitä oli kuitenkin maistaa. Maistoinhan mä Japanissa ollessani kahvipurkkaakkin, joka oli karseeta. Näköjään mulle saa myytyä melkein mitä vaan, kun kirjoittaa tuotteen kylkeen "kahvi".

Katsotaan vaan, niin ryntään lähimpään myymälään ostamaan heti musaa, jos joku mulle muuten vastenmielinen artisti, sanotaan vaikka kansanedustaja Alatalo, tekis kahvin makuisen levyn. Aika karsee ajatus sinänsä. Se olis varmaan jotain sinisankaista kahvilaatua sitten.

Kävin teatterissa

Ystäväni vei minut eilen katsomaan Kokoteatteriin Anna Politkovskajan "Putinin Venäjä"-näytelmää. Aiemmin päivällä olin kuluttanut kaikki varapolttoaineenikin lapsen raivaria todistellessa ja näin tilani oli tunneherkkä ja paljas. Monologien kertoma oli hurjaa kuultavaa ja tippa oli linssissa tuon tuosta.

Maailma on julma paikka suurimalle osalle sen kansalaisista. Ihmisten kohdalle sattuvat huutavat vääryydet, uskomattomat julmuudet ja täysi piittaamattomuus tulee aina toisen ihmisen taholta. Siksi ihmiset pitäis kieltää lailla.

Hornaa ajatella, että nyt sitten muka luotsaa lastaan aikuisuuteen tässä läpeensä paskassa maailmassa, missä mitä tahansa vastenmielistä voi tapahtua kenella tahansa, milloin tahansa ja nimenomaan toisen kaltaisemme (joskin ehkä mielentilaltaan kaoottisemman, jos se nyt on mahdollista) taholta.

Ja näillä sanoilla sit tämä päivä alkuun.

Suomi, se arktinen takapajula

Asiat ovat edistyneet: lapsella on nyt päiväkotipaikka ja hän aloittaa laitostumisensa tammikuussa. Olemme saaneet olohuoneeseen huonekaluja: 2 nojatuolia, yhden vuodesohvan, parisohvapöytää ja pari kirjahyllyä (kiitän sponsoreita). Pahvilaatikot kuuluvat edelleen olennaisena osana meidän sisustuselementteihin, mutta muutakin jo löytyy.

Sitten muuta:
Viikonloppuna kävimme kylässä eräässä Helsingin lähiössä. Kotiin lähtiessä odotimme linja-autoa pysäkin katoksen alla neljän somalinaisen ja heidän lastenvaunujensa kanssa. Oli pimeää ja satoi. Äkkiä ajoi auto vauhdilla kohti pysäkkiä ja käänsi suuntaansa juuri ennen väistämättömältä näyttänyttä törmäämistä ja jatkoi renkaat ulvoen matkaansa. Autoilija halusi selvästikkin pelästyttää somalinaiset, jotka pelästyivätkin, ja me yhtälailla. Emme ehtineet nähdä kuljettajaa tai saada edes rekisterinumeroa ylös. Tuli sellainen tunnelma, että perkeleenmoinen natsitakapajula tämä Suomi on, kun ihmisten pitää tuolla tavalla öykkäröidä. Ihmiset saa ajatella tykönänsä ihan mitä haluavat, kunhan käyttäytyvät asiallisesti. Jotenkin nyt näin hetken Suomessa oltuani tuntuu siltä, että asiallinen käytös tapahtuu vaan keskustan kortteleissa virka-aikaan ja muuten kansa on kuin riivattua.

No, kyllä mä ymmärrän, että oikeesti suurin osa suomalaisista on asiallisia ihmisiä, jotka eivät aiheita häiriötä, kuin seinänaapureilleen, jos niillekkään. Öykkärit vaan kuuluu ja näkyy niin helposti.