Sydämen mielitietty, hyvisten hyvis

Näitä juttuja voi nähdä Kampin bussiaseman lattiassa. Mun mielestä ne on aika hienoja.

Olen löytänyt uuden sydämeni mielitietyn: ystävättäreni chihuahuan, joka häntä onnesta vispaten mua jo matkan päästä tervehti, on se suosikkihahmo lähipiirissäni. Se tulee koputtelemaan mun jalkapöytää pikku tassuillaan ja huomioni vangittuaan kääntyy hyvään asentoon syliin nostoa varten. Sylissä se olis tyytyväisenä vaikka hamaan tuomiopäivään saakka. Ihmiselle tulee hyvä mieli, kun pitää empaattista sihua tykönään. Se näyttääkin kaiken lisäksi Yodalta ja kaikki tietää että Yoda on hyvisten hyvis.

Lattiatasolla

Luulin olevani tottunut lattialla istuja (asuin muka siellä Japanissa), mutta toiseksi on asia todistettu.

Kuten tunnettua, meillä ei ole olohuoneessa huonekaluja, joten tietokoneen ääressä tulee napotettua lattialla istuen. Siinä kun aikansa tunnelmoi, niin ovat sekä polvet, että lonkat lähes suoristamiskelvottomat ja selässä tuntuu ryhditön näppäimen yllä roikkuminen. Mut kai tähänkin tottuis. Luulen kuitenkin, että huonekaluja saapuu ennen kuin jatkuva lattialla istuminen sujuu tosta-vaan ja vaan siksi, että siihen prosessiin menis todella pitkä aika ja oppimisjaksoon sisältyisi todennäköisesti myös vuosien retriittijaksoja vuoristoluostarissa ja initiaatioriittejä sen seitsemässä erämaassa. Jää väliin.

Pääsimpä paasaamaan

Kun kerran elämässäni Fortumin asiakkaaksi ryhdyin, niin eikö se pulju nostanut hintojaan uutiskynnyksen ylittävästi. Eipä silti. Mun mielestä sähköstä pitääkin maksaa ja sen verran, ettei sitä juuri sen hinnan takia kuluta ajattelematta asiaa toista kertaa.

Mä en kestä kuunnella jatkuvaa narinaa siitä, kuinka asiat maksaa ja taas hintoja on nostettu. Joskus hintakriittiset lausumat tulevat juuri sieltä, missä sitä maksukykyä riittäis vaikka hinnat nousis mihin. Tällä en tarkoita sitä, etteikö hinnoista ja asioitten maksamisesta vois ajoittain asiallisesti puhua. Mutta täällä meidän ah-niin-onnelan-kaltaisessa yhteiskunnassa suurin osa asioista, joita meidän pitää ostaa ja hankkia sillä vääryyttä puhkuvan kalliilla hinnalla on ihmiselämän kannalta todella ilima'aikusia tuotteita, joiden hankinnanpakko on ovelasti ohjelmoitu meille ulkoa päin. Ja jos niiden hinnoista haluaa kantavana teemanaan ihmiselle valittaa, niin voi lähestyä kirjeitse ja pistää kuoreen tunnus "rahat ei riitä" . Näin voi aiheen väistää pienellä ranneliikkellä roskista kohti.

Ja nyt hengitän vähän välillä ja hörppäsen kahvia.

Asiat ei kestä loputtomiin

Ajatella, että mun kesällä 1983 hankkimani - silloinkin jo varsin edullinen - Sony stereolaitteeni alkaa hajota. Ja - silloinkin jo tosi paskat - kaiuttimet varsinkin. Luojan kiitos mukana on veljeltäni 1988 häälahjaksi saamamme CD-soitin, joka toimii moitteettomasti.

Mun mielestä on kamalaa, kun pitää ostaa uusia asioita. Mun mielestä olisi oikeus ja kohtuus, että kaikki mitä ostan kestäisi niin kauan kuin niitä tarvitsen. Kieltämättä joskus koen inhimillistä iloa uusista tuotteista, mutta shoppailu sinänsä ei tuota mulle onnen tunnetta, vaan pikemminkin on se välttämätön paha, jota on pakko suorittaa, kun kamat hajoo käsiin.

Juhlaa ja sotkua

Tänään lapsi sai tavata lukuisat serkkunsa ja parit pikkuserkutkin anopin syntymäpäiväjuhlissa. Lapsikaarti oli varsin poikavoittoista ja meno oli sen mukainen. Juhlat olivat kivat ja me aikuisemmat henkilöt saimme tilaisuuden nähdä pitkästä aikaa monia tuttuja naamoja.

Täällä kotona on kaikki sikinsokin jotenkin häiritsevän lopullisen oloisesti. Ehkä tämä tunne väistyy, kunhan saamme rahdattua tänne huonekaluja ja ennen kaikkea jonkun kirjahyllyn virkaa toimittavan objektin, johon nuo lukuisat laatikot voi purkaa.

Eletäänhän Espoossakin

Koko meidän perheyksikkömme on nyt Suomessa ja napotamme päättäväisesti täällä Espoossa pahvilaatikoiden keskellä. Uuden kodin sisustusrintamalla ei mene mitenkään erikseen mainittavan lujaa, mutta ei sillä väliä: netti toimii!

M meni duuniin heti seuraavana päivänä Japanista tultuaan - mitä sitä turhaan tuumimaan, kun voi töihinkin mennä. Ensi viikolla saan lisätietoa lapsen mahdollisesta päivähoitopaikasta, huomenna menemme anopin synttäreille lähimaakuntiin ja kohta pitää ihmisen mennä nukkumaan, että jaksaa.

Täti-ihminen raahaa mukanaan Karjulan setää ja kaipaa Tokion asiakaspalvelutasoa

Raahauduin pahoin aavistuksin lapsen kanssa ruokakauppaan (toiminta, joka pitäisi jotenkin estää maailman kaikkien ihmisten mielenterveyden edistämiseksi). Ostostilanne sujui ennakoidussa määrätietoisen vastustuksen ilmapiirissä ja vastustusprotestit eivät olleet mitenkään erikseen mainittavan hiljaisia. Sen lisäksi kaupan henkilökunta oli apeaa: tyyppiä "tärkeämpää täyttää hyllyjä, kuin henkilökohtaisesti palvella asiakkaita" ja tämä asia pitkitti huomattavasti tuskallista ostostapahtumaa. Löysin itseni kaipaamasta Tokion asiallisen palvelualttiiseen ja tehokkaaseen ostosilmapiiriin.

Onneksi kävin tämän kokemuksen päälle kirjastossa kysymässä asioita ja siellä oli töissä iloinen ja palvelualtiskin nuori mies, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan myös huumoriasian tienoilta. Paikalta poistuessani mietin mielessäni, että kaveri varmaan ajatteli, että olipa siinä täti reippaana, eikä suinkaan vaikka että olipa siinä viehättävä nuori nainen - kun se nuoruus ei kuitenkaan ole just se aspekti, jota enää ihmisenä voisin ominaisuutenani liputtaa. Millonkahan mä totun siihen, että olen täti-ihminen?

Keittiönäkökulmaa

Nyt kun olen täällä vanhempieni kotona lapseni kanssa loisiessa tottunut käyttämään astianpesukonetta, niin tulee olemaan tuskaista palata siihen käsin tiskaavaan ihmisen arkitodellisuuteen.

Toinen totuttelua vaativa asia on perinteisen sähköhellan käyttö. Lämpötila vaihtuu siinä laitteessa verkkaiseen tahtiin verrattuna kaasulieteen tai siihen vallan mainioon induktiolieteen, jollaiseen saimme Tokiossa asuessamme tutustua (oli hauska tavata, muuten).

Asia, josta en nurise ja jota en kyräillen silmäile, on tiskikaappi! Se on juhlava tunne, kun on saanut kettiön pöydät tyhjiksi ilman puolentunnin astiankuivaussessiota. Kotirouvan kiksit lähtee just siitä.

Niti-nati

Jaksamisen rajat natisee liitoksissaan. Lapsi testaa mun hermoja tiedemiehen tarkkuudella ja päättäväisyydellä, joskin paljon äänekkäämmin kuin asiallisillla keskiverto tiedemiehillä on tapana.

Perheen piirissä on ollut huolta, mut luojankiitos siinä asiassa ollaan siirrytty hornan varjoista helpottuneisuuden tilaan. Rankkaa silti.

Ja vielä erikseen luojankiitos että se mies tulee Suomeen ensi viikolla.

Suometus

Uusimmasssa Yhteishyvä-lehdessä on artikkeli paluumuuttajista.
"...Juurilleen palaaminen voi olla kuitenkin uskottua haastavampaa. Tutkimusten mukaan jopa 80 prosenttia paluumuuttajista kokee paluun vaikeampana kuin aikoinaan lähdön Suomesta uuteen kulttuuriin...", siinä todettiin. Mä en ole kerennyt paluumuuton asiaa vielä kauheesti pohtimaan ja toisaalta - eihän täällä ole oltu kuin vaivaiset kaksi viikkoa. Mut ensivaikutelma on se, että johan tuo oli ihmisen aikakin palata tänne suomettumaan.

Suurin osa kamoista on nyt uudessa asunnossamme. Me emme ole vielä siellä. Siellä ei ole myöskään nettiyhteyttä, eli leiritulilla olostahan se menisi, jos sinne jo vakituiseen jäis.

Lunta on maassa, lumitöitä on tehty ja lapsi on pelmunnut lumessa täydestä sydämestä. Maaaarraaaskuuuuu, laa la laa laa....