Kuvia vierailun ajalta

Japanin vieraamme lähti tänään kohti kotiaan - joulun vietosta uuden vuoden viettoon. Mässäjäisistä mässäjäisiin siis. Japanissa se uusivuosi on tunnetusti saman henkinen juhla, kuin joulu on täällä Suomessa. Paitsi että ne ristillisyyden asiat eivät ole päällimäisinä esillä siinä juhla-aterialla tai muutenkaan. Mutta perhekeskeisyys ja ruoan määrä on samaa luokkaa molemmissa juhlissa.

No mutta tässä on kuitenkin vähän kuvasatoa vierailun ajalta. Ensimmäinen kuva on Suomenlinnasta. Nurmen vihreydestä ei voi erikseen päätellä joulun olevan ovella.


Tässä emme menneetkään Nuuksioon, vaan tuonne lähirannalle.


Lumestakin pääsimme nauttimaan. Kohtuudella tosin.


Tää on Stadista, Hietaniemen hautausmaan rannasta. Aurinko paistaa matalalta tähän aikaan vuodesta keskellä päivääkin ja muut ajat on pimeetä (jos ette ole sitä itse huomanneet tai olette sen ulkosuomalaisuutenne aikana tämän faktan tyystin unohtaneet).

Nyt sit totuttelemme taas olemaan keskenämme ja siivotakkin pitäis. Puhumattakaan valtavasta pesukoneittenvaihtoprojektista: vuokraisännän pesukone pasahti ja oma kellarissa makaava vanha kone pitäis roudata ylös pasahtaneen tilalle ja pasahtanut säilöä sinne, missä se oma vanha on just nyt. Ihmisellä riittää tekemistä.

Kivat joulut kaikille

Lähdemme kolmen päivän kylärundille japanilaisten vieraittemme kanssa, notkumaan pursuavien juhlapöytien ääreen, venyttämään jo nytkin tiukkoja farkkujamme uusiin mittoihin. Jeesuksen syntymää tulee tuskin kauheesti ajateltua tai muutenkaan hartauden tilaan heittäydyttyä, mutta ei se mitään. Kukin juhlikoon tyylillään tai olkoon vallan juhlimatta.

Oikein mukavaa joulua kaikille.

Opastusta

Suomen näyttäminen fanittajalle on aika hauskaakin. Säät ovat suosineet ja Jaappanin vieraamme listalla olleet kohteet rupee olemaan nähtynä.

Yritimme viikonloppuna Nuuksioonkin, mutta missasimme kahdet dösät (tampereeksi: rösät) ja sit auringonlaskun aika lähestyi uhkaavasti vauvan ja nassikan kanssa matkaavaa seuruettamme - näin käännyimme kannoillamme ja tulimme kotikulmien rannalle hämmästelemään sitä laskevaa aurinkoa. Se ei ollut ollenkaan vähäpätöisempi kauneuskokemus.

Suomi-kritiikki iskee taas ja vieraita on tulossa

Huomenna saapuu meitä läsnäolollaan ilahduttamaan naapurin rouvamme Japanista. Mukanaan hän tuo supersuloisen pikku-tyttärensä ja he viipyvät luonamme joulun yli.

Olen yrittänyt katsoa tätä kotimaatani sillä silmällä, että miltä se näyttäisi ensi kertaa nähtynä.

Nyt on suurin piirtein se kurjin aika vuodesta tulla Suomeen, varsinkin tänne etelään: lunta ei ole missään, mutta runsasta kosteutta lasketaan rivakalla tuulella säestettynä ulos uskaltautuvien naamoille. On pimeää, roskaista, sutattua ja kansa örseltää.

Toisaalta: on tilaa, on luontoa, kierrätystä, ilmaista kyytiä lastenvaunun kanssa julkisilla liikkuessa, hyviä perunoita, hyviä juustoja, sikahyvää leipää ja suomalaista designiä kaupat pullollaan.

Jos naapurin rouva aikoo uusia vierailunsa ensi kesänä siitä huolimatta, että saapuu synkimpään aikaan vuodesta ensivierailulle, niin sit voi sanoa, että ihmeen hyvän vaikutuksen tämä läntinen asennevenäjä häneen teki.

Voi hyvänen aika mä jaksan mollata tätä Suomee. Pitää nyt tässä erikseen kertoa, että en toki tätä ihan vihoviimeisenä läpenä pidä. Suomessa on puolensa. Tämä kriittinen asenne on ehkä itsekritiikkiin verratavissa - tyyliin: eihän sitä itseäänkään lakkaamatta puheissaan muille ylistä, vaikka olis kuinka pompöösimäisissä harhaluuloissa kyvyistään ja luonteenpiirteistään.

Mun mielestä on hyvä asia, että olemme palanneet Suomeen ja tämä tuntuu oikealta paikalta olla juuri nyt ja tulee olemaan oikeestaan aika hauskaakin paikkoja vieraalleni.

Hilpeys hakusessa

Tämä graafinen näkymä kohtaa ihmisen katseen keittiön ikkunastamme. Pidän siitä kovasti, enkä aio ripustaa verhoja ikkunaan, jotta voin nähdä tämän tammen toiminnan vuodenaikojen vaihdellessa.

Jos on muuten menossa vähääkään alavireinen kausi, niin siihen päälle jos lukee vielä Imre Kertészin sinänsä loistavan kirjan "Kohtalottomuus", jota ei voi lukiessaan käsistänsä laskea, niin eipä se hilpeys pääse ihmistä suuremmin vaivaamaan.

Sitten jos vielä sattuu matkustamaan junassa ja ymmärtää junan äkkiä pysähtyessä ennen asemaa, että ne kahvinpapujen jauhamista muistuttavat voimakkaat rohinan äänet junan lattian alla lähtivät siitä, kun ihminen murskautui kiskoille, niin ne vähäisetkin reippauden rippeet saattaa tuosta vaan kadota.

Olimme matkalla anopin luo, kun näin kävi. Kuka se sitten lieneekään, mutta nopean lopun hän kohtasi.

Sinisankainen kahvilaatu

Maistoin tänään kahvin makuista jogurttia. Se ei ollut pahaa, mutta tuskin ostan sitä uudestaan. Pakko sitä oli kuitenkin maistaa. Maistoinhan mä Japanissa ollessani kahvipurkkaakkin, joka oli karseeta. Näköjään mulle saa myytyä melkein mitä vaan, kun kirjoittaa tuotteen kylkeen "kahvi".

Katsotaan vaan, niin ryntään lähimpään myymälään ostamaan heti musaa, jos joku mulle muuten vastenmielinen artisti, sanotaan vaikka kansanedustaja Alatalo, tekis kahvin makuisen levyn. Aika karsee ajatus sinänsä. Se olis varmaan jotain sinisankaista kahvilaatua sitten.

Kävin teatterissa

Ystäväni vei minut eilen katsomaan Kokoteatteriin Anna Politkovskajan "Putinin Venäjä"-näytelmää. Aiemmin päivällä olin kuluttanut kaikki varapolttoaineenikin lapsen raivaria todistellessa ja näin tilani oli tunneherkkä ja paljas. Monologien kertoma oli hurjaa kuultavaa ja tippa oli linssissa tuon tuosta.

Maailma on julma paikka suurimalle osalle sen kansalaisista. Ihmisten kohdalle sattuvat huutavat vääryydet, uskomattomat julmuudet ja täysi piittaamattomuus tulee aina toisen ihmisen taholta. Siksi ihmiset pitäis kieltää lailla.

Hornaa ajatella, että nyt sitten muka luotsaa lastaan aikuisuuteen tässä läpeensä paskassa maailmassa, missä mitä tahansa vastenmielistä voi tapahtua kenella tahansa, milloin tahansa ja nimenomaan toisen kaltaisemme (joskin ehkä mielentilaltaan kaoottisemman, jos se nyt on mahdollista) taholta.

Ja näillä sanoilla sit tämä päivä alkuun.

Suomi, se arktinen takapajula

Asiat ovat edistyneet: lapsella on nyt päiväkotipaikka ja hän aloittaa laitostumisensa tammikuussa. Olemme saaneet olohuoneeseen huonekaluja: 2 nojatuolia, yhden vuodesohvan, parisohvapöytää ja pari kirjahyllyä (kiitän sponsoreita). Pahvilaatikot kuuluvat edelleen olennaisena osana meidän sisustuselementteihin, mutta muutakin jo löytyy.

Sitten muuta:
Viikonloppuna kävimme kylässä eräässä Helsingin lähiössä. Kotiin lähtiessä odotimme linja-autoa pysäkin katoksen alla neljän somalinaisen ja heidän lastenvaunujensa kanssa. Oli pimeää ja satoi. Äkkiä ajoi auto vauhdilla kohti pysäkkiä ja käänsi suuntaansa juuri ennen väistämättömältä näyttänyttä törmäämistä ja jatkoi renkaat ulvoen matkaansa. Autoilija halusi selvästikkin pelästyttää somalinaiset, jotka pelästyivätkin, ja me yhtälailla. Emme ehtineet nähdä kuljettajaa tai saada edes rekisterinumeroa ylös. Tuli sellainen tunnelma, että perkeleenmoinen natsitakapajula tämä Suomi on, kun ihmisten pitää tuolla tavalla öykkäröidä. Ihmiset saa ajatella tykönänsä ihan mitä haluavat, kunhan käyttäytyvät asiallisesti. Jotenkin nyt näin hetken Suomessa oltuani tuntuu siltä, että asiallinen käytös tapahtuu vaan keskustan kortteleissa virka-aikaan ja muuten kansa on kuin riivattua.

No, kyllä mä ymmärrän, että oikeesti suurin osa suomalaisista on asiallisia ihmisiä, jotka eivät aiheita häiriötä, kuin seinänaapureilleen, jos niillekkään. Öykkärit vaan kuuluu ja näkyy niin helposti.

Sydämen mielitietty, hyvisten hyvis

Näitä juttuja voi nähdä Kampin bussiaseman lattiassa. Mun mielestä ne on aika hienoja.

Olen löytänyt uuden sydämeni mielitietyn: ystävättäreni chihuahuan, joka häntä onnesta vispaten mua jo matkan päästä tervehti, on se suosikkihahmo lähipiirissäni. Se tulee koputtelemaan mun jalkapöytää pikku tassuillaan ja huomioni vangittuaan kääntyy hyvään asentoon syliin nostoa varten. Sylissä se olis tyytyväisenä vaikka hamaan tuomiopäivään saakka. Ihmiselle tulee hyvä mieli, kun pitää empaattista sihua tykönään. Se näyttääkin kaiken lisäksi Yodalta ja kaikki tietää että Yoda on hyvisten hyvis.

Lattiatasolla

Luulin olevani tottunut lattialla istuja (asuin muka siellä Japanissa), mutta toiseksi on asia todistettu.

Kuten tunnettua, meillä ei ole olohuoneessa huonekaluja, joten tietokoneen ääressä tulee napotettua lattialla istuen. Siinä kun aikansa tunnelmoi, niin ovat sekä polvet, että lonkat lähes suoristamiskelvottomat ja selässä tuntuu ryhditön näppäimen yllä roikkuminen. Mut kai tähänkin tottuis. Luulen kuitenkin, että huonekaluja saapuu ennen kuin jatkuva lattialla istuminen sujuu tosta-vaan ja vaan siksi, että siihen prosessiin menis todella pitkä aika ja oppimisjaksoon sisältyisi todennäköisesti myös vuosien retriittijaksoja vuoristoluostarissa ja initiaatioriittejä sen seitsemässä erämaassa. Jää väliin.

Pääsimpä paasaamaan

Kun kerran elämässäni Fortumin asiakkaaksi ryhdyin, niin eikö se pulju nostanut hintojaan uutiskynnyksen ylittävästi. Eipä silti. Mun mielestä sähköstä pitääkin maksaa ja sen verran, ettei sitä juuri sen hinnan takia kuluta ajattelematta asiaa toista kertaa.

Mä en kestä kuunnella jatkuvaa narinaa siitä, kuinka asiat maksaa ja taas hintoja on nostettu. Joskus hintakriittiset lausumat tulevat juuri sieltä, missä sitä maksukykyä riittäis vaikka hinnat nousis mihin. Tällä en tarkoita sitä, etteikö hinnoista ja asioitten maksamisesta vois ajoittain asiallisesti puhua. Mutta täällä meidän ah-niin-onnelan-kaltaisessa yhteiskunnassa suurin osa asioista, joita meidän pitää ostaa ja hankkia sillä vääryyttä puhkuvan kalliilla hinnalla on ihmiselämän kannalta todella ilima'aikusia tuotteita, joiden hankinnanpakko on ovelasti ohjelmoitu meille ulkoa päin. Ja jos niiden hinnoista haluaa kantavana teemanaan ihmiselle valittaa, niin voi lähestyä kirjeitse ja pistää kuoreen tunnus "rahat ei riitä" . Näin voi aiheen väistää pienellä ranneliikkellä roskista kohti.

Ja nyt hengitän vähän välillä ja hörppäsen kahvia.

Asiat ei kestä loputtomiin

Ajatella, että mun kesällä 1983 hankkimani - silloinkin jo varsin edullinen - Sony stereolaitteeni alkaa hajota. Ja - silloinkin jo tosi paskat - kaiuttimet varsinkin. Luojan kiitos mukana on veljeltäni 1988 häälahjaksi saamamme CD-soitin, joka toimii moitteettomasti.

Mun mielestä on kamalaa, kun pitää ostaa uusia asioita. Mun mielestä olisi oikeus ja kohtuus, että kaikki mitä ostan kestäisi niin kauan kuin niitä tarvitsen. Kieltämättä joskus koen inhimillistä iloa uusista tuotteista, mutta shoppailu sinänsä ei tuota mulle onnen tunnetta, vaan pikemminkin on se välttämätön paha, jota on pakko suorittaa, kun kamat hajoo käsiin.

Juhlaa ja sotkua

Tänään lapsi sai tavata lukuisat serkkunsa ja parit pikkuserkutkin anopin syntymäpäiväjuhlissa. Lapsikaarti oli varsin poikavoittoista ja meno oli sen mukainen. Juhlat olivat kivat ja me aikuisemmat henkilöt saimme tilaisuuden nähdä pitkästä aikaa monia tuttuja naamoja.

Täällä kotona on kaikki sikinsokin jotenkin häiritsevän lopullisen oloisesti. Ehkä tämä tunne väistyy, kunhan saamme rahdattua tänne huonekaluja ja ennen kaikkea jonkun kirjahyllyn virkaa toimittavan objektin, johon nuo lukuisat laatikot voi purkaa.

Eletäänhän Espoossakin

Koko meidän perheyksikkömme on nyt Suomessa ja napotamme päättäväisesti täällä Espoossa pahvilaatikoiden keskellä. Uuden kodin sisustusrintamalla ei mene mitenkään erikseen mainittavan lujaa, mutta ei sillä väliä: netti toimii!

M meni duuniin heti seuraavana päivänä Japanista tultuaan - mitä sitä turhaan tuumimaan, kun voi töihinkin mennä. Ensi viikolla saan lisätietoa lapsen mahdollisesta päivähoitopaikasta, huomenna menemme anopin synttäreille lähimaakuntiin ja kohta pitää ihmisen mennä nukkumaan, että jaksaa.

Täti-ihminen raahaa mukanaan Karjulan setää ja kaipaa Tokion asiakaspalvelutasoa

Raahauduin pahoin aavistuksin lapsen kanssa ruokakauppaan (toiminta, joka pitäisi jotenkin estää maailman kaikkien ihmisten mielenterveyden edistämiseksi). Ostostilanne sujui ennakoidussa määrätietoisen vastustuksen ilmapiirissä ja vastustusprotestit eivät olleet mitenkään erikseen mainittavan hiljaisia. Sen lisäksi kaupan henkilökunta oli apeaa: tyyppiä "tärkeämpää täyttää hyllyjä, kuin henkilökohtaisesti palvella asiakkaita" ja tämä asia pitkitti huomattavasti tuskallista ostostapahtumaa. Löysin itseni kaipaamasta Tokion asiallisen palvelualttiiseen ja tehokkaaseen ostosilmapiiriin.

Onneksi kävin tämän kokemuksen päälle kirjastossa kysymässä asioita ja siellä oli töissä iloinen ja palvelualtiskin nuori mies, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan myös huumoriasian tienoilta. Paikalta poistuessani mietin mielessäni, että kaveri varmaan ajatteli, että olipa siinä täti reippaana, eikä suinkaan vaikka että olipa siinä viehättävä nuori nainen - kun se nuoruus ei kuitenkaan ole just se aspekti, jota enää ihmisenä voisin ominaisuutenani liputtaa. Millonkahan mä totun siihen, että olen täti-ihminen?

Keittiönäkökulmaa

Nyt kun olen täällä vanhempieni kotona lapseni kanssa loisiessa tottunut käyttämään astianpesukonetta, niin tulee olemaan tuskaista palata siihen käsin tiskaavaan ihmisen arkitodellisuuteen.

Toinen totuttelua vaativa asia on perinteisen sähköhellan käyttö. Lämpötila vaihtuu siinä laitteessa verkkaiseen tahtiin verrattuna kaasulieteen tai siihen vallan mainioon induktiolieteen, jollaiseen saimme Tokiossa asuessamme tutustua (oli hauska tavata, muuten).

Asia, josta en nurise ja jota en kyräillen silmäile, on tiskikaappi! Se on juhlava tunne, kun on saanut kettiön pöydät tyhjiksi ilman puolentunnin astiankuivaussessiota. Kotirouvan kiksit lähtee just siitä.

Niti-nati

Jaksamisen rajat natisee liitoksissaan. Lapsi testaa mun hermoja tiedemiehen tarkkuudella ja päättäväisyydellä, joskin paljon äänekkäämmin kuin asiallisillla keskiverto tiedemiehillä on tapana.

Perheen piirissä on ollut huolta, mut luojankiitos siinä asiassa ollaan siirrytty hornan varjoista helpottuneisuuden tilaan. Rankkaa silti.

Ja vielä erikseen luojankiitos että se mies tulee Suomeen ensi viikolla.

Suometus

Uusimmasssa Yhteishyvä-lehdessä on artikkeli paluumuuttajista.
"...Juurilleen palaaminen voi olla kuitenkin uskottua haastavampaa. Tutkimusten mukaan jopa 80 prosenttia paluumuuttajista kokee paluun vaikeampana kuin aikoinaan lähdön Suomesta uuteen kulttuuriin...", siinä todettiin. Mä en ole kerennyt paluumuuton asiaa vielä kauheesti pohtimaan ja toisaalta - eihän täällä ole oltu kuin vaivaiset kaksi viikkoa. Mut ensivaikutelma on se, että johan tuo oli ihmisen aikakin palata tänne suomettumaan.

Suurin osa kamoista on nyt uudessa asunnossamme. Me emme ole vielä siellä. Siellä ei ole myöskään nettiyhteyttä, eli leiritulilla olostahan se menisi, jos sinne jo vakituiseen jäis.

Lunta on maassa, lumitöitä on tehty ja lapsi on pelmunnut lumessa täydestä sydämestä. Maaaarraaaskuuuuu, laa la laa laa....

Pukkaa sitä ressiä

Aikaerosta johtuva keskelläyötäkukkuminen on ohitettu ihmisen elämässä ja se tavallinen väsymys on päässyt puhkeamaan takaisin kukkaansa.

Lapsonen ei suostu päästämään mua hetkeksikään näköpiiristään ja livahtaa ei kannata ellei ole sumusireenin tai yleisen, kantavan hälytysäänen tarpeessa, siispä olen hänen kanssaan suurin piirtein koko ajan.

Muuttoasiat eivät suju ihan niin sutjakkaan, kuin ihminen olisi niiden kuvitellut sujuvan, kun on se vakituinen seuralainen sotkemassa toimittamista. Emme siis vielä asu uudessa kodissamme vaan roikumme sinnikkäästi toisten nurkissa.

Tekemistä riittää ja se tulevaisuuden kirkkaissa päivissä siintävä aloilleen asettuminen on vielä matkan päässä. Mutta totisesti olemme Suomessa.

Taas mennään

Tänään on saatava pakkaukset sille mallille, että huomenaamuna aikaisin kaikki on valmista lentokenttäbussiin roudattavaksi. Eilen hoksasin kesken tuskailun - asiantuntijalta tiedusteltuani - että lapsenkin kassi saa painaa 20 kg, kun hänellä on oma istuin koneessa. Tieto ei tällä kertaa lisännyt ihmisen tuskaa, vaan helpotti sitä huomattavasti.

Mutta nyt siis jätän hyvästit Japanille ja kaikille hauskoille ihmiselle, joita olen täällä tavannut. Ikävä kumartelun keskelle valtaa ihmisen tuota pikaa suomalaisen kaamoksen keskellä - tämä on veikkaukseni. Suomen päässä menee tovi ennenkuin olen taas asiallisesti netissä, joten laatujuttujen kirjoittaminen jää vähemmälle hetkeksi.

Lapsi ei ole koskaan ennen asunut Suomessa. Suurimman osan elämäänsä hän on asunut Japanissa. Mutta eiköhän hänenkin (päivähoito)paikkansa siellä pellavapäiden keskellä löydy ja elämä jatkuu. Ainakin mun sivuraiteeni japanilaisen kotirouvuuden maille vievät takaisin niille alueille elämässä, jotka tunnistan helpommin omikseni.

Sayonara Nippon.

Kaljottelu on ihmisen tehtävä

Nyt ei ole ihminen oikein ehtinyt raportteja toimistaan asialliseen tahtiin kirjoittaa. Ja hankala ennustaa minä päivänä olisi taas sellainen tavallinen arkirutiini homman nimenä ja näin raportointimahdollisuuksiakin enemmän.

Olen juossut tuolla kapakoissa koko viikonlopun ja vielä tästä illasta pitäis suoriutua. Kaljottelun teemana on ollut (on tänäänkin) hyvästejen heitto ja se on aika surullista puuhaa kuitenkin. Hyvä syy sit kitata sitä kaljaa lisää.

Eilen tapasin vieraamme (joka istuu nyt siellä Vinnairin koneessa) kanssa lauman (enemmän tai vähemmän) Suomi-mammoja ja yhdet japanilaiset ystävättäreni. Söimme todella hauskassa raflassa Shibuyassa ja sit menimme siihen samaan Karaokeen, missä lostintranslationissakin laulettiin. Ettei kuulkaa ollut vielä se ihan sama koppikin. Vieläkin soi päässä Ricky Martin, vaikka en just nimenomaan sen miehen biisejä valinnutkaan laulettavaksi. Sen sijaan valitsin biisin jazzia enkä osannut laulaa sitä ollenkaan.

Huomenna ja ylihuomenna keskityn vakavissani pakkaamiseen ja tavaroiden lajitteluun, jota toki olen jo jossain määrin tehnyt, mut nyt on ne viimeiset kaksi päivää edessä, ennenkuin ihminen pääsee kokemaan sen uhmaikäisen kanssa lentokoneessa napottamisen ihanuuden.

Hyvästelyä ja lajittelua

On aika haikeeta ajatella näkevänsä kohteita viimeistä kertaa ennen lähtöä. Luulen, etten tule sinäsä tätä kuvan "kultaista koirankakkaa" hirveesti Euroopassa kaipaamaan, mutta sen näkemiseen liittyy Asakusassa hengailu, mikä taas on vilpittömästi kivaa - jopa lapsenkin kanssa.

Nyt pitäis lajitella kämpässä lojuvat tavarat lahjoitettaviin, vieraan mukaan ujutettaviin, pois heitettäviin, omaan matkalaukkuun ahdettaviin ja postitse lähetettäviin. Onneksi ei tarvitse luetteloida kuitenkaan.

Turistirundi

Eilen vedimme kunnon turistikävelyrundin: Shibuyasta Meiji Jinguun, josta edelleen Shinjukuun ja siellä vielä pilvenpiirtäjien puolelta toiselle puolelle rataa yhteen shoppuun (kauppaan). Jaloissa tuntui kotiin tullessa, mutta se ei haitannut, sillä oli ollut kiva päivä.

Kuva on otettu Meiji Jingun puistossa, jossa Vimme harrasti intensiivistä kekkulointia. Onneksi puistoissa on tilaa kyseiselle aktiviteetille.

Kirkas päivä

Virallisesti viimeinen Suomen vieraamme saapui tänään meille hyvässä järjestyksessä. Pidimme häntä väkisin ylhäällä siihen saakka, että lapsi meni nukkumaan ja näin (toivottavasti) autoimme häntä nukkumaan väsymystään pois aamuun asti ja näin pääsemään kiinni tähän Japanin aikaan.

Vieraamme toi hyvän kelin tullessaan ja jopa Fuji-san on vilauttanut siluettiaan tuolla taivaanrannassa iloksemme tänään. Huomenna on kansallinen vapaapäivä ja M aikoo pysyä pois töistä (sellaistakin joskus tapahtuu). Menemme sit huomenna turisteilemaan kohteisiin koko porukalla.

Taidetta, sushia ja kaljaa

Eilen vietin virkistävän illan pois kotoa. Menin japanilaisen ystävättäreni kanssa näyttelyn avajaisiin. Pidin näyttelystä ja näin voin sitä kaikille Tokiossa vaikutaville ihmiselle lämpimästi suositella.

Avajaisten jälkeen vedimme liukuhihnasushit Harajukussa. Japanilainen ystävättäreni maistatti minulla suosikkisushejaan, jotka kuulemma maistuvat joillekkin ihmisille turhan kalaisilta, mutta mähän en sellasta käsitettä edes tunne ja innoissani popsin nekin biitit suihini.

Sit jatkoimme Shibuyaan. Olin jo jonkin aikaa suunnitellut käyväni drinkillä Yamanote Linjan vieressä sijaitsevalla alueella, jossa on rivissä monta komeron kokoista baaria (kartassa punaisen rastin alla). Nyt siis suoriuduimme sinne ja otimme oluet yhdessä pikku-baareista.

Aluetta suositellut japanilainen ystävättäreni (toinen kuin seurassani ollut) sanoi, että baarit ovat niin pieniä, että ihmisten on istuttava kerrassaan lähekkäin ja siksi tuntemattomat rupeavat puhumaan toisilleen - mikä Japanissa on yhtä harvinaista, kuin Suomessa keskimäärin, ellei sitten ihmiset ole "kohtasammun"-promillen humalassa. Mutta eihän silloinkaan hirveesti puhuta vaan asiat on örinätasolla. No mut siis, näinhän sit kävi, että ihan tuntematon, ei kännissä örveltävä japanilainen mies rupes juttelemaan asiallisesti englanniksi ja mun oli vedettävä yli mun listalta väittämä, että japanilaiset miehet ei vapaaehtoisesti puhu mulle.

Eilinen jöötikeli on mennyt ja aurinko paistaa. Kohta lähdemme naapurin rouvan luo lounaalle.

Kärsimätön julkaisija (Abba mainostaa)

Hopsan! Onnistuin julkaisemaan tämän mainion Nationalin mainoksen menneiltä vuosilta kolminkertaisena, kun en uskonut YouTuben "Video ilmestyy hetken kuluttua Blogiin"-tyyppistä väittämää. Eikä se ihan paikkaansa pitänytkään, saapumiseen meni pari päivää sen hetken sijasta. Kärsimättömänä ihmisenä sit testasin kerran jos toisenkin, että eikö se kerpele nyt tosiaan sitä julkaise.



Mut se niistä julkaisuteknisistä ongelmista.

On aivan karsee keli. Tuulee kovaa ja sataa. Tokion eteläpuolella pörräävää taifuunia voi varmaan syyttää tästä. Mun piti lähtee liikkeelle heti aamusta, mutta peruin menoni. Kelikin olisi jo ollut aika hyvä syy peruutukselle, mut siihen vielä päälle poikani osoitti huomattavaa kiukkuisuutta heti herättyään. Ihminen ei jaksa edes ajatella minkälaista huutoa siellä junissa olis saanut sit kuunnella.

Jännittävä Espoo

Mun lapsen jutut on viihdyttäviä, kun hän juttupäälle sattuu. Tänään hän on ollut Armi Agneta ja muun muassa "Ensin mennyt naimisiin ja sitten Toyosuun hakemaan työkaluja". Hän edelleen olettaa, että "naimisiin" mennään niinkuin mihin tahansa muuhun paikkaan (eli junalla), vaikka olen hänelle käsitettä sen varsinaisessa merkityksessä yrittänyt selittää.

Päivän suomalaisessa äiti-lapsi-yksikkö-tapaamisessa Vimme kutsui erästä äiti-ihmistä Mustamustasini-tädiksi ja huuteli henkilöä tätä keksimäänsä nimeä käyttäen, kun ei muistanut hänen varsinaista nimeä. Henkilöllä meni hetki ennen kuin ymmärsi hänestä olevan kysymys.

Muita merkittäviä uutisia on se, että meillä on nyt kämppä Espoossa olemassa kunhan vaan saamme raahattua itsemme paikan päälle muuttamaan kamat sisään. Aika kivaa. Ja jännittävää muuttaa uuteen kaupunkiin - toisaalta, mitä jännittävää on Espoossa?

Proot ja conit

Taajaan ihminen löytää itsensä pohtimasta tätä kohta tapahtuvaa paluumuuttoa. Yksi suurimmista etukäteisilon aiheista on se että voi kävellä lähimpään kirjastoon ja tuoda kotiin kassi kaupalla kirjoja sekä lapselle, että itselleenkin - ja vielä kielillä, joita osaa lukea. Tuskin maltan odottaa!

Toinen ilonaihe on se aika kivakin juttu, että voi toimittaa kaikenlaiset asiat ihan sillä omalla äidinkielellään. Mä luulen, että pahinkaan byrokraatti ei enää tunnu hankalalta vastukselta, kun on ulkomailla kertynyt sinnikyyttä asioista selville ottamiseen & toimittamiseen ja sit yhdistää tämän asian äidinkieleensä.

Mikä etukäteen arveluttaa ja tuntui olemassa olevalta jo Ruotsissakin asumisen jälkeen on se suomalaisten tylyys ja jäykkyys. Enkä odota mitenkään erikseen innoissani pultsarilaumojen kohtaamista Helsingin kaduilla.

No, mut vielä olen Tokiossa ja täällä näyttää valkenevan ei niin sateinen päivä. Lapsi on vähän vilustunut ja mullakin kurkkua kutittaa, mutta nämä vaivat todennäköisesti häipyvät ennen kuin pääsemme Vinnairin koneeseen kymmeneksi tunniksi viettämään laatuaikaa. Kuvassa kaisloja tuosta meidän kulmilta.

Sosialisointia

Tämä mennyt viikko on ollut yhtä matalalentoo ja olen ollut keskimäärin aika vähissä virroissa eli olen puoliunessa nuokkunut eri ihmisten seurassa, erilaisissa kohteissa.

Perjantai aamuna tapasin suomalaisen äiti-lapsi-yksikön, kävimme heidän kanssaan taas yhdessä Tokion monista lastentaloista ja sit menimme vielä heille muutamaksi tunniksi notkumaan. Mukana menossa oli pari paikallistakin mutsia lapsineen. Vimme tuntui viihtyvän ja se mun kirjoissa merkittävä asia. Eipä silti, itsellänikin oli kivaa.

Eilen kyläilimme ystäväperheen luona tuolla Tokion toisella laidalla. Mä mätin rouvan kokkaamaa herkkuruokaa naamaani siihen malliin, että joku olis saattanut luulla mun ruoan puutteessa elävän. Sääli ettei ne asu tuossa naapurissa, niin ei voi pokkana ilmestyä heille aina ruoka-aikaan pikkuvierailulle - sen verran niitä herkkuja on mulle siinä kohteessa tarjottu että houkutus tähän toimintaa olisi suuri.

Tänään toimitin ostoksia keskenäni eri puolilla Tokiota. On äärettömän rentouttavaa istua junassa/metrossa ilman lieveilmiötä vetämässä jo kohta kaikille Tokion mummoille tuttua "Vimme Showta". Perussettiin kuuluu ensin huomion kiinnittäminen häneen itseensä, ellei se ole jo häneen kiinnittynyt. Sit ruvetaan huutamaan mummoille sitä kuuluisaa psykohuutoa ja nyrkitetään lähinnä seisovinta lähimmäistä, joka useimmiten olen minä. No, mutta tänään ei tarvinnut vetää tuota kiertuetta mukanaan.

Joskus käy mielessä salaa se, että kuinka paljon enemmän tästä Tokio-sessiosta olis saanut irti, jos olisin tämän saanut suorittaa elämäni pre-lapsi-kaudella... mutta sen ajatuksen seuraamisesta tulee vaan tuskaa, joten se siitä. Ja kieltämättä näinkin on saanut kokea ja nähdä kaikenlaista hämmentävää, josta riittää sitten kertomista kaikille kuuntelemaan suostuville.

Kevyttä ja vähemmän kevyttä viihdettä Tokiossa

Tänään japanilainen ystävättäremme vei meidät Tokion Disneylandiin. En ollut kuuna päivänä kuvitellut siellä käyväni tämän Tokio-sessiomme aikana, mutta ystävättäreni vilauteltua vapaalippuja totesin, että samapa tuo.

Vimme ei ollut ihan sillä parhaalla tuulella tänään, muttei just sillä pahimmallakaan, joka tapahtuessaan alkaa tässä lapsen kehitysvaiheessa muistuttamaan ilmestyskirjan tunnelmia.

Keiyo Line ei kulkenut, kun aikaisin aamulla oli ollut tulipalo jossain Tokyo Steissin alla - missä lie. Siksi kävelimme tunnin reissun Shin-Kibasta Disneylandiin, mikä sinänsä oli kivaa kun aurinko paistoi ja oli lämmintä - ja Vimme veti aikaiset päikkärit siinä samalla.

Puistossa lapsi ensin kiukutteli herättyään ne lakisääteiset ja sen jälkeen hän ryhtyi toimittamaan asiallisesti huvipuistoon sopivaa ohjelmaa: pomppulinna, vuoristorata, suihkulähteeseen putoaminen, raitsikka, kulkue, karuselli, pyörivät kahvikupit ja pomppulinna uudestaan. Sit tuli taas erimielisyyttä väsyneellä mutsilla ja kolmivuotiaalla lapsella, jonka tuloksena oli pois lähdön aika.

Emme siitä puistosta ehtineet nähdä kuin murto-osan - sen verran suuri alue sillä Disney-aineistolla oli peitelty. Mutta missatut alueet eivät jäänet mitenkään erikseen mieltä kaihertamaan, enkä usko, että mulla koskaan tulee olemaan mitään hinkua Disneyn puistoihin tulevaisuudessakaan - ellei sitten Vimmelle näyttämään kulkueita, sillä se oli se juttu, joka oli hänen mielestään parasta.

Mut ei nää riennot tähän lopu. Keskiviikko iltana olin erään toisen ystävättäreni kanssa katsomassa vuotuista ulkoilma Noo-teatteriesitystä täällä Odaibassa. Nimenomainen teatterimuoto kiinnosti mua teoriassa, mutta ei käytännössä niin paljon, että olisin sitä erikseen teatteriin hankkiutunut katsomaan, joten tämä esitys tuossa lähipuistossa oli todella hyvä nakki mulle nähdä tätä pönäkkää taiteenmuotoa. Pidin tavattomasti esityksen äänimaailmasta (jollotus laulua ja kalistelua). Näyttämöllä tapahtuvista käänteistä tuntui pääasiassa olevan dramaattisinta se, että joku naamaripäinen ukko avasi viuhkansa tai sitten vaihtoehtoisesti sulki sen. Mut ei se mitään; siinä oli jotain uskonnollisen rituaalin pitkäveteisyyden meditatiivisyyttä, jota ihminen kuitenkin salaa arvostaa.

Teinareiden säikyttelyä ja korjaus aikasempaan väittämään

En voinut sitten vastustaa kiusausta, kun tuossa talomme kulmilla kolme teinarilorttia tunnelmoi liikennevalojen vaihtumista edistävän napin edessä ja puhuivat suomea. Kysyin ihan muinamiehinä suomeksi, että "Painoittekste jo nappia?". Poikien ilmeet olivat näkemisen arvoiset - varmaan varovat loppu reissunsa suomeksikaan sanomasta mitään, mitä ei ole tarkoitettu muiden kuultavaksi. Tokiossa kun ihmiset näköjään puhuu kuitenkin suomea. Heh heh.

Mainitsin tässä aikaisemmin, että meidän viimeinen vieraamme Japanissa olisi ollut jo käymässä. Kävikin kuulkaa niin, että vielä tulee yksi ystävä hämmästelemään Tokiota ennen kuin lähden lapsen kanssa Vinnairin sinivalkoisilla siivillä Suomeen. Tuleva vieraamme palaa Suomeen kolme päivää ennen meitä - eli kerkeää just ja just toimittamaan asiansa Tokiossa.

Raportti kuluvasta viikonlopusta

Aivan niin kuin se kolmen ja puolen vuoden maaginen rajapyykki olisi nyt sitten saavutettu - mullehan on vakuuteltu, että sen jälkeen lapsen kanssa toimittaminen helpottuu. Nimittäin, lapsi ei ole saanut kunnon raivaria viikkoon!!!

Eilen vietimme aikaamme käyskennellen perheyksikkönä urbaaneissa lähikohteissa: Daiban ostareilla ja Ginzassa, jossa Vimme joutui Ultramanin nappaamaksi.

Katselin ympärilleni sillä silmällä, että täältä joutuu ihminen nyt poistumaan ja ymmärsin, että monia asioita tulee valtavan ikävä, vaikka olenkin tohkeissani Eurooppaan paluusta. Hankala kuvitella, että mikään muu maailman suurista metropoleista olisi näin helposti lähestyttävä ja turvallisen oloinen, kuin Tokio. Jännittävää nähdä miltä Suomeen paluu tuntuu.

Eilen olin suomalaisten tuttujen kotibileissä, joissa oli hyvä meininki ja live(!) musaa. Sain lupauksen tulevasta karaoke-illasta ennen Tokiosta lähtöä. On taas ihmisellä mitä odottaa.

Toisia kuvataan, toisia ei

Naapurin rouva vei tänään Vimmen kuvattavaksi läheisessä ostoskeskuksessa sijaitsevaan lastenkuvaamoon. Vimmelle puettiin asiallisen näköinen kimono päälle ja sit kaveri aseteltiin poseraamaan. Aika pitkään meni Vimmen kanssa todella esimerkillisen hienosti. Sit tuli käytöskiintiö täyteen ja alkoi kekkulointi, eikä kuvaamisesta tullut enää yhtään mitään. Mutta saimme silti aika hyvänkin kuvasaaliin ennen riehumista. Varsinaiset kuvat saamme vasta ensi kuussa.

Lounasaikaan pihalla japanilainen nuori mies pysäytti minut ja kysyi jos antaisin haastattelun TV:lle. Kieltäydyin oitis kunniasta. En halunnut tuhansien japanilaisten näkevän mua jättinaamaisena olohuoneissaan änkyttämässä jotain aivan posketonta roskaa. Annoin kundin jatkaa haastattelukohteen metsästämistä ja heitin tylyt hyvästit mun julkkisuralleni ennenkuin se oli alkanutkaan.

Harrasta tunnelmointia teemasta Syksy

Joka syksy muistan kuinka paljon mä itse asiassa pidän syksystä. Syksyn valo ja tuoksut ovat mieleisiä - ihan kaikissa kohteissa, joissa olen siihen vuodenaikaan asunut. Ja tykkään siitä, että voi ruveta pukemaan ylleen useampia vaatekerroksia. En (enää) kuulu niihin ihmisiin, jotka nauttii vähissä vaatteissa kekkuloinnista.

Vielä ei toki vaatekerrosten lisäämiseen asti olla päästy täällä Tokiossa, mutta sekin on jo jotain, ettei tarvi ilmastointia viereensä puhaltamaan pysyäkseen tolkuissaan. Syksyn huono puoli on se, että sitten tulee talvi ja silloin ihminen joutuu taas palelemaan, ellei ole onni olla kunnolla lämmitetyssä sisätilassa aina halutessaan. Ja siellähän me ensi talvena ollaan. Jippii!

Kuvassa Vimme on kotimme vieressä pönöttävän tiedekeskuksen rakenteissa.

Taifuunikausi

Nyt on taifuuneiden aika täällä Japanissa. Niitä esiintyy tyypillisesti juuri näin syksyisin. Seurailen niiden kulkua tältä saitilta, jotta tiedän varautua, mikäli joku niistä mahtimyrskyistä päättää suunnata tänne meille Tokion Odaibaan.

Ei sillä, että mä nyt hirveesti ymmärtäisin mitään rakentavaa siinä tilanteessa sit kuitenkaan tehdä. Silloin ei ehkä kannattais mennä ulos.

Mä olen Greta ja ikävä kyllä myös vähän Ben

Löysin netistä tällaisen kekkuliohjelman, jolla ihminen voi tutkia kuinka paljon hän muistuttaa jotain fantastista julkisuuden hahmoa, edesmennyttä tai vielä kokaiinitoreissaan sinnittelevää (julkkiksethan kaikki on - kuten tiedämme - huumeriippuvaisuuden kourissa aina silloin kun eivät ole passitettuna vieroitukseen). Hetihän mun piti ruveta kokeilemaan ja ilokseni sain todeta, että kappas, olen mun iki-idolini Greta Garbon kaksoisolento - ainakin 70 %:sesti.



Sit ymmärsin, että mun on kokeiltava ohjelman luotettavuutta myös jollain vähän toisenlaisella kuvalla ja sit mulle kerrottiin, että olen 73 %:sesti Ben Affleck. Nyt mulla on kaksi vaihtoehtoa, joko julistaa ohjelma humpuukiksi, mikä olisi ikävää, kun se kuitenkin kertoi että olen Greta Garbo, tai sitten piiloutua komeroon loppu elämäkseni, sillä Bed Affleck ei ole ihan just se henkilö, jonka näköinen ihminen ei haluaisi olla - ainakaan näin periaatteessa naissukupuolta edustettaessa. Kauhee tenkkapoo!

Sumoa ja Tempuraa

Siis mä sanon et ei ihminen turhaan ollut sinne sumopainiotteluun himoinnut päästä! Se oli valtavan hieno spektaakkeli ja todella jännittävää seurattavaa ihan puhtaassa viihdemielessäkin. Ja tämän kaiken sanon, vaikka Vimme ja kaksi muuta vahvasti alle kouluikäistä lasta oli mukana menossa.

Mä varmaan olisin varsin aktiivisesti roikkunut sumoa katsomassa ihan enemmänkin täällä Tokiossa asuessani, ellei olis ollut toi vakituinen jarru mukana. Sen kanssa ei jaksa ihan mihin tahansa fanaattisuuden lajiin, niin kuin sumopaineissa alvariinsa käyntiin, heittäytyä.

Illan viimeinen ottelu käytiin Asashoryun - tämän hetken ykköseksi rankatun eli yokozunan - ja eestiläisen Baruton välillä. Baruto hävis, mutta ei se mitään - vielä on monta mahdollisuutta voittaa ennen ensi viikonlopun loppuottelua. Eestiläinenhän on tältä maailman kulmalta käsin tarkasteltuna käytännössä täysin suomalainen.

Sumon jälkeen menimme koko konkkaronkka tempuralle raflaan, johon emme olisi rohjenneet ilman japanin kielen taitoista seuraa mennä: ruokalistat oli vain ja pelkästään japaniksi. Meidät sijoitettiin viisaasti ihan omaan pikku huoneeseen kolmen väsyneen lapsen kanssa ja näin ei tullut kauhee stressi aterioidessa vaikka lapset kekkuloikin.

Mut siis, jos japanissa ihminen asuu eikä sumoon mene, niin saa syyttää itseään!

Syksyn tullen kansa liikkuu

Tänään on havaittavissa tietynlaista syksyn tuntua ilmassa: sataa, tuulee ja on kylmä. Pitäisikö tässä julistaa kesä loppuneeksi? Jos näin on asianlaita, niin sanonpa, että tämä kesä meni ohi todella nopeasti. Tämä on varmaan merkki siitä iän tuomasta nopeasti kuluvasta ajasta. Kohtahan tuo on taas ensi kesä ja sen loppu ja kesän nopean katoamisen hämmästely käsillä.

Ystäväni lähti tänä aamuna kotiin. Me menemme Vimmen kanssa hänen perässä Suomeen ens kuun puolenvälin tietämillä ja M seuraa meitä parin viikon päästä siitä. Kansainvaellus Suomen suuntaan on siis alkamassa ja Japaniin tulee asukaskato.

Niittien poisto

Lapsen päästä poistettiin tänään tikit. Tapahtuma sujui ilman minkäänlaista dramatiikkaa - Vimme istui asiallisesti sylissäni, selkä lääkäriin päin ja lääkäri veteli pinseteillä niitit ulos nahasta. Oli aika roisin näköistä, mutta tuskin sitten sattuin sen enempää, kun lapsi ei protestoinut.

Nikkossa lapsetta

Eilen kävimme ystävättäreni kanssa Nikkossa.

En ollut aiemmin sinne saakka suoriutunut, vaikka Nikko oli ollut vierailukohdelistalla korkealla sijalla jo tovin. Temppelialue on YK:n maailman kulttuuriperintö listalla ja näin sen säilyttämisen eteen nähdään paljon vaivaa.

Alueella kasvaa vanhoja, valtavan kokoisia puita, jotka ovat vähintään yhtä vaikuttavia, kuin spektaakkelimaiset käsityötaidon näytteet temppelien rakenteissa. Ja vaikka sää oli todella sumuinen, niin se ei suinkaan laimentanut kokemusta, vaan pikemminkin loi taianomaista lisätunnelmaa ihmiselle pyhien paikkojen tarkasteluun.

Olin erikseen kiitollinen siitä, että mun kolme ja puoli vuotiasta vakkariseuralaista ei tarvinnut Nikkoon hilata. Parin tunnin junamatka mennen-tullen ja loputon roikkuminen riekkumiseen sopimattomissa kulttuurikohteissa oli luonut monta äiti-ihmisen hulluksi ajavaa kohtausta.

Voitelu, tarkastus ja inventaario

Onnistuin eilen heittämään kupillisen kahvia irtonäppäimistöni päälle - läppärin oma näppäimistö on jo aikaa sitten edesmennyt - ja nyt hämmästelen kahvilla voidellun näppikseni sinnikästä toimimista. Seuraavaksi pitää kokeilla jotain tahmeampaa juomaa.

Kävimme eilen tarkastamassa Odaiban J-Pop Cafen interiöörin, kun sitä niin innolla kehuttiin eräässä Tokion arkkitehtuuria esittelevässä oppaassa. Olihan se aika vitsikäs, mut ei ihan just se mun suosikkipaikka sit kuitenkaan. Pitää olla aikamoiset interiöörit, että 700 jentsuu pienestä tuopista tuntuu asialliselta hinnalta.

Lapsi tykkää silmä kovana katsoa ystävättäreni meikkaamista. Meikkauksen hetki on aina aamun kohokohta. Meikit on nyt kaikki nimetty, laskettu ja niiden käyttötarkoitus on selvitetty.

Koppia Helsinkiin!

Lapsi otti eilen neljän maissa iltapäivällä pitkät päikkärit, jotka jatkuivat tähän aamuun, kello varttia vaille kuuteen saakka. Ymmärsin itsekkin mennä illalla nukkumaan ajoissa, joten tänään ei ole se tavallisen nuutunut olo, vaan vähän freesimpi versio siitä.

Lapsen tikattu takaraivo näyttää paranevan asianmukaisesti. Sen asian tiimoilta ihmisen tuskin tarvitsisi huolehtia yhtään, mutta en voi sille mitään, että koko kehon läpi kulkeva kauhun kihelmöinti saa mut valtaansa, kun onnettomuutta muistelen. Äitiys ajaa ihmisen psyykkisen rajatilan tuntumaan.

Sunnuntaina kävin ystävättäreni, sen Suomen vieraamme, kanssa päivällisellä Timin luona. Hyvän aterian ja runsaan juomisen jälkeen menimme taas koppikaraokeen kiekumaan. Oli tosi hauskaa. Jonkun pitää perustaa Helsinkiin kunnon koppikaraoke tai mä en kestä.

Pää parsinnassa

Eilen lapsi leikki nojatuolissa, rakentamassaan majassa ja kekkuloi ilokseen majansa katolla. Jossain vaiheessa hän päätyi lattialle pöydän reunan kautta ja sitten mentiin taas klinikalle parsittavaksi. Markus löysi talosta japanilaista apua - tytön, jolla oli yllään Marimekon raitapaita. Tämä tyttö auttoi meitä todella paljon tulkkaamalla lääkärissä ja ylipäänsä löytällä meille lähimmän klinikan.

Vimme itse ei tietenkään nauttinut tapahtumasta mitenkään erityisesti, mutta osoitti aivan valtavaa pätevyyttä ja asiallisuutta. Ja mikä tärkeitä, mitään vakavampaa vaivaa, kuin haava takaraivossa, ei tästä insidenssistä aiheutunut.

Taas toivon hiljaa mielessäni, että tämä olis nyt se viimeinen kerta, kun tuon lapsen päätä parsitaan.

Seuraa saapui

Ystäväni Suomesta saapui eilen viimeiseksi Japanin ajan vieraaksemme. Hän viipyy luonamme kaksi viikkoa ja sit alkaa Suomeen paluu jo kovastikkin häämöttää edessä siintävissä lähitulevaisuuden päivissä.

Raivolasta

Joskus lapsella tuntuu olevan raivokiintiössä vajausta ja sit tehdään keissi ihan mistä vaan, jotta raivoamista voi tovin tarpeikseen harrastaa.

Tänä aamuna suihkussa ollessani kylpyhuoneen ovi avautui ja Vimme kurkisti sisään ja hymyili kuin herranenkeli. Sit käytiin tämä dialogi:

Vimme: Haluaa mehua.
Minä: Mehu on loppu.
Vimme: Ostetaanko kaupasta?
Minä: Ostetaan sit kun mennään kauppaan.
Vimme: Ostetaan nyt.
Minä: Ei voida ostaa nyt, koska olemme täällä suihkussa.
Vimme: Voiko suihkussa ostaa mehua?
Minä: Ei voi.
Vimme: Voiko kaupasta ostaa mehua?
Minä: Voi ostaa.
Vimme: Ostetaan mehua nyt.
Minä: Me ei olla kaupassa ja suihkusta ei voi ostaa mehua.
Vimme: Ollaanko me kaupassa? Ostetaanko nyt mehua? Ostetaanko heti?

Dialogin jatkoa on turha tähän tallentaa, sillä se jatkui aika puuduttavana samoja asioita toistellen ja päätyi Vimmen raivoamiseen, joka jatkui intensiivisenä sellaset neljä varttia. Huh huh. Pitää toivoa, että raivokiintiö täyttyi nyt sit joksikin aikaa.

Brittanin Metroskandaali

Harper's Bazaarin viimeisimmän numeron mainos (ja samalla myös lehden kansikuva), jossa varsin raskaana oleva Britney Spears on kelteisillään, on aiheuttanut pahennusta Tokion Omotesandoon metroasemalla. Tänään taltioin vielä peittämättömät naku-Britneyt - tarkoituksena on nimittäin peittää alaosat Brittanin kuvista ja mustassa peittokohdassa tulee olemaan anteeksipyyntö koska tämä "hieno kuva" on jouduttu osin peittämään. Peitto on välttämätön, sillä kuva on liian "kiihoittava" ilman peittoja.

Kiihoittava?!? Voi hyvänen aika, mä sanon.

Ristin alle valoja vannomaan

Mun mielestä on hämmästyttävää, kuinka innoissaan japanilaiset menee naimisiin länsimaisella "ristin edessä" seremonialla, olematta kristinuskoon edes kallellaan. Jopa ihmiset, jotka lasken ihan järkityypeiksi pitää länsimaista hääkuvaansa esillä paraatipaikalla, risteineen päivineen.

Täällä meillä Odaibassa on korttelin kokokoinen Wedding Village, josta löytyy kappelia, suihkulähdettä ja etelä-eurooppalaista henkeä. Ja ihan vast'ikään rannassa jököttävä Nikko Hotel avasi rantapaviljongin (kuvassa), joka aivan selvästi on ristin alla vihkimistä varten. Olen bongannut siellä jo muutaman tapahtuman, joissa ei prinsessa-henkeä harpun soidessa puutu.

Haukon hämmennyksestä henkeäni ristittyjen hapatusten soluttautuessa tänne buddhalais-shintolaiseen systeemiin. Mutta en voi olla nauttimatta ajatuksesta, että länsimainen seremonia on kuitenkin täysin vailla sen vakavampaa sisältöä, kun juhlava tapa vannoa vala. Japanilaiset ei ylipäätään tunnu ottavan uskontoja vakavasti. Se asenne sopisi koko maailmalle.

Korealainen mainos

Monesti ihminen törmää maailmalla siihen faktaan, että Suomesta ei tiedetä mitään. Tässä on korealaisille jaettu Suomen asiaa Xylitolpurkkamainoksessa. Pitää hankkia vihreä neljäntuulenhattu ja antaa parran(?) kasvaa, niin korealaiset tunnistaa mut heti suomalaiseksi.

Hyvä, hyvä!

----------------------------------------------------------------------------------

Tässä löytyi nyt sitten tuotteen japanilainen mainos.

Naaman näyttö ja ylipuhuttu mies

Tänään kävin näyttämässä naamaani, ja lapsen naamaa myös, syksyn ensimmäisessä Suomi-lasten ja -äitien tapaamisessa. Vimme tuttuun tapaansa puuhas keskenänsä (eikä suinkaan muiden lasten kanssa) ja vinkui mulle väsyttyään puuhaamaan. Sit lähdimmekin jo kotiin.

Matkalla tosin päätin lähteä vallan vastakkaiseen suuntaan, M:n duuniin, kun lapsikin sopivasti nukahti. M oli yllättynyt ilmestymisestämme eikä pistänyt hanttiin kun ylipuhuin hänet lusmuumaan töistä ja lähtemään kanssamme läheiseen mooliin (Mall).

Jos haluaa kumppaninsa pitävän ylimääräisen vapaapäivän, kannattaa matkustaa se nelkyt kilsaa työpaikalle ylipuhumaan ja sit saattaa onnistuakkin.

Kaskaat, naapurin rouva ja ehtyvät varastot

Tässä lapsi poseeraa kuolleen kaskaan vieressä.

Syksy lähestyy ja kaskaitten elämänkaari käy loppua kohti, mutta ei vielä sankoin joukoin, sillä kaskaitten jatkuva huuto kuuluu edelleen päivänvalon aikaan raikuvana pitkin puskia.

Naapurin viehättävä rouva oli tänään taas ilahduttamassa meitä läsnäolollaan pienen tyttärensä kanssa. "Naapurin rouvasta" saa varmaan vähän vääränlaisen kuvan tästä nimenomaisesta henkilöstä: kyseessä on mua paljon nuorempi, sorea, sporttinen ja kuvan kaunis japanitar, eikä mikään matami, niin kuin "naapurin rouvasta" voisi päätellä. Tai ehkä kukaan muu ei ajattele "naapurin rouvaa" matamina.

Meidän Tsol-varastot alkaa hälyyttävästi ehtyä. Meillä on katsomista enää vaan kakkoskauden 16. jaksoon saakka. Mitä mä sit teen kun Tsolit on katsottu?

Kotiin paluut

Vanhempani ovat taas tänään matkalla Suomesta Afrikkaan kuudeksi viikoksi vaapaehtoishommiin. Saavumme todennäköisesti heidän kanssaan samoihin aikoihin takas Suomeen. Siis minä ja Vimme. M tulee vähän perässä.

Tänään on ollut yksi niitä päiviä, jolloin sitä oman vanhemmuuden laatua ei ole voinut liputtaa maailmalle rinta rottingilla.

Onko niitä päiviä koskaan?

Päivän kulminaatio oli se hetki jolloin lykin kiukuttelevaa lasta junan ovesta sisään ja lapsi päästä japanilaisen mummon nähdessään kunnon, perinteisen Psyko-huudon. Kiskaisen vaunut ulos junasta ja palaan suorinta tietä kotiin. Kotona kestää kakaran kiljumista ihan toisella tapaa kuin tuolla julkisissa kohteissa.

Kai sitä ipanaa kalvoi joku selittämätön uhmaikäisen asia. Ja mua kalvoi joku selittämätön varhaiskeski-iän tuska. Siinä sitä sit oltiin. Mutta kyllä se siitä sitten iltaa kohden taas iloksi muuttui.

Autiuden suhteellisuudesta

Lapsi sai toteuttaa itseään tänään tuolla Odaiban hiekkarannalla. Raahasin äiti-lapsi-yksikkömme sinne reilusti ennen puolta päivää. Ilma oli kuuma, kuten tähän aikaan vuodesta kuuluukin ja rannalla ei ollut paljon ketään.

"Paljon ketään" tässä yhteydessä tarkoittaa tietysti aika montaakin ihmistä Suomen mittapuissa, mutta täällä nyt hetken elettyäni ranta tuntui aika autiolta. Ei tullut kyllä Katri Helenan suuri klassikko "Katson autiota hiekkarantaa" mieleen vasta kuin nyt. La la la la la la laa la laa laa...

Helle vie mehut ihmisestä

Göteborgissa on syntynyt uusi lapsi maailmaan: ONNEA M & J!!!

Tämä päivä on mennyt suurinpiirtein kokonaan hiostavassa puolihorteessa. Jossain vaiheessa ymmärsin kuitenkin pistää ilmastoinnin päälle ja pahin töhnä katosi.

Joskus mä keskenäni pohdin sitä miten ihmiset täällä niine kimonoineen ja klopoti-sandaaleineen ennen vanhaan kekkuloivat läpi kylmät talvet ja hikiset kesät. Hyvin varmaankin, kun kerran tätä paikallista väestöpohjaa riittää aika valtavakin paljon, joskin nykyjapanilaiset ovat huolissaan syntyvyyden laskusta maassaan. Olen lohduttanut japanilaisia ystäviäni sillä, että heitä on aina enemmän kuin pohjoismaalaisia yhteensä konsanaan.

No joo. Seuraavaksi mä voinkin miettiä mitä se väestöpohja tarkoittaa, kun kerran spontaanisti tulin käyttäneeksi tätä sanaa ja enemmän sitä toistellessani se rupeaa kuulostaa kummalliselta.

Räiskettä rannalla

Heinä-elokuussa saa ihminen Japanissa ollessaan tilaisuuden nähdä spektaakkelimaisia ilotulituksia (Hanabi). Näistä jo näkemistäni kun olen Suomeen raportoinut, niin minulta on aina kysytty, että mikä on ollut ilotulituksen syy. Suomessa kun niille on aina joku asiallinen teema, kuten uusivuosi, ilotulituskilpailu, avajaiset, päättäjäiset ja sitä rataa. Täällä nille ei käsittääkseni ole sen kummempaa syytä, kuin että elokuussa kuuluu ilotulitella.

Sunnuntaina oli siis taas yksi Hanabi, jota kävimme naapureiden kanssa rannassa tähyilemässä. Menimme paikanpäälle aika myöhään ja lapset mukana, joten emme elätelleet mitään suuria illuusioita tulitusshown kokonaisvaltaisesta seuraamisesta. Jotain näimme kuitenkin ja sitten olikin jo aika viedä ylikierroksilla käyvä lapsi nukkumaan. Kuvassa olemme matkalle kotiin. Vimmellä on kunnon Hanabi-bongaajaan tapaan Yukata päällä ja mulla taas on ylläin ystävältäni joskus saama Vuokon 70-luvun eleganssi.

Taas keskenämme täällä

Olemme taas täällä keskenämme - sisko istuu kundikavereineen Vinnarin koneessa kohti Helsinkiä.

Viimeisenä vierailupäivänä se nimenomainen siskon kundikaveri, M ja Vimme menivät yhdessä kylpemään Oedo Onseniin, paikalliseen kylpyläteemapuistoon. Sinne ei tatskoja saa viedä, joten jätin väliin, vaikka olisi tehnyt mieli mukaan - kun siellä on se allaskin, missä pikkukalat syövät kuollutta ihoa pois ihmisen jaloista. Oli kuulemma hyvä keikka, vaikka kala-allas jäi heillä väliin.

Sillä aikaa kun kaverit kylpivät, kävimme siskon kanssa tuolla ostoskeskuksissa ja kesken shoppauskeikan tuli aikamoinen ukkonen, joka sitten pörräs Tokiolahden päällä sen parituntia.

Illalla kävimme kävelyllä Odaiban rannoilla. Oli viileää (toki vielä hellelukemat Suomen mittakaavassa) sateen jälkeen ja aurinko laski kauniisti Tokion taakse.

Aina samoissa mestoissa

Kävimme taas Kamakurassa katsomassa Suurta Buddhaa ja paria temppeliä. En ollutkaan ennen käynyt siellä kesällä, joten oli hauskaa nähdä kaupunki kaikessa vehmaudessaankin.

Hase-deran temppelissä on eräs pyhä luola, jonka yhdessä sopukassa on paljon pieniä patsaita. Vimme oli informoinut siskoani ja hänen kundikaveriaan, että ne ovat buddhalaisia shakkinappuloita. Mun mielestä se oli hyvin keksitty.

Kuvassa lootus, jonka bongasin tänään temppelin puutarhassa.

Matkanjohtaja uhmaa sääolosuhteita

Aamulla katselin ulos ikkunasta ja hämmästelin yht'äkkistä tuulen ja sateen määrää, kunnes tuli mieleeni tarkistaa taifuunitilanne netistä. Joskus ihminen ei muista asuvansa täällä.

No, mieto taifuuni se Tokiota siinä ohitteli ja pian päätimme siitä huolimatta lähteä Asakusaan hämmästelemään sen suunnan asioita (temppeliä, keittiötarvikekauppakatua, sun muuta). Sade lakkasi pian ja ilma oli pilvisenäkin kirkas, niin kuin se taifuunin jälkeen aina tuntuu olevan.

Tässä siis ollaan oltu taas matkanjohtajana uusille Tokion kävijöille. On ollut mukavaa näyttää mestoja, kun Vimme on ollut lenseänä ja säästänyt huudot pääasiassa kotiin.

Päivän kuva on Akihabarasta, elektroniikkataivaasta (tai helvetistä - miten nyt ihminen sitten asian näkeekään). Siskon kundikaveri sukelsi rohkeasti sisään yhteen loputtomaan, johtoja myyvään, kapeaan käytävään ja vallan suoritti ostoksenkin siellä. Mä olin aika vaikuttunut tästä.

Potemista ja kaskaita

Perheemme on nyt vähän vaivasena. Vimme on yskinyt jo pari viikkoa ja yskä ei ota loppuakseen. Me M:n kanssa podemme jotain, mihin kuuluu kipuja korvissa & kurkussa, huimausta ja väsymystä, mutta eiköhän tästä taas voittajana selvitä.

Aurinko paistaa ja on kuuma. Kaskaat laulaa aamusta iltaan ja niiden laulu ei ole sitä hiljaista sorttia, jota ei enää keski-iän ylittäneenä ihminen kuule. Ensimmäisen kerran Tokion kaskaita kuullessani luulin, että joku masokisti trimmas nurmeaan lankaleikkurilla, jonka moottori tuon tuosta leikkas kiinni. Ajan päästä arvelin, että kyse on varmaan jostain muusta, kun ääni vain jatkui ja nurmialueet täällä eivät ole kovin laajoja - edes lankaleikkurilla trimmattaviksi.

Pidän kaskaitten metelistä. Se assosioituu vahvasti taattuun tokiolaiseen kesälämpöön. Pysyisinkö lämpimämpänä talvet, jos kaskaita nauhalta kuuntelisin?

Maakuntamatkalla

Palasimme eilen Vimmen kanssa kotiin matkaltamme. Olin aika poikki, kun se kolmevuotiaan kanssa yksin matkustaminen ei kuitenkaan ole niitä maailman rentouttavimpia asioita, mutta rasittavuudesta huolimattta reissu oli onnistunut.

Matka Sendaihin meni hyvin. Shinkansenilla matkustaminen on helppoa ja mukavaa. Tarrakirja piti lapsen tyytyväisenä. Ystävättäreni ja hänen miehensä tulivat meitä vastaan Sendaihin ja matkustimme yhdessä Ishonomakiin, jossa sitten majailimme. Miehen vanhemmat toivottivat meidät tervetulleiksi kotiinsa. He olivat todella vieraanvaraisia hosteja ja yhteisen kielen puuttuminen ei pilannut tunnelmaa.

Illan lähetessä lähdimme katsomaan Hanabia, kesäistä ilotulitusta. Vimpula ei ollut tulituksia ennen nähnyt ja tämän tiedostaen kerroin hänelle, että niistä lähtee kova pauke. Kaveria pelotti aluksi vähän, mutta korvat käsieni peitossa hän katsoi esitystä mielellään, kunnes nukahti kesken shown.

Seuraavana päivänä kävimme katsomassa Matsushiman mäntysaaria ja paikallista temppeliä. Nuudeliravintolassa emäntä kävi ihmettelemässä Vimmen tukkaa, kun hän oli kuullut että itseasiassa suurin osa valkotukkaisista ihmisistä on valkaissut tukkansa. Ylipäänsä Vimme sai paljon enemmän huomiota osakseen, kun pienemmällä paikkakunnalla näkee vähemmän ulkomaalaisia - Tokiossa taas meitä on.

Illalla hostimme oli valmistanut sellaisen aterian, että meinas taju lähtee.

Seuraavan päivän kotimatka meni tuskan hiki otsalla. Lapsi oli varsin tyytymätön ja koetteli heikkoja hermojani kaikenlaisella kikkastelulla, mutta selvisimme kotiin saakka ilman, että meitä heitettiin mistään junasta pois kyydistä. Ja ilman että valkotakkiset olis vieneet mua pakkopaidassa lepäämään.

Nyt valmistaudumme vastaanottamaan seuraavia vieraita: sisareni ja hänen kundikaverinsa saapuvat sunnuntaina. Kivaa!

Aikainen mato joutuu linnun suuhun

Lapseni on parantumaton aamunkukkuja: tänään oli herätys puoli kuudelta, taas kerran. Ei siinä mitään jos kaveri viihtyisi aamun aikaisina tunteina ihan keskenään. Mutta näinhän ei ikävä kyllä ole. Lapsi herää useimmiten kiukkuisena, huuto valmiina suussa, asemissa ottamaan vastaan kaikki elämän haasteet, kuten vanhempien 'älä hakkaa tietokonetta'-tyyppiset kiellot. Aikuinen ei voi jatkaa untaan, vaan aloittaa vastahankaisesti päivänsä sit näissä merkeissä.

Huomenna lähdemme Vimmen kanssa shinkansenilla kohti Sendaita ja edelleen Ishinomakiin. Viivymme poissa kaksi yötä ystävättäreni appivanhempien luona. Paikalla on myös myös ystävättäreni perheineen ja näin leikkikavereita Vimmelle ja mulle englantia puhuvaa seuraa, niin ettei tarvitse perustaa seurustelua pelkästään hymyillen kumartelun pohjalle.

Huomenna on myös mun viimeinen 30+ syntymäpäiväni. Malja sille!

Ylitys

Vieraat läksivät. Mä olen tänään hyvin päättäväisesti losottanut kotona tekemättä sen kummempia, vaikka ulkona on ollut jumalaisen kaunis, aurinkoinen päivä. Juuri sellainen päivä, että jos vastaava sattuisi kohdalle Suomessa, niin kansa kiiruhtais stressin vallassa ihan mihin tahansa ulkotilaan "nauttimaan auringon paisteesta". Täällä stressiä ei synny - kauniita aurinkoisia päiviä tulee riittämään vielä siihenkin aikaan, kun Suomessa jo kaivetaan palttoota esiin kesäsäilöstä. Se on se Tokion hyvä puoli.

Eilen ylitimme lasten kanssa Rainbow Bridgen. Se oli kiva kävely, joskin vähän liian pakokaasuinen. Jos moottoriliikennettä olisi ollut vähemmän, niin sillan ylitys jalan olisi ihan kaikille suositeltava elämys. Toivoimme näkevämme Asakusan ilotulituksia sillalta, mutta ei ne näkyneet. Asakusa on kuitenkin sen verran kaukana ja oli vielä kaiken lisäksi aika sumuinen ilta.

Lapsi potee

Lapsi on ollut vähän kipeenä. Peruutin kaikki tälle päivälle sovitut menot ja valvoin potemista. Tavoitteena on saada lapsi menokuntoon tiistaiksi, jolloin suuntaamme maakuntiin kyläilemään - saimme kutsun japanilaisen ystävättäreni appivanhempien luo. Odotan innolla vierailua ja muita maisemia kuin tätä loputonta Tokiota.

Vieraat ovat vielä keskuudessamme, mutta luvattoman pian - eli sunnuntaina - he jo kotiinsa suuntaavat. Samalla koneella lähtee mun tähän astisen Tokio-elämäni järkähtämätön henkinen tukeni lapsineen. Nomadielämän varjopuoli eli hyvästi jättö on taas ajankohtainen asia.

Täs muassa taas kuva muumeista japanilaisissa mainoshommissa.

Lasten ehdoilla

Olemme jatkaneet intensiivisellä lastenviihdytyslinjalla. Eilen olimme Shinjukun Central Parkin kahluualtaalla ja leikkipuistossa, tänään menemme Yokohaman perukoille Kodomo-no-kuniin, lasten maahan.

Joku sais tosin viedä mut (tai päästää) joskus jonnekkin, missä se viihtyminen tapahtuisi vain ja ainoastaan mun mieltymysten mukaan.

Ilotuli ja tiukat kiellot

Piti lähtee katsomaan ilotulituksia tuonne neljän junan päähän, mutta päädyimmekin polttelemaan Japanin tähtisädetikkuja rantsussa nassikoiden kanssa. Ihan hyvä päätös, sillä väsymys oli jo ennen auringon laskua varsin selkeästi havaittavissa palleroiden pikku kasvoilla ja myös huudossa.

Sitten on tarkistettu se asia, että mulla taskoineni ei ole mitään asiaa tuohon lähi onseniin - olemme tatskakiellon vakavuutta tykönämme arvuutelleet. Kylpylässä tänään vieraillut taho välitti meille tiedon, että plakaateissa kerrotaan et' tatskatut poistetaan välittömästi paikalta. En pääse pikkukalojen syötäväksi - siellä on nimittäin allas, johon voi upottaa jalkansa ja pienet kalat käyvät aterioimassa jalkojen ihohitusilla. Tiedon-välitys-tahomme kokeili tätä toimitusta ja piti sitä hyvänä. Odotan mielenkiinnolla tuleeko sitten hänen Suomeen paluunsa jälkeen raporttia kotiakvaarion uusista hyötyaspekteista.

Vuosaari ei ole kaukana

Kuten olen joskus tainnut mainita, on Tokiossa asuminen aika pitkälle junissa istumista. Joskus Helsingissä asuessani ajattelin, että Vuosaari on kaukana kaikesta, mutta enää en ole ajatuksissani niin rajoittunut. Sinnehän pääsee yhdellä metrolla.

Tuuletimme tänään hirviöitä Meiji Jingu temppelialueella. Bongasimme kaksi hääseuruetta - tässä mukana paparazzi-kuva toisen seurueen ryhmäkuvauksesta. Eivätpä ihmiset arvanneet, että joutuvat erään kotirouvan blogiin.

Myöhemmin seuraamme lyöttäytyi hirviövahvistusta ja menimme koko porukalla ravintolaan syömään. Veikkaan, että henkilökunta sai jonkun lisän liksaansa ryhmämme läsnäolosta, vaikka mielestäni tilanne sujui kokonaisuudessaan hyvin. Mitään ei hajonnut ja kaikki saivat syödäkseen. Mut on siinä oma sävynsä ulkonasyömisessä, kun seurueeseen kuuluu kolme enemmän tai vähemmän kolmevuotiasta ja yks' viis-vee.

Japani voittaa sushissa

Vieraat saapuivat perille. Aloitimme samantien lastenviihdytysrallin ihan tosissaan. Päivän kohde oli yksi Tokion monista lastentaloista. Lapset viihtyivät, aikuisilla soi korvat.

Saimme tuliaisiksi Elovenaa ja sekös ihmistä ilahduttaa, kun lapselle haluaa kuitenkin aamupuurot syöttää ja täällä kaurahiutaleet ovat erikoista terveysruokaa ja näin myös kalliimpi tuote, kuin mihin Pohjois-Euroopassa olemme saaneet totuttua. Japanilainen paketti maksaa lähikaupassa n.2,20 e ja kuten kuvasta selkeästi näkyy, se on huomattavasti pienempi, kuin suomalainen sisarensa. Suomi voitti mun subjektiivisen kaurahiutaletestin, mutta Japanissa on parempaa sushia.

Seuraa tulee

M lähti tänään työmatkalle Aioihin... vai oliko se paikka nimeltään Oiai... no, joku voihkaisu-tyyppinen nimi kuitenkin. Hän palaa keskiviikkona ja samana päivänä meille saapuu vieraita Suomesta. Mun mielestä on ihailtavan reipashenkistä soittaa ja kysyä "Voimmeko ensi viikolla tulla teille Japaniin?", ja vielä 3-vuotiaan kanssa. Täällä meillä Tokiossa tulee siis olemaan taas rivakkaa menoa lapsiystävällisestä kohteesta toiseen kuun vaihteeseen saakka.

Aika menee nyt tosi nopeesti, kun ilma on lämmin ja luut ei tutise. Mun on parasta pitää varani, että ehdin toteuttaa kaikki Japani-unelmani ennen Eurooppaan paluuta. Ykkösenä sillä listalla on sumo-otteluun suoriutuminen. Katsomaan siis, en vielä ihan niitä painijan mittoja kuitenkaan täytä, tukkakin on liian lyhyt ja sukupuoli arvelluttava. Kyllä mä varmaan muuten.

Poissa kotoa

Vietimme Hakonessa hotelliyön M:n duunin kanssa. Oli kivaa, vaikka sitkeä iskias ei jättänyt mua rauhaan.

Saimme nukkua tatamille levitetyillä futoneilla, liota onsenin kuumissa kylvyissä ja syödä kunnon japanilaisen päivällisen ja aamiaisenkin.

Hotelli-elämyksen jälkeen menimme Hakone Open-air Museum:iin. Se oli hieno paikka. Modernia taidetta veistosten muodossa oli pystytelty ympäri komeaa puistoa, josta oli huikeat näkymät ympäröiville vuorille. Museossa oli myös teoksia, joihin lapset saivat kiivetä ja sehän tietysti Vimmeä kovastikkin ilahdutti.



Junamatka kotiin kesti sellaset viis tuntii, mutta ei ihminen nyt joka viikonloppu sinne Hakoneen mene.

Kireyttä ja sadeanalyysi

Heeeerranjuuuumala tää meidän nettiyhteys on joskus niiiin hidas. Niinku tänään. Hermo menee. Toisaalta nyt on PMS:n aika, joten jos ei tämä kiristäs pinnaa, niin sit joku muu juttu kiristäis. Ihmisen pitäis päästä pehmustettuun koppiin ihan keskenänsä kerran kuussa.

Kävimme lapsen kanssa tekemässä rantsussa (just sen Tomppa-ruisen saastuttamassa) hiekkakakkuja. Satoi, mutta todella verkkaan. Täällä Tokiossa sataa pisarat joskus niin harvakseltaan, ettei kastu vaikka kuinka patsastelis kulmilla sontsaa vailla. Toisinaan sade muistuttaa kukkaspray:n suihkua. Sitä ei edes näe, kun ikkunasta tarkastelee, että olisiko se sontikka otettava mukaan vai ei. Taivasalle jouduttuaan huomaa, että kosteus on mittava ja on palattava noutamaan sateensuojaa, mikäli sitä ei varalta sit kuitenkaan ottanut jo mukaansa. Kohta tämän sadekauden pitäis päättyä.

Testaan Åkella

Tiedänhän mä toki, että kaikki ovat jo nähneet tämän lyömättömän loistavan tanssioppituntitaltioinnin vuodelta yksjakaks. Kysymys kuuluukin, että onko nähty tarpeeksi monta kertaa. Ja jos joku onneton ei tätä klassikkoa ole vielä nähnyt, niin nyt on loistava tilaisuus nähdä se.



Pitää tunnustaa, että halusin myös testata miten tämä video-leikkeiden julkaiseminen blogissa onnistuu. Näyttää onnistuvan.

Kabuki-elämys

Sain eilen osakseni kokea kaipaamaani japanilaista kulttuurielämystä, nimittäin Kabuki-teatteria. Olimme sopineet tapaamisesta Kabuki-za teatterilla Ginzassa kahden japanilaisen ystävättäreni (plus toisen poikakaverin) kanssa ja ostimme paikanpäällä jonottamalla seuraavaksi alkavaan näytökseen halvimmat liput katsomon piippuhyllylle. Lisäksi vuokrasimme korvakuulokkeet. Niillä saattoi kuunnella kuinka "posh" brittiääni kertoi mitä näytelmässä oli milloinkin meneillään. Korvakuulokkeet olivat aika tarpeellinen varustus näytelmän seuraamisen kannalta, varsinkin kun se japanin kieli ei kuitenkaan ole ihmisellä hallussa.

Näytelmä oli ajoittain varsin tylsä, mutta visuaalinen ilakointi oli niin valtava, että tyhjäkäynti kohdissa saattoi keskittyä huolitellusti rakennettuun koreografiaan (vaikka kyseessä nyt ei ollutkaan tanssiesitys) ja onnagata-näyttelijöiden eleganttiin liihotteluun. Kabukissa kaikki roolit ovat miesten esittämiä ja onnagatat ovat naisrooleihin erikoistuneita kavereita.

Yleisö oli varustautunut eväslaatikoilla ja katsomossa syömistä jatkettiin läpi näytelmän. Hankala kuvitella suomalaiseen teatteriin ihmisiä eväitään mussuttaan. Siinä olis kansalla sinapit pyhäpuvun rinnuksilla alta aikayksikön. Mutta toisaalta, suomalaisilta puuttuu eväidensyömisrutiini, joka japanilaisilla on raudanluja. Ja roskaaminen ei kuulu japanlaiseen elämään ollenkaan - ellei kyseessä ole rekkakuski lounastaolla ajoneuvossaan. Heillä tuntuu olevan poikkeuslupa heittää roskat tien pieleen, samalla kun ne mokomat tyhjäkäynnillä diiselöittää koko korttelin.

No mut palatakseni asiaan: jos vain kynnelle kyen, niin käyn katsomassa vielä jonkun toisen Kabuki näytelmän ennen kuin maasta poistuminen tulee kohdalle.

Koekeittössä

Viehättävä japanilainen naapurin rouva tarjosi maukkaan lounaan kotonaan aiemmin tällä viikolla. Päätin itse ostaa tarvikkeet ja kokeilla saman ruoan valmistusta omassa henkilökohtaisessa koekeittiössäni. Versiostani tuli ihan kelpo ruoka, mutta ei kuitenkaan yhtä herkullinen kuin se alkuperäinen. Pitänee urkkia menetelmiä oikeaan valmistusprosessiin seuraavalla tapaamisella.

Kuvan ainekset ovat: säilötyt luumut, seesamin siemenet, kalamakkarat ja kuivatut pikkukalat, jotka ovat Vimmen suurta herkkua (terveisiä vaan serkuille Ouluun). Vimme mankui kuivia kalankinttanoita ruokaa kokatessani ja taisin mä pari sille pudottaakkin. Ruokaan tulee näiden ainesten lisäksi tuoretta inkivääriä, vaaleaa soijakastiketta ja paljon riisiä

Riiviöt ratsailla ja eka haku

Veimme riiviöt poniajelulle Shinozakin suunnalle Ponyland-puistoon. Siellä lapset saavat tiettyyn aikaan päivästä ratsastaa ilmaiseksi poneilla.

Saavuimme ensimmäisen session päättymisen aikaan ja hohhailimme toista tuntia seuraavaa sessiota odotellen. Kakarat keksivät itselleen loputtomiin tekemistä tyhjästä ja mä jauhoin expatti-kotirouvan tuskaani taas kerran kysymättä siihen lupaa. Mä olen miettinyt, että pitäisi varmaan ruveta maksamaan tuntitaksaa ystävälleni tästä kaikesta paasaamiseni kuuntelusta, jota hän on joutunut kokemaan.

Vimme teki ensimmäiset, omaehtoiset Google haut: hän halusi katsoa PMMP:n 'Pikkuveli'-videota. Tämä mielessään hän avasi läppärini, napsautti Firefoxin päälle, näpytteli 'PMMP' avautuneelle Google-sivulle ja painoi enteriä. Aika pätevä kaveri. Nyt ei parane jättää lasta keskenään tietokoneen ääreen, ettei se näppäryydessään eksy sivuille, joita ei ole tarkoitettu 3-vuotiaille.

Omaa elämää odotellessa

Taas meni yksi viikonloppu samalla vauhdilla kuin pikajuna ohi pikkuaseman.

Lauantaina suoriuduin viettämään aikuisaikaa Shinjukuun päivällisen ja pubin merkeissä. Mua yritettiin kovasti houkutella jäämään yön yli hillumaan, mutta ymmärsin tulla kotiin viimeisellä junalla ja näin sunnuntaikin säilyi kalenterissa valveilla vietettynä päivänä.

Tuska tosin kalvoi sunnuntaina: syynä väsymys miljoonakaupungin taukoamattomaan suhinaan, kotirouvuuden toimittamiseen, lapsen huonoihin hetkiin, omien projektien (muiden kuin Vimmen) puuttumiseen... Tiedän toki, että tämä vaihe ei loputtomiin kestä ja tässä on puolensakin. Olen silti valtavan iloinen siitä, että lupaus jostain muusta on jo olemassa.

Tulevaisuutta silmällä pitäen julistin jo jonkin aikaa sitten M:lle, että en aio enää tehdä mitään uhrauksia hyvilläkään perusteilla kenenkään eteen oman elämäni suunnitelmien toteuttamisen kustannuksella. Äiti-teresan uhrautuvainen henki ei ole se luonnollinen olotilani. Hulluus tulee tykö jos tätä linjaa loputtomiin jatkaa.

Onnistunut retki

Vein eilen lapsen Kodomono-kuniin ja oli todella parahultainen päivä sille kohteelle. Pilviverho peitti aurinkoa sen verran, ettei tarvinnut kärsiä kovasta porotuksesta, mutta keli on silti todella lämmin. Puistossa oli väljää - se tavallinen tungos ei sattunut juuri nyt olemaan paikalla.

Vimpula silitteli vasikoita ja lampaita, ratsasti elämänsä ensimmäisen kerran ponilla, kiipeili ja rimpuili, silitteli marsuja, söi jäätelöä ja polski lasten kahluualtaassa kaiken hikoilun päälle. Mä puin hänelle uimahousut asiallisesti jalkaan vesitoimituksia varten, mutta tuska tuli tykö kun housut kahlatessa kastuivat ja loppukahlailu tapahtui kelteisillään. Onneksi moni muukin lapsi oli nakuna niin että pahennusta ei tullut herätettyä.

Nyt on aikainen lauantaiaamu ja ohjelmassa seuraavaksi sekä kahvin että puuron keittoa.

Kissoja ja koiria

Kävimme tänään paijaamassa kissoja. Täällä meillä päin sijaitsee kissatalo, johon maksetaan sisäänpääsymaksu ja sitten voi ihminen silitellä kissoja sielunsa kyllyydestä asunnoksi lavastetussa tilassa. Vimme silitteli valittuja yksilöitä ja oli kuitenkin loppujen lopuksi kiinnostunein tietokoneessa pyörivästä 'Mikä-lemmikkieläin-sopisi-sinulle'-testistä.

Mulla olis varmasti kissa jos a) asuisin jossakin yhdessä paikassa tästä eteenpäin aika pitkänkin aikaa b) kumppanini ei olisi niin allerginen kissoille. Kissat on ihania. Mut niin on koiratkin. Terveisiä vaan koiravanhuksellemme Suomeen. Vuh, vuh.

Koko perhe museossa

Suomessa taitaa olla nyt se juhannus vallan herttaisin. Täällä Tokiossa ei ole juhannusta. Mutta emme jää sitä murehtimaan. Tänäänkin viihdytimme itseämme yhdessä Metropolin mainioimmista museoista (Museum of Contemporary Art Tokyo).

Sain pari lippua Cartier säätiön näyttelyyn ystävältä ja lähdin vahtimaan Vimmeä sinne, jotta M sai tilaisuuden nähdä duunit rauhassa. Itse olin jo kerran siellä ilman Vimmeä patsastellut. Oli hauska reissu ja Vimmekin ilahtui muutamista töistä ne nähtyään. Lapsen vieminen näyttelyihin ei ole rentouttavaa, mutta on hauska nähdä kuinka pienikin henkilö osaa katsoa taidetta.