Meidän vuosi 2005 alkaa Suomen aikaan 17:00

Nyt ei oikein saa mielestä pois Kaakkoisaasian valtavaa katastrofia. Kaikki oman elämän anekdootit tuntuvat niin tavattoman merkityksettömiltä sen rinnalla. Ympäri maapallon on joka puolella suurta surua sekä omaisten että ystävien keskuudessa ja itse paikan päällä on kärsimys suuri.

Täällä meidän pikku-universumissa on ongelmana liian pienet japanilaisvaipat. Vimmen yön viimeinen tai aamun ensimmäinen pissa on aina kaverin vaatteilla ja meidän lakanoilla (nukumme kaikki valtavassa kaksoispedissä - hyvin mahtuu). Nyt aion testata sitä, että herään erikseen kuudelta vaihtamaan Vimmelle vaippaa ja sitten yritämme jatkaa unia. Toivottavasti se toimii. Seuraava askel on vuorata lapsi useammalla vaipalla yön ajaksi. Mutta kuten sanottu - tämä on aivan häviävä ongelma kaiken muun tapahtuvan rinnalla.

Vielä tämän merkinnän päätteeksi toivotan oikein hyvää uuden vuoden aattoa kaikille ja antoisaa vuotta 2005!!!

Haisusalaattia lumisessa Tokiossa

Täällä sataa lunta!!! Putoavat hiutaleet on sitä suurempaa sorttia ja ne leijailevat ilmassa silleen Disney-henkisesti. Se ei ole sellaista lunta, joka jää kinoksiksi olemaan. Huomenna sitä ei varmaankaan enää ole missään muualla kuin ihmisten muistoissa.

Olen valmistanut pari kertaa Namasu-salaattia. Olemme nimenneet sen haisu-salaatiksi. Siihen tarvitaan iso retikka (sellainen valkoinen jumalaton mötikkä) ja pieni pala porkkanaa. Molemmat pilkotaan pieniksi tikuiksi, annetaan seistä suolassa jotta saadaan nesteet ulos. Sitten huuhdellaan ja puristetaan loputkin kosteudet pois. Joukkoon sekoitetaan etikkaa, jossa on sokeria ja suolaa. Se on tosi hyvää. Haju on kamala

Luontoäidin hurjat toimet

Riipaisee syvältä ajatella kuinka paljon kärsimystä luontoäiti sai nyt Kaakkois-Aasiassa aikaan.

Täällä tulivuorten ja laavan päällä se tuntuu paljon todellisemmalta uutiselta, kuin Pohjoismaista käsin asiasta luettaessa. Olkoot kaikki universumin Suuret Voimat nyt katastroofin keskellä heikkojen ja kärsivien kanssa ja niiden kanssa, jotka ovat siellä auttamassa hädässä olevia.

Täällä sitä ollaan!

Alla olevan kuvan vasemmassa alakulmassa on musta neliökattoinen rakennus. Sen oikella puolella on pitkulainen talo. Siel me asutaan.


Koti.

Millä todennäköisyydellä?

Ensimmäisenä haluan ilmoittaa, että Vimme toimitti tänään ensimmäiset kaksi tippaa pissaa suoraan pottaan. Elämässä on taas saavutettu uusi merkkipylväs.

Sitten - hämmentävä spektaakkeli - selailin tässä toissapäivänä Suomi-kain sivuja ja ilmoitustaulua siellä. Joku suomalainen kaveri siellä huhuili seuran perään, kun Tokiossa kerran on vielä pari viikkoa ja tylsää on keskenänsä. Mainitsin siitä Markukselle, joka sanoi, että vastaa sille. Mähän vastasin ja sanoin, että ollaan menossa Shibuyaan nyt Tapanina et mukaan ja matkaan vaan jos siltä tuntuu. Kaveri vastas ja viestissään kysyi, että onko se Markus se Markus joka opiskeli kemiaa Helsingin yliopistossa!!! Voi hyvänen aika mä sanon. Markushan tunsi miehen!!! Maailma on pieni paikka.

Sitten vielä ihan toinen juttu. Shibuyassa menimme katsastamaan The Tokyo Metropolitan Children's Hallia. Siellä meidät ohjattiin sivuovesta auditorioon, jossa oli alkamassa lapsille suunnattu klassisen musiikin konsertti. Mehän jäimme sitä ensimmäisen puoliajan ajaksi katsomaan. Jousikvartetti soitti siellä kaikkea kivaa. Vimme istui tyytyväisenä sylissä ja kuunteli!!!!! Sattuma antoi meille mukavan kokemuksen.

Tänään selvisin myös ensimmäisestä "pelkkä reikä lattiassa"-vessakokemuksesta.

Tääl tapahtuu niin paljon koko ajan!

Laadukas tunnelma

Olen tänään kuunnellut tänne raahaamiani cd-levyjä. Vimme on ollut mukana ja hänen vakaa mielipiteensä oli, että Sophia Georgen "Girlie Girlie" on sen sortin biisi, että sitä pitäis kuunnella uudestaan ja uudestaan. Aina kun biisi loppui sanoi Vimme että: "Taas". Vimmelle riittää ihan muutama biisi pitämään tunnelmaa laadukkaana.

Kivat sulle, kaljat mulle

Hilpeää jouluaattoa kaikille sitä viettäville ja muille oikein hyvää perjantaita.

Oikea valinta

Hokkaido Camembert on oikea valinta mihin tahansa herkutteluhetkeen.

Parkkeeraamisen taito

Paikalliset autoilijat on varmasti maailman parhaita parkkeeraajia. Kuten tunnettua, kaikki on täällä ahtaasti asetettu, rakennettu ja suunniteltu. Ihmisiä on tavaton määrä ja pinta-alaa maassa suhteellisen vähän, ja siitäkin vähästä paljon tulivuorenrinnettä. Siksi talojen niin sanoitussa pihoissa sijaitsevat autotallit ja parkkipaikat ovat suurinpiirtein postimerkin tai tulitikkurasian kokoisia ja todella haastavissa kulmissa tiehen nähden. Silti kaikki pihoilla seisovat ökymersut on täysin naarmuttomia. En voi kuin hiljaa ihailla.

Yksi juttu kuitenkin jää askarruttamaan. Miten ne parkkeerattuaan siihen minilokeroon pääsee niistä autoista ulos?

Sama tyyli kesät talvet

Ei ole mikään ihme, että paikalliset ihmiset ovat niin tavattoman karaistuneita ja kestävät minkä tahansa tilanteen hymyssä suin: eilen oli kylmempi päivä ja puin Vimmelle haalarin, villapaidan, villasukat, lapaset, pipon ja sitä rataa. Puistossa kaikki muut lapset oli siinä samassa asussa kuin lämpimämpinäkin päivinä eli sisävaatteissa. Hysteerisempien äitien lapsilla oli ehkä joku fleece-tyyppinen lisävaate. Pienet koululaiset keekoili pelkässä t-paidassa ja nilkat paljaaksi jättävissä farkuissa. Hrrrrr, hrrrrr.

En aio muuttaa siltikään vaatetuspolitiikkaa integroituakseni leikkikentän tyyliin. Parempi olla pöljän näköinen kuin palella.

Kasvikset on suhteellisia

On hauskaa kun täälläkin voi kuunnella Radio Helsinkiä! Kiitos Marjon vinkin, rupesin sitä kuuntelemaan silloin tällöin jo Ruotsissa asuessani.

Tänään teimme perinteiset: menimme syömään pikaruokamestaan, joka nimellään "VegetariA" mainosti kasvisruokaa - näin luulimme - mutta kuinkas ollakkaan, menyyssä ei ollut kuin yksi vaihtoehto ilman lihaa. Tuli mieleen entiset päivät, kun taideopintojen aikoihin meni lounaalle Telakkaruokalaan Suomenlinnassa ja kysyi ruokalan sedältä, oliko siellä tänään mitään kasvisvaihtoehtoa, niin setä sanoi, että onhan tuo lihakasviskeitto.

Mikä kala? Mikä sieni?

Olen paistanut kalaa ateriaksi. Kala on ollut joka kerta todella hyvää, mutta en osaa sanoa minkä sortin kaloja ne ovat olleet. Nimet puuttuu asioille. Sama juttu tänään: kokkasin sieniä, mutta mitä sieniä - luoja sen tietää. Toivottavasti sentään syömäkelpoisia. Niitä myytiin vihannesten keskellä, joten luulis, että ruoasta oli kysymys. Hyviä olivat.

Vimmellä oli tänään ensimmäinen nuudelikokemus. Se hoksas äkkiä miten suusta roikkuvat nuudelin jämät imaistaan suuhun ja se oli aivan selvästi hänen mielestään hauskempikin juttu. Ruokarepertuaari laajenee.

Vimmen ensimmäinen vitsi

Vimme näyttää polveaan.

Trii: "Siinä on Vimmen polvi."

Vimme näyttää toista polveaan.

Trii: "Siinä on Vimmen toinen polvi."

Vimme: "Trii!"

Trii: "Liisallakin on polvet."

Vimme: "Ba-ba!"

Trii: "Markuksellakin on polvet."

Vimme: "Auto-auto!"

Trii: "Mitä? Onko autollakin polvet?"

Vimme hihittää.

Venyttelevät ukkelit

Pistin jo koneessa merkille, että japanilaiset varttuneemmat herrat tapaavat venytellä Suomisen-perhe-henkisesti ihan missä vaan. Sivulle-sivulle, olan pyöritys-olan pyöritys, taaksetaivutus, eteentaivutus. Puistoissa vedetään pidempiäkin venytyssessioita. Pohjoismaalaisilla ei pokka kestäis reippailla sillä tyylillä ellei kyseessä olis joku ultra-cool jonkun lajin mestari.

Ovatko he kaikki eri vetreet venyttelyukkelit entisiä karatekoja?

Ovi

Lapsi on nuhainen eikä osaa nukahtaa. Voi pientä. Täältä oven takaa kun kuuntelen, niin "Trii" tuntuu olevan se haluttu henkilö, mutta mä julkeasti pysyn täällä toisessa huoneessa.

Onkin muuten aika päheetä kun on kaksi huonetta! Edellinen asuntomme oli todella ykkösluokkaa ja viihdyin siellä valtavan hyvin ne viisi vuotta - mutta kyllä se on ihanaa että on useampi huone ja ovi huoneiden välissä. Ei tarvi sitä vessan ovee käydä paiskomassa kun haluu osoittaa äänekkäästi mieltään.

Järjestys ja rytmi

Täällä meillä on jokaisen pienimmänkin rakennustyömaan ulkopuolella vähintään kaksi virkapukuista vartijaa vahtimassa yleistä remonttijärjestystä. Jopa leikkikentän pikku keinutyömaalla. Ensimmäisellä silmäyksellä luulin näitä tanakasti seisovia henkilöitä poliiseiksi, mutta pian ymmärsin, että jotain muuta virkaa siinä toimitetaan. Luulis olevan sellainen tylsemmän sorttinen duuni, jossa pitää itse keksiä tikusta asiaa, että pääsis edes joskus vähän pätemään. En ole tosin (vielä) käynyt heidän virkaintoisuuttaan testailemaan.

Lapsella on yskänpoikanen ja aikaero herättelee öisin lapsen ihmettelemään. Viikon päästä pitäis olla paikallinen rytmi hallussa. Onko se sitten tsa-tsa-tsa vai jotain muuta, sen saamme nähdä.

Tääl mä oon ihan et'!!!

Kas näin on ensimmäinen ruokakauppakokemus Japanissa tapahtunut. Lykkiessäni Vimmeä kauppaan ajattelin, että täällä en voi olla "kuin yksi meistä" (vrt. Mustanaamio: Toisinaan Mustanaamio poistuu viidakosta ja liikkuu kaupunkien kaduilla kuin kuka tahansa meistä) ja että tämä silminnähtävän ulkomaalaisuuden kokemus on ensimmäinen elämässäni. Kaikki näkee, että olen ulkomaan pelle. Kaikissa muissa maissa olen aina näyttänyt siltä, että voisin olla sieltä kotoisin.

Kaupassa en ymmärtänyt mennä yläkertaan tai mitään muutakaan (kuulin tämän asuintalon sihteeri-talonmies-mikälie-ihmiseltä myöhemmin että sieltä olis ne tuoreet vihannekset ja kalat löytyneet) ja näin hämmästelin, et kyl niil japanilaisilla on sitten asiat kurjasti, kun ei edes sipulia myydä tavallisessa ruokakaupassa. En viitsinyt kysyä asiaa kaupassa keltään, koska suurin osa ihmisistä ei osaa englantia ja olen itse niin ihmisenä ujo. (Hah!) Enivei - hauskaa tämä on ja koko ajan salaa höhötyttää, kun tulee se "täällä-sitä-nyt-sitten-ollaan"-tunne niin vahvana kohdalle.

Tikut silmiin

Hoo-hiio-hoi. Väsy painaa ihmistä aikaerosta aiheutuen. Yritän kuitenkin pysytellä hereillä vielä muutaman tunnin ennenkuin annan tajuttomuudelle vallan. Kotini on Tokio. Aiheesta saatte kuulla lisää.