Sitä sun tätä

Täällä Japanissa ihmiset toimittaa ruokakaupat kuhisten kaappejaan täyteen, kun se vuoden suurin juhla, uusivuosi, on tulossa.

Meidän lapsonen viettää paljon aikaa huutamalla ja toimimalle riiviön virassa. Jos kuvittelin kaks-vuotisuuden olevan jotenkin raskasta aikaa lapsen kanssa, niin tuo tuleva kolmivuotisuus vaikuttaa astetta rankemmalta. Kaveri on kekseliäämpi ja testaa työkseen oliko joku jo kielletty juttu sittenkin sallittua. Minkäs teet. Koetamme kaikki selvitä tästä täysjärkisinä.

Tämän luukun kannen bongasin tänään tuolla Daimonin aseman kulmilla. Nää on mun mielestä kivoja.

Juoksumaton ystävä

Ennen en ymmärtänyt juoksumaton funktiota ihmisen elämässä. Miksi mennä johonkin sisätilaan juoksemaan elektronisen laitteen päällä, kun voi kerran viilettää mielin määrin maata pitkin sähköä kuluttamatta, suurin piirtein mihin ilmansuuntaan tahansa. No, rannalla asujat joutuvat ehkä turvautumaan jeesus-moodiin, jos veden päällä haluavat juosta, mut siis muuten juoksu on mahdollista kaikkialla. Enivei, nyt musta on tullut suuri juoksumaton kannattaja.

Kämppämme vuokraan kuuluu varsin kelvollinen kuntosali ja olen nyt ruvennut joutessani siellä käymään. Juoksumaton ihanuus on valjennut mulle, kun juoksen hikeä pintaan turvallisessa sisätilassa, hetkeäkään palelematta, sateessa kastumatta ja sanottavammin pakokaasuja hengittämättä. Koskaan en voi joutua liian kauas väärän voima-arvioinnin tuloksena ja koko ajan olen jo perillä. Paikallaan juokseminen on vielä kaiken lisäksi varsin meditatiivistä. Huomaan pitäväni potentiaalisesti tylsistä asioista. Täyspäiväisenä suherruksen valvojana arvostan "mitään tapahtumattomuutta".

Vaiheessa

Meidän lähin vaippakauppa on eräs valtava lelukauppa. Vaipanhakumatkat ovat varsin aikaa vievää puuhaa.

Vaipattomuuden opettelu on niin sanotusti vielä 'vaiheessa'. Kaveri selviää aika monet päivän pis-tai kakhädistä kastelematta housujaan, kun kotona olemme. Kodin ulkopuolelle en vielä ilman vaippoja rohkene astua.

Jouluhahmo

Kävin katsomassa uusimman Härripotterin eilen ja se leffa viihdytti mua koko rahan edestä. Ennen leffaa roikuin muutamassa Odaiban ostoskeskuksessa, joista yhdessä bongasin tämän hellyyttävän jouluhahmon: Ultraman joulupukkina.

Aatto

Vietimme jouluaattoa aterioimalla kavereiden kanssa. Oli oikein kivaa. Joulutunnelmasta vastasivat muun muassa glögi, rosolli ja piparit. Ja näyttää vallan siltä, että M malttaa olla menemättä töihin tänään, joten tunnelma on ratkiriemukas näin joulupäivänäkin. Hyvää joulua kaikille.

Ai ku ihanaa!

Jos et tiedä mitä joulullasi tekisit, niin Dannylla on ratkaisu siihenkin ongelmaan. Että se Danny ymmärtää ottaa huomioon jokaisen meistä. Miksi Dannya ei voi äänestää presidentiksi?

Katsoimme sarjaa

Katsoimme M:n kanssa Firefly-sarjan. Sitä ei tehty koskaan enempää kuin yhden kauden jaksot. Mä sanon että sääli!!! Olisin mielelläni jatkanut Serenityn miehistön vaiheiden seuraamista. Jäi mieltä kaivelemaan, että miten ne yhdet meni alunperin kimppaan, saako ne toiset koskaan toisians', mikä se saarnamies on oikeesti miehiään ja mitä se tyhmä mies olis taas seuraavaksi sanonut.

Tänään on ollu tosi tuulista, vallan siinä määrin, että päätin olla menemättä ulos tyystiin. Odotan mielenkiinnolla millaisista puhureista saamme nauttia täällä Odaibassa sitten taifuunien aikaan.

Vaihtuvat ohjeet

Joskus naistenlehtien ehostuspalstoja selaillessa valtaa ihmisen tavaton hämmennys. Joka vuosi meikkausohjeet vaihtuvat ja ne ovat aina samalla, autoritäärisellä kädellä kirjoitettuja. Ukaasit kuuluvat tyyliin: iho ei saa näyttää puuteroidulta, huultenrajaus ei tänä talvena saa näkyä, huulet viimeistellään kiillolla, kulmakarvat on parasta korostaa pehmeästi luomivärillä kovan kontrastin välttämiseksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. Muistaakseni joskus kuului puuteria olla niin paljon, että pöllysi iholta illan kuluessa. Huultenrajaus piti olla pari sävyä huulipunaa tummempi ja mieluiten vielä puolensentin paksuinen viiva. Huulet eivät saaneet kiiltää ja kulmakarvat oli pakko piirtää mustalla kynällä Brooke Shields-henkisiksi. No, nämä asiat eivät minua kauheesti koske, kun en ehosta kuin sporadisesti.

Pipariksi meni

Vimme ja minä kävimme eilen leipomassa pipareita Päivien, Päivien lasten ja yhden Päivin miehen kanssa. Nettosimme siitä urakasta piparimuumitalon osat, jotka olivat kyllä varsin eri kokoa keskenään. Tänään sitten kokosin talon ja siitä tuli varsin kalteva. Ja muutenkin on tuo sokerileipurin tatsi hukassa. Mutta oli hauskaa sekä piparipippaloissa, että kokoomisen tapahtumassa kotona. Olen kantanut korteni kekoon tämän vuotisen maailmanlaajuisen joulutunnelman luomisessa.

Salainen kerros

Kylmä tuuli puhalsi voimalla, kun pyöräilin Vimmen kanssa ruokakauppaan. Piti vallan nousta satulasta yhdessä kadunkulmassa, kun tuntui, että koko helluvan pyörä lähtee puhurin mukana alta. Ja paleli niin peijoonisti. Siitä huolimatta harvoilla vastaantulevilla kansalaisilla oli mitään lämmintä päällä, kuin ehkä se myssy, mikä olis päässä vaikka 30+ asteen helteelläkin. Yksi koululaisikäinen poika oli pukeutunut pelkkiin shortseihin ja t-paitaan! Mä alan epäillä, että japanilaisilla on ihon alla joku salainen kylmältä suojaava goretexkerros.

Näkymiä

Kuvassa patsastelee naapurissa rullaava maailmanpyörä. En ole siinä vielä ajellut. Kuvan otin eilen auringonlaskun aikaan, kun painoin tuhatta ja sataa Vimmeä lykkien kohti juna-asemaa. Auringonlasku värjää kaiken niin juhlavaksi. Päivällä harmaa pylväs on laskevan auringon valossa lämpimän violetti luoden merensininen varjon.

Tässä yks päivä, kun Vimpulan kanssa ylitimme iltasella dösällä Rainbow Bridgen, oli taivas lämpimän tummanpunainen ja Fujin musta hahmo piirtyi horisonttia vasten. Näkymän etualalla vilisi kaupungin valot. Se oli hieno näkymä.

Suora linja

Huutorintama jatkuu täällä samanlaisena, kuin mitä se on ollut paluupäivästä lähtien. Siitä siis ei tarvi sen enempää raporttia antaa.

Muilta rintamilta: meillä on sivulta ladattava pesukone, jossa on myös neljän-, kuuden- ja yhdeksänkympin pesuohjelmat. Edellisessä asunnossa pesukone pesi vain kolmessakympissä ja mun mielestä se lämpötila ei tee puhdasta jälkeä. Ainakaan mun pyykille. Mut nyt siis olemme luxuspyykkäämisen tunnelmissa.

Pesukone on myös Vimmen salainen yhteydenottoväline hänen kontakteihinsa. Hän avaa luukun, pistää naaman luukusta sisään, kertoo asiansa pömpeliin, sanoo hei hei ja pistää luukun kiinni. Pitää testata joku kerta saanko mäkin kontaktin sitä kautta.

Asiat hoidettu

Päivän virastovierailu meni odotettua paremmin ja nyt mun ei - toivottavasti - tarvitse sinne enää mennä. Paperit on kunnossa ja kun seuraavan kerran niitä olis aika viilata, niin olen jo muissa maisemissa. Se olisikin ollut, jos Vimme olisi tänään onnistunut ylittämään eilisen suorituksensa.

Pelottava ajatus.

Hornan hetket

Tänään on ollut havaittavissa tiettyä vahvaa eloisuutta lapsen käytöksessä. Aamun aloitimme auvoisesti - noin neljä ensimmäistä minuuttia - sitten piti siirtyä huuto-osastolle, siinä määrin että huusimme ja itkimme molemmat yhtä tunteella. Jee. Mikä oli syynä? En edes muista.

Kun se kriisi oli ohi, päätin pakata lapsen vaunuun ja mennä toimittamaan pakollisia virastoasioita kaupunginosatoimistoon. Siellä saimme ilon suorittaa jonottamista, papereiden täyttöä, jonottamista ja papereiden katselua virkailijan kanssa. Ei siinä mitään. Lapsi vaan koki asiakseen huutaa naama punaisena ja kurkku suorana joka kerta, kun puhuin kenellekkään yhtään mitään. Vierailun loppua kohti huutoon yhdistettiin myös esineiden heittelyä. Se oli hornaa.

Hirtehinen loppukaneetti tälle merkinnälle on se, että saan ilon mennä sinne huomenna uudestaan, kun jäi se passi kotiin tänään.

Karjulan sedän virallinen seuralainen

Lapsi oireilee uuteen kotiin muuttoa. Hermo tuntuu hänellä olevan tiukalla ja usein kuuluu hänen suustaan kehoitus vanhaan kotiin palaamisesta. Bussi-ja kauppamatkat menee huutaen ja muutenkin on sellaista mellakkatunnelmaa havaittavissa olemisessamme kun asioita kodin ulkopuolella toimitamme. Mun kuuluis olla se aikuinen, joka kestää karjumiset muinamiehinä. Suurimman osan aikaa suoriudun tästä tehtävästäni asiallisesti. Tänään hetken harkitsin, että nousen yksin bussista ja jätän lapsen sinne huutamaan, potkimaan ja kiljumaan. En sitten tehnyt sitä kuitenkaan.

Huomenissa olisi ohjelmassa kaupunginosan virastoon ilmoittautuminen. Asian tulen toimittamaan kaksin lapsen kanssa. Pitäiskö hakee päivystyksestä rauhoittavaa ennen virastoon menoa? Siis itselleni.

Yli ymmärryksen

Mä en oikein ymmärrä. Mentyäni Suomeen täältä Japanista kärsin aikaerosta heräämällä aamuyöllä virkkuna kuin porkkana. Eiku porkkana oli tarkkana. No, ei sillä väliä. Nyt Suomesta Japaniin saapuneena kärsin aikaerosta samalla tavalla, heräämällä aamuyöllä silmät kirkkaana kuin porkkanalla. En halua luopua nyt tuosta porkkanasta - eikö se porkkana juuri houkuta ihmistä (tai aasia) eteenpäin elämässä. Kuitenkin, eikö tässä pitäis olla jotenkin toisella tavalla tämä asia? Miten mä voin aina uudelle aikavyöhykkeelle joutuessani herätä lepakkojen kanssa - riippumatta siitä mihin suuntaan mä pallolla kuljen?

Takas Tokiossa

Jätin väliin tämän mainion tarjouksen ja läksin takaisin Tokioon ilman liha-annosta. Matka tänne meni hyvin - olosuhteet huomioon ottaen - ja nyt hämmästelen tätä uutta asuntoa ja uutta ympäristöä. Paikka on paljon urbaanimpi kuin entisen kämpän seutu. Ruokakauppoja on lähistöllä vain yksi ja sieltä ei saa kaurapuurohiutaleita. Se on puute. Plussana on pesukone, jolla voi pestä pyykkiä jopa 60:ssa asteessa. Ehkä raportointi menee syvemmälle tässä asiassa sitten kun sieluni palaa aikaeron sokkeloista. Olo on tokkurainen ja täällä on nyt se kylmä kausi alkanut. Jos viime vuoteen on yhtään luottaminen, niin voin sanoa, että palelen niin peijoonisti seuraavat kolme kuukautta putkeen.

Viisvuotissuunnitelman tavoitteet

Sanonpa, että aika menee hurjaa vauhtia täällä Helsingissä. Ensi viikolla palaamme Vimpulan kanssa Nuosevan Auringon maahan kumartelemaan kaikille. Vastoin ennakko-odotuksiani, en ole kumarellut täällä kenellekkään. Ehkä en ole vain asunut tarpeeksi kauan Japanissa. Mene ja tiedä.

Vein lapsen tänään neuvolaan ja siellä kerrottiin, että asiat on kivasti ja kehittävästi. Vimme karjui lääkäripelkoaan (kiitos viime talven tikit) ja rokotusta. Siitä huolimatta vierailu meni mielestäni hyvin. Nyt olis vielä maanantaina edessä hammaslääkärikoitos.

Onhan se ihmiset kivaa, kun oleskelee ystäviensä kanssa samassa kaupungissa. Vielä kun saisi elantonsa ja puolisonkin elannot tänne, niin asiat olis siinä suhteessa vallankin mallillaan. Voin pistää tämän tavoitteeksi seuraavan viisivuotissuunnitelmaan.

Lunta

Lapsi pääsi tänään leikkimään lumessa ja minä sain blinejä. Ja nyt on luvassa vielä rapuja. Jotenkin on se juhlatunnelma nyt koko ajan läsnä kun on siitä viheliäisestä flunssasta toivuttu. Aika ei tunnu riittävän siihen kaikkeen sosiaaliseen kanssakäymiseen, jota olis ihmiselle tarjolla. Tänne on siis muutettava takaisin, jotta kaikkia kerkeis tavata.

Ulos oli mentävä

Etuna täällä vanhempieni luona potemisessa on, että täältä löytyy droppia joka vaivaan. Näyttää siltä, että tämä mun tauti on sitä sorttia, joka jatkuu ainakin sen kymmenen päivää. Harmittaa, kun hyvää Helsinki-aikaa menee hukkaan.

Lauantai-iltana suoriuduin baariin taudista huolimatta. En raaskinut olla menemättä, kun kaveri oli Göteborgista asti tullut tapaamaan ja toivoi ulkoilua Helsingin yössä. Oli hauska keikka, vaikka Bottalla alkoi olla jo sellainen käheys, että en voinut enää puhua. Kotona sitten otin lisää droppia ja siirryin takaisin harjoittamaan asiallista potemista. Ja sitä aion nyt päättäväisesti jatkaa, kunnes olen tervehtynyt.

Hoidossa

Töölöläistä takapihaa voi ihminen tuijotella keittiön ikkunasta parannellessaan sitkeää ja öisin tuimaksi äityvää vilustumistaan.

Aina joku väsyttää

Nyt olis ihminen selvinnyt jetlägistä. Mutta ei syytä huoleen: väsymys painaa yhä. Olemme nimittäin molemmat Vimpulan kanssa vilustumisen kourissa.

Suomessa on jotenkin ihan kauheen tavallista. Mä olen vähän pettynyt siihen, ettei tämä täällä olo tunnu yhtään sen kummallisemmalta yhden Tokio-vuoden jälkeen. En ole edes hätäpäissäni kumarrellut kanssaihmisille. Lapsi kertoo tosin japanilaisia asioita kuulijoille. Tänään lueteltiin lähimmäisille Tokyu-Meguro-linen pysäkkejä väliltä O-okayama-Meguro. Tarpeellisia anekdootteja kelle tahansa.

Pohjoisen pyrähdys

Suoritimme pyrähdyksen Ouluun ja olimme läsnä 7-vuotissynttäreillä. Matka taittui mennen tullen junalla ja Vimme oli vallan asiallinen molemmilla VR:n istunnoilla. Sisäiset kellomme käyvät edelleen, jos eivät enää Japanin, niin ainakin Keski-Siperian päivänkulun mukaan. Väsymys vaivaa. Huomenna suuntaamme Hyvinkäälle ja saamme siellä tavata muiden muassa vanhan koiramme.

On väsy

Sää on harmaa. Jetläggi painaa pahasti. Jo toisena yönä peräkkäin heräsin paljon ennen kolmea - kahdelta tarkemmin sanottuna - enkä saanut itse nukuttua, vaikka lapsi nukkuikin vallan puoli viiteen saakka. Väsyttää todella kovasti ja hänen vilkas kaksvuotiaisuutensa pitää huolen siitä, että täällä ei nukuta ennen kuin hän nukkuu ja se tapahtuu seuraavan kerran vasta joskus tooooodella monen tunnin kuluttua. Tästä tilastani johtuen en ole kerennyt Suomessa olemista havainnoimaan muuten kuin toteamalla, että täällä on todella vähän ihmisiä.

Missä mennään?

Uuh, aah. Mä en ole kerennyt tekemään murto-osaakaan niistä muutonedistämisvalmisteluista, joita aioin tehdä ennen Suomeen lähtemistä. M saa pakata ja siivota kaiken ihan keskenänsä. Onhan se tietysti hyvä, että miehelle jää jotain tekemistä.

Odotan malttamattomana kymmenen tunnin lentoa Vimmen kanssa kahden ja matkaa seuraavaa aikaeroväsymystä. Lento voi periaatteessa mennä ihan hyvinkin, mutta parasta varautua steppaamaan aktiivista laatuviihdettä kekkuloivalle lapselle koko helluvan reissun ajan.

Aikaa vievää puuhaa

Täällä Tokiossa menee aikaa asioitten toimittamiseen. Käväsin hakemassa kavereilta matkalaukun lainaan - jep, valmistaudun matkaan - enkä tehnyt sillä reissulla muuta kuin aktiivisesti kuljin kotoa kohteeseen ja takaisin. No, ostin shampoo pullon matkalla, mutta siis muuten: ei mitään haahuilua, maisemian hämmästelyä tai jumittelua kohteessa, vaan tehokasta toimitusta ja silti siinä reissussa meni kolme tuntia. Helsingistä käsin siinä ajassa kävis Hämeenlinnassa asti hakemassa jotain.

Tukka putkella

Tänään taas painettiin menemään ihan ylityöpäivän edestä. Aamusta suuntasimme treffeille tunnin junamatkan päähän ja sieltä Ghibli museoon. Uudet paikalliset tuttavuutemme olivat ystävällisesti hankkineet liput sinne myös meille ja pääsimme hämmästelemään Hayao Miyazakin maailmaa ja sen oheistuotteita.

Paikka oli hauska ja Vimme viihtyi siellä varsin hyvin. Pidän jotenkin näissä tokiolaisissa siitä, että mennään mestaan, joka menis Suomi/Ruotsi-akselilla ihan puhtaasti rahastusosastoon ja ollaan siellä sitten aivan tohkeissaan ja otetaan valtavasti ryhmäkuvia. Jos sen nyt yhteen hengenvetoon kiteyttäs, niin vois sanoa, että "Rahastusta! Entä sitten, pidetään hauskaa!". Suomessa se rahastus pitää aina piilottaa jonkin pedagogisen ja luonnonmukaisen taakse piiloon, ettei ihmisille tule sellainen olo, että joku yrittää nyt huijata ja sitä myöten paha-mieli ja tunnelma-pilalla. Täällä päin maailmaa se huijaaminen ei ole niin suosittua toimintaa, kuin monissa muissa maailman paikoissa, joten pääsymaksun edestä nautitaan pokkaana ilman huolen häivää.

Yhtäkaikki - Ghibli Studion piirretyt elokuvat ovat todella hienoja. Olemme nyt lyhyen ajan sisällä nähneet niistä Prinsessa Mononoken, Henkien kätkemän ja Liikkuvan linnan. Odotan kovasti, että pääsen näkemään loputkin.

Ja ettei meno olisi loppunut kesken yhdelle päivälle, menimme myöhemmin illalla vielä M:n labran 10v. päivälliselle. Ruoka oli hyvää ja Vimmekään ei pahemmin kekkuloinut.

Nyt päivän päätteeksi on kieltämättä vähän väsynyt olo.

Mielisairaalaotsahiukset ja korpin kosto

Nykyinen luottokampaajani ymmärsi mitä tarkoitin, kun pyysin häntä leikkaamaan itselleni "mielisairaalalyhyet" otsahiukset. Olin taas muutenkin tyytyväinen lopputulokseen.

Kotimatkalla kävelin Meiji-jingun puiston läpi ja hämmästelin taas sitä, kuinka Tokion keskellä voikin olla sellainen paikka. Vimme viiletti siellä pitkin ruohokenttää ja otti asiakseen ahdistella korppeja. Sitä hänen ei tietenkään olisi pitäinyt tehdä, sillä sellaisesta toiminnasta seuraa korpin kosto. Eräs korppi lähti ajamaan Vimmeä takaa ja nokkas häntä hiuksista. Vimme pelästyi pahan kerran. Onneksi mitään vyysillistä vahinkoa ei tullut.

Ennen talvea

On ollut kaunis päivä. Kävimme Vimmen kanssa kerhossa ja matkalla takas juna-asemalle huomasin jättäneeni kassin Vimmelle lahjoitettuja vaatteita kerhoon. Palasin näin suoraan lähtöruutuun, kulkematta vankilan kautta. Palattuani totesin, että vot-tö-hek - kävellään kotiin. Matkaa ei ollut kuin sellaiset kuusi kilometriä. Matka taittui ja Vimme veteli sikeitä. Ainoa haittapuoli oli se valtava määrä pakokaasuja, joita ihminen teiden vierustoja tarpoessaan imi keuhkoihinsa.

On se aika kivaa, kun voi marraskuussakin ilman takkia kulkea auringonpaisteessa. Tätä muistelen sitten Helsingin tödennäköiseen loskakeliin ja satavarmaan pimeyteen laskeutuessani. Ja kun palaan takaisin sieltä Tokioon, niin täälläkin on jo kylmä.

Japanilaisuutta närppimässä

Oli sunnuntaina mukana teeseremoniassa. Mulla oli tuuria tulla kutsutuksi sinne ihan sattuman kauppaa ja nautin taas kovasti autenttisten japanilaiskokemusten närppimisestä.

Siistiä piti olla päällä ja valkoiset sukat jalassa. Sitten istuttiin aika paljonkin polvillaan tatamilla ja mussuteltiin japanilaisia leivoksia (koko häppeningin vaikein osuus mulle) ja sitten hörpittiin vispilällä vaahdotettua vihreää teetä erilaisista keraamisista esityksistä. Kävin kolmessa huoneessa hörppimässä ja viimeisen huoneen tee oli hard-core teetä: valtavan hienoa ja kallista, paksua vihreää monjää, jota ihminen ilman eri kertomista ei olisi teenä osannut pitääkkään.

Toki oli tapahtuma kovinkin muodollinen, mutta olin yllättynyt vapautuneesta ilmapiiristä itse hörppimistilaisuudessa. Ja paikalliset ilahtuivat, kun ulkomaalainen näin heidän kulttuuristaan oli kiinnostunut. Teeseremonia olisi aika hyväkin harrastus ihan vakituiseen: teehuone oli todella kaunis ja jokaisen seremonian kaikki yksityiskohdat olivat huolella valittuja ja miellyttivät ihmissilmää ja -mieltä. Ja oli vain kertakaikkiaan rentouttavaa olla arjen ulkopuolella rauhallisissa ja hiljaisissa merkeissä. Mun pitää vaan keksiä miten päästä eroon niistä hornamaisista leivonnaisista ilman että syön niitä ja voin sitten ruveta asialle omistautuneeksi harrastajaksi.

Näyttelykokemus

Tällä kertaa menin Tokion kansallismuseon oikeaan aikaan nähdäkseni Hokusai-näyttelyn. Näyttely oli siis auki. Menin sinne mielestäni hyvissä ajoin, jottei tarvitsisi kokea ruuhkaa. Tokion mittakaavassa onnistuin aikeissani hyvinkin, vaikka välillä saikin jonottaa teosten eteen tovin.

Muutamat työt sai mut ihan tiloihin ja piti keskittyä ihan enemmänkin, ettei ihan valtoimenaan itkemään olisi ruvennut. Eli joidenkin töiden näkeminen oli niin suuri elämys, että liikutus oli läsnä. Tuo suuri aalto oli yksi niistä. Sumopainijakuvat oli kans tosi hienoja ja luonnoslehtiöitten täyteen piirretyt sivut (Hokusai manga). Eräs triptyykki, jossa oli aurinko, lohikäärme ja kuu pisti kylmät väreet viilettämään pitkin selkää ja melkein kaikissa kuvissa läsnä oleva sarjakuvamaisuus ilahdutti valtavasti ihmistä.

Näyttelyn jälkeen olimme sopineet M:n kanssa treffit, "nähdään-sit-siellä-mä-soitan-sulle-kun-tulen"-periaatteella, joka ei toiminut, sillä puhelimemme olivat yllättäen lakossa. Kumpikin yritti soittaa toiselle tuloksetta. Se on varsin viheliäistä, kun tukeutuu elämässään tekniikkaan ja tekniikka pettää.

Toiset taantuu, toiset ei

Tänään ei mennyt japanintunnilla kauheen lujaa. Musta tuntui siltä, että kaikki tieto mitä asian tiimoilta päässäni joskus vaikutti, oli mennyt johonkin pois. Muistin muun muassa että opettajani (Hiraki-san) nimi on hitori, joka tarkoittaa yhtä ihmistä (ihmisten laskemiseen on omat lukusanat). Muita sanoja en sitten muistanutkaan.

Nyt tulee sit pitkä tauko tunteihin kun ensi torstaina on kansallinen vapaapäivä (ei mitään hajua mitä tällä kertaa juhlitaan) ja sen jälkeen olen (toivon mukaan - viisumit ei ole vielä myöntyneet) kuukauden päivät Suomessa. Aion päntätä kielioppikirjaa seuraavaa tuntia odotellessa.

Vimmellä meni lujaa kielitunnilla. Se toimitti asiallisesti japanilaisten tätien kanssa ja innostui taas tätien iloksi tanssimaan. Myöhemmin iltapäivällä menimme vielä leikkipuistoon ja sain jälleen hämmästellä, kun kaveri kiipeili ennen niin haasteellisiin kohteisiin ilman mitään vaikeuksia.

Oikeaoppinen kaava

Vimme osoitti tänään Halloween-juhlassa osaavansa juhlia sen oikeaoppisen kaavan mukaisesti: jäädään kytikselle karkkikulhon viereen ja vedetään karaa kaksin käsin. Sitten tullaan valtavaan sokerinousuhumalaan ja painetaan huoneesta toiseen älämölön saattelemana. Sitten vedetään vähän lisää karaa ja kas, tuleekin oksennus lattialle. Sitten sammutaan.

Välimatka-arvio heitti ja lapsen kanssa ulkoilun ilot

Eilen ajoin vahingossa ainakin 16 kilometriä mummopyörälläni, Vimme tarakalla istuimessaan. Katsoin kartasta, että eihän tuo ole pitkä matka ja sitä matkaa tehdessäni hämmästelin, kuinka se matka jatkuu ja jatkuu vaan. Mutta ei se mitään. Ilma oli tavattoman kaunis, niinkuin tänäänkin. Hihattomassa paidassa pystyi keekoilemaan ja farkut tuntui kuumilta.

Lapsi osoitti tänään väsymystänsä puistossa potkimalla toista, hänelle tuntematonta lasta liukumäen portaissa. Toimintaan oli yhdistettynä raivoisa kiukkuitku. Myös eräälle viattomalle äiti-ihmiselle piti huutaa kurkku suorana, kun se sattui katsomaan hänen korkeuttaan siellä penkillä istuessaan. Joskus tulee sellainen olo, ettei jaksais lähteä lapsen kanssa yhtään mihinkään.

Tää on testi

Jostain syystä tämä mun blogini on näyttäytynyt ihmisille - ainakin täällä Japanissa - täysin "tabula rasa"-muodossa. Nyt testaan julkaiseeko se mitään. Testing, testing.

Emoalus tuulettumassa

Päivän retkille on hyvä ottaa Päivi mukaan ja kaksi parhaille retkille. Näin tein tänään. Me kolme kotiäitiä matkasimme junalla ja linja-autolla Miura-Kaiganin rannoille ja harrastimme extremekikkailua karheilla veden rapaamilla laavakivillä. Onnistuin lipeämään ja mulahdin mereen. Sain toiseen kyynärpäähäni pintahaavanirhauman siinä rytäkässä, mutta mitään vakavaa haittaa siitä ei koitunut.

Oli todella miellyttävää viettää päivä rannalla. Ilma oli lämmin ja aurinko paistoi. Vesikään ei ollut kauheen kylmää. Ja ennen kaikkea, oli kivaa olla päivä ilman 2v. lieveilmiötä ja toki isä-poikasuhdettakin pääsivät perheen y-kromosomit lujittamaan.

Hukkamatkoja ja Rosas

Aamupäivällä läksin hyvissä ajoin Uenoon, jotta ehtisin hämmästellä tuotteita valituissa myymälöissä ennen tapaamista. En muistanut kotiasemalla nostaa rahaa ja vietinkin sitten Uneossa reippaan tunteroisen etsien minun pankkini automaattia. Raha nostetaan aina oman pankin automaatista täällä päin maailmaa. Automaatti löytyi lopulta, mutta siinä vaiheessa ei ollut enää aikaa paneutua tuotteitten hämmästelyyn, joten suuntasin määrätietoisin askelin kulkuni kohti erään museon lippuluukkuja. Totesin luukulla, että näyttely, jota tulin katsomaan, alkaakin vasta kolmen päivän päästä. Soitin kiireen vilkkaa ystävättärelleni, että älä tule tänne ja hän ehdotti, että menisimme sen sijaan valokuvamuseoon katsomaan erästä toista näyttelyä. Näin teimme. Tässä välissä mainittakoon, että meiltä Uenoon menee vajaa tunti matkaan ja Uenosta valokuvamuseoon sellaiset puoli tuntia. Sain junailla. Mutta ei se mitään. Junailu ilman huutajaa on ihan leppoisaa.

Valokuva museon näyttelyssä (Rosas) oli yksi todella hieno videoinstallaatio, jossa kuva oli heijastettu lattiaan, jalanjälkiä täynnä olevaan hiekkaan. Video itsessään oli kuvattu suoraan ylhäältä ja siinä tanssija piirsi jaloillaan ympyräkuviota maahan. Taustalla soi Micheal Nyman-henkinen musa, joka sopi duuniin ku nyrkki silmään. Kannatti siis mennä.

Simpukoita

Tänään rohkenin ostamaan ruokakaupasta simpukoita ja tein niistä misosoppaa. Misoo lipsahti keittoon hiukan liikaa, mutta söimme sitä silti. Mikä mukavinta, keitto maistui myös Vimmelle - varsinkin ne simpukat. Nämä nimenomaiset kun sisältävät rautaa, kalsiumia ja B12 vitamiinia ihan enemmänkin. Akiri on simpukkalajin nimi japaniksi. Luoja tietää mikä se on suomeksi.

Tärinää ja töhrimistä

Eilen illalla oli taas maanjäristys. M oli nukuttamassa Vimmeä ja mä tunnelmoin tässä koneen ääressä, kun talo rupesi tärisemään. Tärinä kesti keskimääräistä pidempään ja ehdin jo miettiä, että pitäiskö tässä nyt sitten ryhtyä johonkin. Järinät laantuivat ennen kuin ehdin mitään toimittaa ja jatkoin taas surffailua niinku ei mitään. Mutta pitää tunnustaa, että varsin suurella kunnioituksella ihminen järisevään maahan suhtautuu.

Tänään olin mukana töhrimässä paperia musteella, tarkoituksenani tuottaa kalligrafioita ja vallan opetuksen alaisena. Paikalla oli henkilö vahtimassa lapsia, joten sain jotain tehtyäkin. Luoja tietää onko mulla koskaan mahdollisuutta mennä toiselle tunnille - tunnit on yleensä samaan aikaan mun japanin kurssin kanssa. Tänään poikkeuksellisesti jätin kielikurssin väliin palatakseni sinne taas ensi viikolla.

Rajattu kyky ilmaisuun

Kävimme tänään Suomi-kerhon kanssa tökkimässä poneja yhdessä puistossa. Vierailun kohokohta oli, kun lapset saivat syöttää porkkanoita poneille. Vimmen mielestä oli aivan toppen-asia, että ponit söivät nimenomaan porkkanoita. Hän ei osannut eritellä sen tarkemmin, että miksi. Kaks'-vuotiaitten kyky ilmaista muuta kuin riemunkiljuntaa tai raivoa on varsin rajattu.

Kävimme Elokuvissa

Vimme saavutti taas yhden merkkipylvään: kävimme tänään hänen elämänsä ensimmäistä kertaa elokuvissa. Ystäväni ehdotti, että veisimme pojat leffaan, kun täällä pyörii kerran Heinähattu ja Vilttitossu päivänäytöksenäkin. Olin vähän skeptillinen asian suhteen, sillä sieluni silmissä näin, kuinka Vimme ei jaksa ollenkaan keskittyä ja pelästyy kaikkea elokuvassa tapahtuvaa. Odotin siis hulabaloota ja äkkilähtöä. Hämmästyksekseni lapsi jaksoi katsoa koko elokuvan, eikä pahemmin kekkuloinutkaan. Varsin tiuhaan se kommentoi suureen ääneen että, "Oho!", mutta kukaan ei tullut puimaan nyrkkiä häiriön takia.

Leffa sinänsä oli aika söpö. Ja tuntuihan se valtavan hienolta katsoa elokuvaa omalla äidinkielellään täällä Tokiossa.

Hankintojen päivä

Mun yhteistyökumppanini, tämä kannettava tietokoneeni siis, sai tänään ulkoisen tuulettimen osakseen. Se oli tarpeen, sillä se ei ole yks' tai kaks' kertaa kun kone on simahtanut kesken kaiken, kun lämpötila on noussut surffailessa aivan liian korkeaksi. Tänään hain myös varaamani lentoliput paikallisesta vinnairin toimistosta. Menenne (tulemme) Vimmen kanssa sukuloimaan. Mikäli viisumien saaminen ei viivästy jotenkin ikävästi. Sitten en tiedä mitä teemme. Mutta mulla on sellainen olo, että viisumit tulee ajallaan ja pääsemme Vimmen kanssa piinaamaan kanssamatkustajia lentokoneeseen. Valtavan hieno aspekti tässä reissussa on se, että M saa sillä aikaa hoitaa muuton uuteen kotiimme ilman mun panostani... ja Vimmen. Taas on ihmisellä asiat järjestyksessä.

Ylellisyysaikaa ja toimistofobia

Markus otti ja pakkas lapsen & itsensä suodakseen mulle oman henkilökohtaisen rauhan elämyksen tänään täällä kotona. Olen siitä syvästi kiitollinen. Jos mulla olis mahdollisuus viettää useammin muutama hetki keskenäni kerta-pari viikossa, olisin todella paljon miellyttävämpi ihminen muita kansalaisia kohtaan. Ja varsinkin näitä jäppisiä kohtaan, joiden kanssa täällä asustelen saman katon alla. Hermo on kieltämättä ollut aika kireenä tässä viime aikoina.

Kävimme tässä menneellä viikolla hoitamassa viisumille jatkoaikaa. Totesin siellä instanssissa ollessani, että mulla on asioitten-toimittamis- ja toimistofobia. En tiedä olenko hapattanut itseni liialla Kafkalla vai mikä on syy tähän, mutta tuska iskee aina kun pitää jotain paperintäyttöön, varaamiseen, anomiseen tai hakemiseen liittyvää toimittaa. Tai ehkä se on yksinkertaisesti terveen ihmisen merkki. Mene ja tiedä.

Kakkaraportti

Tänään tarkastaessani, onko lapsen vaippaan ilmestynyt kakka, suureksi hämmästyksekseni löysin sieltä vain pelkän ka:n. Vimmen hiragana-palapelin ka-pala oli selittämättömällä tavalla löytänyt tiensä Vimmen vaippaan. Sitä kak:lla terästettyä ka:ta ei ole tänään näkynyt. Huomenna varmaan sitten senkin edestä.

Muutetaan ensi kuussa

Taas voi huoletonna huliviliraikuli-ihminen kulkea, kun saimme tänään kuulla, että kämppä on tiedossa. Muutto tapahtuu ensi kuussa. Tuleva asuntomme tulee olemaan nykyistä tilavampi eikä kuitenkaan niin hirveen paljon kalliimpi. Muassa tässä edustava kuva asuinkomplexin saitilta. Näyttää siltä, että tulevassa kodissamme ei ole kokolattiamattoa. Siitä hyvästä koittakoon satavuotinen yleisriemu koko universumissa.

Suomalaiset

Eilen kävimme räkäisestä habituksestamme huolimatta Finland Cafe-tilaisuudessa hämmästelemässä myynnissä ja näytillä olevia suomalaisia tuotteita. Teemaa oli ilmestynyt sekä turkoosin, että ruskean värisenä, todella hintavia suomalaisia lastenkirjoja oli myynnissä just nimenomaan suomeksi, lohisoppa tuntui maistuvan tokiolaisille ja non-stop Aki Kaurismäki-filmi-ilta oli tiedossa. Emme tosin jääneet sitä katsomaan, kun 2v.-henkilöt menevät paljon ennen filmi-iltojen alkamisajankohtia nukkumaan. Pitää tunnustaa, että takaseinälle heijastettu Stokkanedusvilinä toi salaisen kyyneleen ihmisen silmäkulmaan. Kai ihminen jossain sisällään aina kaipaa sinne, missä puhutaan sitä omaa kieltä, oli ne samankieliset ihmiset millaisia sonneja tahansa.

En toki tässä väitä, että suomalaiset ovat sonneja - kaikki. Mutta pitää tunnustaa, että suomalainen jäyhä ja tyly käytös tuntuu ikävältä, kun sen keskellä ei ole muutamaan vuoteen asunut. No, mut sitten kun siellä taas on aikansa itse asunut, taitaa sen ilmeettömän asioinnin ja mulkoilun ihan tosta vaan.

Zenit kehiin

Vilustuminen on vieraanamme, joskin miedossa muodossa. Onneksi on viikonloppu ja ei tarvitse ihmisen olla yksin vastuussa erään 2½-v:n viihdyttämisestä.

Luin lyhyen ajan sisään toisen kirjan Alan W. Wattsilta, 'The Way of Zen'(tosin, luin kirjan suomeksi). On hankala ymmärtää, että kaveri on kirjoittanut kirjan 50-luvulla. Asiat kirjassa on todella freessejä edelleen ja tapa jolla zeniläisyyttä esitellään lukijalle, on selkeä ja asiallinen. Zenin viisaus pähkinän kuoressa on, että ole tässä ja nyt, äläkä hosu muuta.

Toi on ihan mun oma tulkinta, joten Alan W Watts-vainaata ei kannata ruveta halolla hakkaamaan, jos näkemykseni on harhainen. Enivei - jännityksetön zen-meininki ei tuskin maailmaa turmioon veis.

Suukko Apinalle

Vimme antoi tänään suukon orangille. Lasin läpi tosin. Japaninkurssi kiidätti meidät kokopäivän retkelle Yokohaman puolelle yhteen eläintarhaan, joka oli kyllä miljoona kertaa asiallisempi paikka kuin se hornamainen Uenon eläintarha täällä Tokiossa. Eläimillä tuntui olevan paremmat olot tänpäiväsessa kohteessa, kuin Uenossa - vaikka parhaat olothan eläimillä olis niillä kotiseuduillaan. Tai voiko siitäkään olla varma, kun ihmissuku kaataa sademetsät ja sitä rataa. Yhtäkaikki, Vimme nautti silminnähden eläinten näkemisestä.

Vaunuton päivä

Tänään oli sadepäivä. Suoritimme Vimmen kanssa ensimmäisen vaunuttoman retkemme ja pitää sanoa, että hidasta oli meno. Ja kun vaunua ei ollut mukana, niin päikkäritkin jäi väliin. Se taas aiheutti lapsen aikaisen nukahtamisen yöunille (JEE!!!). Varhaisesta unen aloittamisesta johtuen saattaa tulla siis herätys aamulla taas tuttuun tapaan puolikuuden pintaan. Mut ei se mitään: menemme päivän retkelle johonkin eläintarhaan japaninkielenkurssin kanssa ja sellaisissa kohteissa voi väsyneempikin mutsi suvereenisti roikkua joukon jatkeena.

Kaikki löytyy aina

Ihmiset: löysin suomalaisen kampaajan Tokiosta! Hän oli piileskellyt äiti-lapsi-kerhossa keskuudessamme koko tämän ajan ja nyt sitten paljastuttuaan leikkasi hiukseni ja sanompa että se on ihana tunne kun kampaaja ymmärtää mitä ihminen sanoo ja ihminen ymmärtää takas mitä kampaaja sanoo.

Viikonloppuna sattui hauska juttu: junamatkan päätteeksi ystävien 4v. lapsi unohti lippiksensä jemmaan junanpenkin taakse ja suri asiaa kovasti. Kaikki suhtautuivat lippikseen edesmenneenä ja draaman tunnelmat olivat vahvat - kunnes puoltapäivää myöhemmin aloitimme kotimatkan ja satuimme aivan samaan kohtaan istumaan, kuin tulomatkalla. Siellä se lippis odotti omistajaansa penkin alla lattialla ja 4-vuotias totesi yks'kantaan, että kaikki löytyy aina. Mun mielestä se oli hyvin sanottu.

Kesä senkun jatkuu

Suoriuduimme tänään saareen kavereiden ja heidän lastensa kanssa. Oli hauskaa olla taas pois osoittavan urbaanista maisemasta se pieni hetkinen ja lapset tuntuivat nauttivan merestä ihan siellä lotraamallakin. On lokakuu ja jossain päin Suomea jo varmaan räntääkin sataa, mutta täällä meillä vaan istutaan rannalla ja annetaan hiekan ja simpukankuorien valua kädestä sormien läpi takaisin maahan. Let me tell you: pohjolan kesä on todella lyhyt!

Näyttely ja harhailua

Kävimme tänään katsomassa koko perheyksikkömme voimin Yokohama 2005 International Triennale of Contemporary art-näyttelyä. Pitää heti lähtökuopissa todeta, että näyttelyssä käynti olisi ollut antoisampaa ilman tuota yhtä kaks' vuotiasta, mutta olen tyytyväinen, että kävin siellä näinkin tiukilla rahkeilla.

Duuneja siellä oli 86:lta taiteilijalta ympäri maailmaa. Suomestakin oli yksi taiteilija, mutta hänen työnsä satuin just missaamaan - huomasin vasta kotona näyttelykataloogia selatessani, että sellainenkin siellä oli.

Näyttelyssä oli todella paljon hauskoja, suureellisia ja sisällöltään kepeitä töitä. En ole tarpeeksi perillä nykytaiteen tilasta globaalisti, että voisin "tässä-totuus"-tyylisesti asiaa kommentoida, mutta tuntui jotenkin siltä, että nämä kaukoidän taiteilijat ottavat asiakseen tehdä iloisen kepeitä töitä sen eurooppalaisen ahistuksen sijaan. Muhun teki myös vaikutuksen se, että kuinka taitavasti monet duunit oli toteutettu - täs on jotenkin ikävästi tottunut nykytaiteen kanssa siihen, että toteutus on toisinaan aika paskaa jälkee - joskin voi olla sitä joskus tarkoituksellakin.

Pidin kovasti BOAT PEOPLE Associationin kelluvasta installaatiosta. SOI Projectin luomat tilat oli hienoja ja eräässä niistä pääsi Vimmekin toteuttamaan itseään. Yoshitomo Naran valtava installaatio oli hieno, samoin Curatorman Inc.in spektaakkeli. Paljon oli muitakin vaikuttavia ja hienoja töitä esillä - enemmän kuin niitä, jotka ei tunnu missään. Ja mitään varsinaisesti superäklöö (kuolleita eläimiä tai jotain sellaista) siellä ei ollut esillä. Luojan kiitos.

Näyttelyn päälle harhailimme Yokohaman Chinatownissa. Siellä paukku papatit ja ravintoloita oli enemmän kuin ihminen voi ymmärtää. Muutamassa liikkeessä oli kädestä ennustusta ja ikkunasta näki, kuinka ennustajia oli ihan useampikin, kukin pikku pöytänsä äärellä kertomassa asiaansa asiakkaalleen. Mieleen jäi innokas nuoripari kädet ojossa yhden tädin pöydän luona. Tietty olisin mennyt itsekkin apajille, mutta kun tuo kielitaito on vielä sen verran heikko, että vaikka mulle olis luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, niin en olis tajunnut mistä on kyse. Jätin siis väliin.

Mahan täydeltä makia ja hulluus aina kulman takana

Aiheutin itselleni taas makiähkyn. Kun makirullia itse pyörittelee, niin tekee tahallaan paljonkin enemmän, kuin mitä ravinnonsaannintarve sanelisi. Sitten, jostain kumman syystä, ne vielä hotkaisee suuhunsa kuin susilauma olis vieressä kyttäämässä mun satsia (susi kyttää sushia - ha ha!). Eli syödessä ei todellakaan huomaa milloin se kylläisyys saattais olla läsnä, vaan lappoo ihan iloisesti ylikuormituksen sisäänsä. Nyt sitten maksan velkaa ja odotan että pahin turvotus menis ohi.

Jotkut päivät on synkkiä ja agressiota täynnä ilman että tunteille löytyy mitään asiallista selitystä. Toiset päivät on taas hilpeitä yhtä tuntemattomista syistä. Tänään oli sellainen hilpeä päivä.

... täähän vois tietysti olla vaikka lievää maanis-depressiiviisyyttäkin. Mut mä pistän pokkana tunneailahtelut vaikka tähtien kulloisenkin asennon piikkiin.

Kekkuli kieli

Japanin kielessä on omat laskusanat vähän niinku kaikelle: kaksi tyttöä sanotaan eri kakkosella kuin kaksi kirjaa, pienille eläimille on eri lukusanat kuin suurille, pitkulaisille asioille toiset kuin lituskoille ja niin edelleen. Opettelemista riittää siis pelkissä alkeissa ihan haastavuuteen saakka, jopa ilman yritystäkään opetella lukemaan tai kirjoittamaan japaniksi. Mulla onneksi ei ole mitään paineita asian suhteen. Ja kun ei ole paineita, niin kaikki potentiaalisesti vaikea tuntuu vain hauskalta.

Masa hoitoon

Mä olen täällä silmä kovana seurannut Nykäsen Masan vaiheita netin välityksellä ja sanonpa, että on varmaan iltapäivälehdet ladanneet Masan jääkaapin (ja viinakaapin) täyteen juomia vankilasta vapautumisen päivänä, jotta lööppivirta pysyis tasaisena. Säälittää ne kaksi ihmistä. Suomessa on varmaan paljon samanlaisia tarinoita, mutta Masa ja Mervi on ainoita, joiden vaiheita lakkaamatta julkisuudessa raportoidaan.

Elämä Tokiossa menee samaa tasaista rataansa eteenpäin. Vimme totesi tänään, että 'pieni seikkailija putosi suikulähteeseen'. Tämä on siis se päivän polttava puheenaihe meillä.

Lapsi tippui ja ostin leipää

Vimme putos eilen suihkulähteeseen ja sen näköisesti, että ajattelin hetken lapsen menneen Tokion loputtomiin viemäreihin. Huomasin kyllä valtavaksi helpotuksekseni, että lapsi oli pudonnut kymmeneen senttiseen veteen eikä ollut ollenkaan saavuttamattomissa, vaan siinä sellaisen kivipenkin alla ja huusi kuin peijooni.

Tänään lahnotin kylässä lattialla (tatamihuoneet on ihania) ja lapsi toimitti asiaa kahden muun samanmoisen kanssa. Kotimatkalla kävin keikan Kinokuniyassa ja ostin jälkiuunileipää! Tokiossa ei ole yhtään sen kauempana Suomesta kuin Göteborgissakaan mitä tulee jälkiuunileivän saatavuuteen.

Luin kirjan

Luin juuri loppuun Hannu Mäkelän "Isä"-kirjan. En ollut aikaisemmin lukenut yhtään Mäkelän kirjaa, vaikka kirjailijan nimi olikin tuttu. Tai - saattaa olla, että lapsena luin jonkun Herra Huun, mutta mitään elävää muistikuvaa ei asiasta löydy.

"Isä" oli helluvan hyvä ja riipivän avoin tilitys kirjailijan omasta isä-suhteesta. Kaikenlaisia vanhemmuuteen liittyviä ajatuksia heräsi juttua lukiessa ja kiivas toive siitä, että osaisi olla omalle lapselleen sellainen vanhempi, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän traumaa ja ahistusta omilla hyvää tarkoittavilla toimillaan tälle kasvavalle ihmiselle. Niitähän ihminen kuitenkin lapselleen aiheuttaa - sitä ei voi väistää.

Mä olen lukenut syntisen vähän suomalaista kirjallisuutta, kun ottaa huomioon kuinka paljon kuitenkin luen. Pitänee ottaa asiakseen lukea enemmän suomalaisia teoksia, kun joskus sinne päin maailmaa palaa. Joskus pitää kai lukea se "Täällä Pohjantähden alla":kin.

Jee jee ja vali vali

Nyt on meno mennyt aivan mahdottomaksi, kun jo toisena peräkkäisenä lauantaina olin ulkona! Mitä kotirouvailua tämä nyt on sitten olevinaan?

Houkuttelin ystävän mukaan yhteen galleriaan avajaisiin ja sieltä vielä baariin. Oli hauskaa ja oli virkistävää puhua ihmisen suut ja silmät taas täyteen. Ja - ennen kaikkea - löysin tähän astisista baareista (jotka eivät sinänsä ole lukuisia) parhaan. Täällä Tokiossa siis. Siellä soi sikahyvä musa eikä ollenkaan liian isolla. Sisäänpääsy ei maksanut liikaa ja sakee oli tarjolla sen kymmentä sorttii, joskin kittasin kaljaa. Siellä oli tosin aikamoinen länkkärijoukko läsnä ja röökit sauhus, mutta sen kestin kuin asiallinen ihminen ikään.

Tänään oli vähän väsy, vaikka kauheen myöhään ei mennyt. Se on vaan jotenkin niin vaikeeta herätä kuudelta.

Markuksen runo

Ei polkumme vie harhaan, Vimme näyttää tien parhaan.


Hei Vimme, hei Vimme, vie meidät sinne...


...minne tunnet sä tien.

Riisipallerot

Onigirit on yksi syy asua Japanissa. Niitä toki voi tehdä muuallakin maailmassa, kunhan vaan keittää riisiä ja pistää kapean arkin levää riisipalleron/kolmion päälle. Vallan ilman levääkin voi onigirin tarjota.

Onigirejä myydään sekä myyntipaikassa tehtyjä, jolloinka levä on liimautunut riisipalleroon kiinni, että muualla tehtyjä, jolloin levä ja riisi ovat erillään pakattuja (kylläkin taidokkaasti japanilaiseen kompaktiin tyyliin ja pakkauksen avaaminen ohjeen mukaan jättää levän oikeaan paikkaan riisikolmion päälle). Tänään ostin muutaman onigirin itselleni ja Vimmelle, kun lähdimme kotiin japanintunnilta. Ne olivat sitä paikallatehtyä sorttia ja olipa taas niin valtavan hyviä, että olisin voinut syödä niillä itselleni helposti ähkyn.

Japanintunnilla Vimme oli taas välillä tuskaa täys, joten intensiivinen keskittyminen asiaan ei onnistunut toivotulla tavalla. Mutta minkäs teet.

Varhainen lintu nappaa madon - mutta kuka hitto niitä matoja ylipäätään haluaa?

Sain tänään ilon herätä jo puoli kuudelta. Vimmen päivä alkoi juuri silloin. Mun päivä olis voinut alkaa ihan kuusikin tuntia myöhemmin, mutta multa ei kysytty et' miten mä tän asian haluaisin järjestää.

Varhainen päivänaloitus kieltämättä vaikutti heikentävästi ajatuksen juoksun tahtiin. Jotenkin onnistuin siitä huolimatta vetämään askartelutuokion Suomi-kerhossa. Teetin lapsilla keltaisesta paperista kruunut ja jotkut lapsista ryhtyivät pysyvämminkin kuninkaallisiksi saatuaan kruunut valmiiksi. Ja kuten edellisella kerralla samaisessa kerhossa, oli valtavan kivaa losottaa sohvalla, kun Vimme painoi ikäistensä kanssa pitkin taloa.

Vimmefaktoja:

Häneltä kun kysyy, että mitä ajattelet, niin hän vastaa aina: "Metsää".

Tänään herätessään päikkäreiltä hän totesi ensimmäisenä: "Olet hemuli" (hän puhuu itsestään yksikön toisessa persoonassa).

M A Nummisen "Ooa hela natten"-biisi (joo - M A Numminen on todellakin tehnyt biisistä oman version) on Vimmen mukaan nimeltään "Sikapossulaulu" ja kuuluu hänen toivemusiikkilistan ykkösiin.

Kerron tältä osastolta lisää asiaa, kun tulee taas mieleen.

Tunteesta tunteeseen

Mun pitkässä "nämä-kirjat-pitäisi-lukea"-listassa on mukana kirjailijanimi Alan W. Watts ja sen sijaan että olisin nimennyt hänen kohdalleen jonkin kirjan, olen kirjoittanut siihen "kaikki".

Onnekseni löysin hänen teoksensa "The Wisdom of Insecurity" erään ystäväni kirjahyllystä. Luin kirjan ja olin vaikuttunut painokkaasta "elä-tässä-ja-nyt"-ilosanomasta. Hämmästyttävää on, että kirja oli julkaistu ensi kerran jo vuonna 1951 ja on edelleen varsin raikasta sisällöltään - ehkä joitakin minimaalisia asennemölähdyksiä laskematta.

Kirjan yksi julistus on, että älä ihminen yritä paeta pahaa oloasi mihinkään vaan koe se. Kun tulee joku tunne, niin tuntijan tulisi jäädä tuntemaan se tunne riippumatta siitä onko se epämiellyttävä tai toivottu. Nyt-hetkessähän mikään ei ole pysyvää. Nyt-hetki itsekkään ei ole oikeastaan olemassa, sillä kun sitä rupeaa toteamaan, niin se on jo mennyt. Näin ollen se, joka tuntee tunnettansa eikä pakene sitä saa lahjaksi pois pääsyn tunteestaan taas seuraavaan tunteeseen. Koska mikään tunne, niinkuin se ei nyt-hetkikään, ei ole pysyvä.

Nyt sitten muistaessani yritän toteuttaa tätä asiaa elämässäni - ainakin siihen seuraavaan todella huonoon päivään saakka. Ja siinä se jo tulikin.

Ei vaiskaan.

Autenttinen kokemus - Mikoshi

Voi ihmiset! Sain taas kunnian kokea valtavan hienon Japanikokemuksen. Olin nimittäin eilen kantamassa mikoshia, kannettavaa pyhättöä.


Kannettava pyhättö.

Meille kantajille annettiin asiaan kuuluvat varusteet, joihin kuului kuvassa näkyvät sorkkatossut. Muutakin rekvisiittaa oli ja tuli ilman mitään pätevää syytä ihan sellainen shogun-olo, vaikka "väärää" sukupuolta siihen oloon voisin ollakkin. Siitä viis, kokoonnuimme kaupunginosajohtajanpatun puhetta kuuntelemaan koko valtavalla kantajajoukolla (meillä ulkomaalaishahmoilla oli henkilökohtainen tulkki) ja saimme ruokaa ja rohkaisevan sake-annoksen. Kantamisen asiantuntija, joka puhui johtajapatun jälkeen, kehoitti meitä pitämään hauskaa ja olemaan loukkaamatta itseämme - kannettava pyhättö on painava. Ei sitä turhaan ole 50 ihmistä kantamassa.

Sitten kannettiin ja kantaessa ihminen huusi tahdikkaasti jotain "SEE-JA"-tyyppistä, joka kovasti toistettuna kuulosti juuri siltä, kuin Kurosawan viimeisen leffan, viimeisen osan juhlakulkueessa. Vähemmästäkin on ihminen hurmokseen joutunut. Jotkut tosin huusivat "sorja" tai "soija" tai ihan vaan "ha". Yhtäkaikki, huutaminen oli totisesti läsnä kantamisessa.

Hiki puski pintaan ja urheilulta se tuntui, kun sitä helluvan hökötystä kanssaihmisten kanssa raahasi. Mutta siitä huolimatta se oli todella hauskaa. Ensin raahasimme objektin lähtökatokselta kulkueen lähtöpisteeseen. Sitten lähdimme useamman mikoshin kulkueena kohti määränpäätä, joka matkan myötä paljastui shintotemppelin portiksi. Siellä mikoshi siunattiin ja sitten roudasimme sen takas lähtökatokselle. Tämän asian toimittamiseen meni sellaiset kolme ja puoli tuntia. Ja se, että näin teimme, toi valtavasti siunausta toimitusalueen ihmiselle ja bisneksille. Että ihminen näin siunausta monille teollaan antoi.

Kantamisen jälkeen tarjottiin lisää ruokaa ja lisää sakea ja ekstrana myös kaljaa - ja ihan kiitettävissä määrin... huomioon ottaen vielä sen, että se oli juotava aika kiivaaseen tahtiin. Juoman ja huikopalan päälle saimme sitten mennä korttelikylpylään pesulle. Minäkin rohkenin mennä sinne tatskoineni, kun paikallinen kantajatoveri sanoi, että mennään vaan ja hän puhuu mut sisälle, jos ongelmia syntyy - kun oletettavasti en kuitenkaan ole kovemman luokan rikollinen. Kun täällä ne Yakuza-ryhmän rikolliset on perinteisesti tatskoilla peitetty.


Mustelmat.

Kylpylässä huomasin, että Mikoshi oli merkannut mut ja että olin totisesti kantanut sitä laitetta koko sieluni ja ruumiini voimilla. Olkapäissä oli aikamoiset mustelmat. Ja tänään, seuraavana päivänä, olen ollut varsin voipunut. Täällä Japanissa aina tehdään sellaisia juttuja, että seuraavana päivänä ollaan ihan puhki.

Muumit muumit

Lelukaupassa eilen harhaillessani törmäsi tähän Muumi-tuotepöytään. Huomasin, että uusia muumimukeja oli ilmestynyt leegioittain sitten niiden päivien, jolloin mulla oli vielä muumimukien kuvat ja värit hallussa.

Tapaaminen kahden bloggerikolleegan kanssa meni oikein hyvin. Kumpikaan heistä ei ollut kirvesmurhaaja. Sehän on aina se ensimmäinen huoli, kun on nettituttavuuksia menossa tapaamaan. Molemmat ovat englannin opettajina täällä, toinen ihan keskenänsä, toinen poikakaverinsa kanssa. Heidän ajatuksiaan voi seurata Jo in Japan ja Timorous Beastie blogeista.

Nyt rupean valmistautumaan henkisesti kannettavan pyhätön kantamiseen. Mitä se sitten pitääkään sisällään. Siis se koko kantaminen tai edes se pyhättö.

Ihminen osaa arvostaa

Löysin sattumalta Paavo Järvelle omistetun englannin kielisen blogin. Heti nousi mieleeni kysymys, että kuka hitto on Paavo Järvi. Luin tämän ja tulin valistuneemmaksi asian suhteen. Hän on eestiläinen kapellimestari, joka mestaroi myös jenkeissä.

Muuten olen tänään viettänyt ylellisiä hetkiä: M vei Vimmen puistoon ja mä harrastin lukemisen & nukahtelemisen jumalaista kombinaatiota muutaman tunnin ennen puoltapäivää. Sillon kun se oli standarditapa viettää viikonloppuaamuja, sille ei osannut ollenkaan antaa sitä asialle kuuluvaa arvoa. Nyt osaa.

Jännittävää asiaa tiedossa tälle illalle: menen tapaamaan kahta bloggaria kaljan merkeissä - siis tapahtumaa voisi kutsua sokkotreffeiksi, paitsi että kyseessä ei ole treffit siinä perinteisessä mielessä, vaan tapaan kaksi muuta Tokiossa asuvaa ulkomaailais naista, jotka myös kirjoittavat blogeja - englanniksi kylläkin. Veikkaan että olemme kaikki yhtä nörttejä ja sehän mua jo etukäteen erikseen ilahduttaa.

Kylässä ja kylillä

Vimme sai tänään opetella taas jakamisen asiaa kavereiden luona. Sinnikkäästi hän julisti isännilleen milloin mistäkin kohteesta että: "VIMMEN!!!" ja isännistä ilmaisukykyisempi kertoi Vimmelle, että ei ole. Satunnaisista erimielisyyksistä huolimatta vierailu oli Vimmelle mieleinen ja eksotiikkaa matkaan toi se, että matkustimme linja-autolla. Yleensä joko kävelemme, pyöräilemme tai matkustamme junalla.

Kotimatkalla Shibuyan asemalla bongasin riemukkaan shrinenkantajaporukan. Paljastettakkoon tässä, että aion itsekkin mennä toimittamaan juuri tätä asiaa nyt tulevana sunnuntaina. En toki aio pukeutua pakarat paljastaviin perinteisiin japanilaistangoihin, kuten mies oikealla etualalla on tehnyt. Mutta siitä sitten rapsa kun asia on toimitettu.

Tuntematon soittaa

Mulle soitti Skypellä 'hikisukkamehu', jonka Skype-profiilista kävi ilmi, että kyseessä on -92 syntynyt Kemiläinen hemmo (mikäli tiedot pitivät paikkaansa). Arvatkaa kahdesti vastasinko siihen puheluun. Ylipäänsäkään en vastaa koskaan Skypeen, jos joku tuntematon soittaa. Mä käytän sitä vaan asialliseen kavereiden ja sukulaisten kanssa länkyttämiseen. Tuntemattomat suurudet älkööt vaivautuko.

Tänään alkoi syyskausi mun japaninkurssilla. Osasin syntisen vähän, mutta minkäs teet, kun en ole päntännyt yhtään. Aion jatkaa siellä käymistä niin kauan kuin vain voin, sillä jotain sieltä jää mieleen kuitenkin ja vaikuttaa nyt lupaavasti siltä, että Vimme toimittaa siellä japanilaisten tätien valvonnassa omia asioitaan ja mä voin keskittyä toistamaan japaniksi "pidän-lukemisesta"-tyyppisiä lauseita mun henkilökohtaisen opettajani kanssa. Mä sanon että - hai!

Yksi parhaista

Näin 'Paris, Texas'-leffan ekan kerran Raahen Bio Huvimyllyssä. Mun mielestä se oli paras elokuva, jonka olin siihen mennessä nähnyt. En ole ihan varma olenko nähnyt leffaa sen jälkeen uudelleen, mutta edelleen se siintää mielessäni jotenkin valtavan hienona elokuvana. Leffan musa kolahti ja lujaa - käyttääkseni sen ajan ilmaisua. Musa oli niin vaikuttavaa, että kävin oitis ostamassa itselleni soundtrack-LP:n.

Seuraavana kesänä menin pohjois-saksaan pariksi kuukaudeksi hommiin. Levy oli siellä kasetilla mukana ja kuuntelin sitä paljon. Maisemat ympärilläni olivat tasaiset, kuten ne olivat leffassakin. Horisonttiin näki pitkälle. Ry Cooderin ja David Lindleyn kielisoittimien ulina muuttui mielen tasaisuuden ääneksi ja se mukanani edelleen kulkeva tasaisuuden ja ilman visio keventää oloa joka kuuntelukerta.

Just nyt soi 'She's Leaving the Bank'.

Tipanat

Vimme kirjoitti mun almanakkaan 'muistitipanoita'. Mä yritin valvoo että mun omat tipanat eivät peittyneet hänen merkintöjensä alle.

Spammerit kuriin

Kommenttispammerrit (ilima'aikusen roskamainonnan levittäjät) alkoi ilmaantumaan mun blogiin siinä määrin, että olen pistänyt kommentin kirjoittajille 'word verification' asetuksen päälle. Eli jos ja kun haluat sanoa jotain, täytyy sun kirjoittaa erääseen ruutuun sana, jonka näet väännetyillä kirjaimilla kirjoitettuna ruudun yläpuolella.

Tuntuu jotenkin niin epätoivoiselta lukea kommentti, jossa joku sanoo englanniksi, että olipas kiva blogi, tule meidän saitille katsomaan baseball mailoja. Ihan niinku ne olis lukeneet sujuvasti suomea ja ihan niinku mä (tai kukaan muukaan) menis niitä mailoja nyt siitä ilosta hämmästelemään.

Jostain luin joskus, että spammaaminen kannattaa silti, vaikka suurin osa ihmisistä ei lankee näihin linkkeihin. Aina on tarpeeksi niitä, jotka ei osaa vielä varoa tai ovat muuten vaan ihmisenä huolettomassa tilassa.

Hiljaisuus laskeutuu, potemista ja ilta ulkona

Jos ei muusta huomaa, että kesä on lopuillaan, niin siitä aikakin, että ne kaskaat ei enää huuda tuolla puskissa. Jokunen säksättää vielä siellä täällä, mutta mitään kuumimman kesän konserttia ei enää ole. Keli jatkuu tosin lämpimänä. Suomessa tällaset kelit olis sellasta heinäkuun kamaa.

Vimme on vilustunut. En vienyt häntä lääkäriin eilen, koska oireet alkoi olla niin selkeästi vilustumisen puolella ja kuume oli kadonnut. Nyt sitten podetaan Vimmen kanssa kunnes se on taas voimissaan.

Eilen illalla olin suomalaisten naisten kanssa ulkona syömässä ja juomassakin. Joku oli valinnut tapaamiselle aivan loistavan ja tokiolaiseksi omalaatuisen rantaterassin erään isomman joen varrella. Omalaatuiseksi sen teki paikan avaruus: vastapäätä heti ei ollut toista rakennusta - eikä vieressäkään. Ruoka oli ihan asiallista, italialaishenkistä, joskin paikalliseen tapaan kauheen ylihinnoiteltua. Kaljaa tuli kitattua ja paasattua toisten suut ja silmät täyteen. Oli virkistävää.

Lakisääteiset valitukset

Lapsen kuume katosi viime yön aikana. Olen siitä erikseen kiitollinen. Yskä vaivaa vielä lasta ja nyt on kuvioissa taas mukana se sama kaks-ja-puol-vuotisuus, kuin ennen kuumetta.

Tänään olin lähdössä lapsen kanssa pyörällä toimittamaan asioita heti aamusta. Lapsi olikin yht'äkkiä huutavalla tuulella - vallan karjuvalla - näin sitten käännyin kannoillani, palasin kotiin ja jätin asiat hoidettavaksi toisella kertaa (ties vaikka ei koskaan). En vaan jaksanut olla urhea-pieni-porsas, joka hymyssä suin reippaana painaa tuolla kiljuvan lapsen kanssa. Ja kun myöhemmin hankasin tosta saatanan kokolattiamatosta niitä kolmansia juomia tälle päivälle, niin tuli se päivän henkilökohtainen huuto paikalle.

Ehkä mä nauraen joskus katson näihin hetkiin ja sanon jollekkin silloin 2v.tä hoitavalle, että äkkiä se lapsi kasvaa... ja päästän nurkan takana salaa paskaset naurut päälle.

-------------------

Näköjään lapsen kuume on vielä läsnä, mutta ei luojan-kiitos enää eilisissä lukemissa. Pitänee käydä lääkärissä huomenna, jos kuumetta vielä on. Jos näin on näppylät, niin saamme taas olla lost in translation kerrassaan.

Lapsi kipeenä

Vimpula on kipeenä. Sille nousi eilen illalla kuume, joka äityi tänään korkeaksikkin. Sitten saimme kokea myös kokolattiamattolaatoituksen ilot - olin juottanut tummaa mehua lapselle ja se näkyi aika hyvin tuossa joskus vaaleanruskeaksi määritellyssä matossa. Onneksi kuume laski ja lapselle taas maistui meno.

Se riipii joka kerta, kun lapsi on kipeenä. Sillä on vielä vähän kuumetta, mutta eiköhän se tästä iloksi taas muutu.

Taifuunin laitamat tuntui täällä tänään kunnon tuulena ja sateena. Tuli sellainen Göteborgin kotoinen olo.

Kesä siellä ja täällä

Tämän kertainen taifuuni näyttää kiertävän Tokion ihan etäisyyden päästä. Tulemme olemaan sen ilmiön äärilaitamilla jossain vaiheessa, joten jonkinlaista tuulta ja sadetta on odotettavissa.

Muuten on kelit jatkuneet varsin kesäisinä. Täältä katsoen Suomen (ja Ruotsinkin) kesä on aivan tavattoman lyhyt ja kolea. Ei ihme, että ihmiset siellä pohjolassa ovat aina niin hysteerisiä kesän kahtena aurinkoisena päivänä. Vain moukat pysyy sisätiloissa ja kaikki menee rannalle (vaikka jäät ei olis vielä lähteneet) ja heinänkorjuuseen, jotta rusketus syvenis. Ja terveys hehkuis ihmisen olemuksesta. Pohjolassa tulee helposti kesästressi.

Seksikäskö?

Eeva-lehden lukijat äänestivät Matti Vanhasen Suomen seksikkäimmäksi mieheksi. Nyt jonkun pitää määritellä mulle uudestaan sana 'seksikäs'. Mä nimittäin olen aina käsittänyt sen jotenkin sellaisena ominaisuutena, jota Matti Vanhasessa totisesti ei ole. Ei edes yhdessä Matti Vanhasen solussa.

Jos jotain suomalaista julkisuuden henkilöä nyt pitäis sitten seksikkyyssaralla äänestää, niin mä antaisin ääneni Antti Lehtiselle, joka itseasiassa aika paljon muistuttaa yhtä miestä, jonka kanssa mä elän.

Mikä on totta ja oikein

Joskus huonon päivän sattuessa alkaa sisäinenkriitikko kertomaan suureen ääneen, missä sen kaapin pitäis oikein seisoa. Sitä ääntä jos jää kuuntelemaan, niin turmio on väistämätön kohtalo. Sille ei riitä mikään! Ovelana se muistuttaa painavin sanoin, kuinka se-je-se on tehnyt jo sitä & tätä ja tuo-ja-toi saa aikaan vaikka kuinka paljon ja nämä ihmiset tarkkailevat valtavan paheksumisen vallassa mun loputonta losotusta.

Turpa kii sisäinenkriitikko, mä sanon. Kukaan elämäntapakriitikko ei oikeesti ole niin kiinnostunut mun elämäni vaiheista, että ajattelisi yhtä pientä ajatustakaan siitä miten mä päiväni vietän. Ja mulle tärkeet ihmiset ei vaan tarkastele mun elämääni sillä silmällä - ja jos salaa mielessään tarkastelevatkin, niin pitävät sen asiallisesti omana tietonaan. Ja toisaalta, se joka jaksaa arvostella muiden elämää päätoimisesti on jo harhapoluillaan omassa elämässään.

Siispä - tehkäämme sitä mikä tuntuu oikealta ja olkaamme se kuka olemme.

Cityhaikki lapsen kanssa

Koska herätys oli tänään jo viideltä - joo, kuudelta ei ollut vielä mitään - niin päätimme lähteä Tsukiji kalatukkuun hämmästelemään asiaa. Olimme siellä "vasta" joskus puoli kahdeksan aikaan, mutta se tuntui olevan ihan tarpeeksi aikaisin kuitenkin.

Tukku oli aikamoinen: valtava vilinä, kaikenlaista merestä vedettävää kaupan tonnikaupalla, trukkeja kaartamassa joka nurkan takaa ja paljon ihmisiä. Kun olimme asiaa hetken tarkastelleet, niin menimme aamusushille. Vähän pisti miettimään etukäteen, että mitenkähän se ateriointi menee siellä ahtaudessa Vimmen kanssa, mutta päätimme ottaa riskin ja jonotimme yhteen monista ravintoloista.

Vimmehän oli kuin koko elämänsä sushibaareissa roikkunut konsanaan ja sushi - sanompa - oli parasta sushia mitä koskaan olen elämäni aika maistanut! Vimmelle maistui raaka kala, "kuplakala" (mäti) ja simpukat. Mutta sushi oli kyllä taivaallista. Siis aivan sikahyvää! Meni kieli mukana!

Kalatukun jälkeen lorvimme yhdessä ostoskeskus-ravintolarysä-pilvenpiirtäjässä (sieltä kuva Vimmestä). Matka jatkui myöhemmin Roppogille ja sieltä vielä myöhemmin Hiroo-aseman lähellä olevaan puistoon, jossa on hyvä leikkikenttä. Siellä pääsin puhumaan muutaman rivin ruotsiakin. Kyllä se vielä sujui. Ainakin paremmin kuin japani.

Lisää kuvia tämän päivän cityhaikilta löytyy mun Flickr-sivuilta.

Blogataan aamukuudelta

Lapsi on nyt sitten tutille hyvästelyn jälkeen herännyt enemmän tai vähemmän joka aamu varttia vaille kuusi. Muutamina aamuina olemme yrittäneet ylipuhua (lue: kääntäneet kylkeä muristen) lasta jatkamaan uniaan tai toimittamaan jota valvontaa tarvitsematonta makuuhuoneessa. Tämä "suostuttelu" on aina aiheuttanut huutoa ja hammasten kiristelyä - tänään siis vaan nousin lapsen perässä ylös, ja nyt kellokaan ei oo... paljon paskaakaan... Kyl mä sit siunaan sen teiniläisyysajan, kun kaveria ei saa sängystä ylös ennen puoltapäivää.

Hiukset häviää

Tässä taannoin kun kyselin yhdeltä toimiston tytöltä, että jos hän tietäis kampaajaa, joka rohkenisi leikata hiukseni tarpeeksi lyhyeksi (täällähän naisilla on pitkät hiukset ja sillä siisti), niin hänen spontaani vastauksensa kysymykseeni oli: "Why?" eli miksi hitossa ihminen sitten haluaa niin lyhkäseks tukkansa.

No, hän sitten järjesti mulle ajan tuntemalleen kampaajalle ja he molemmat (plus muut paikalla olijat) päivittelivät, kun tukka tuli niin kynityksi. Olin suht tyytyväinen tulokseen - kylläkin klipsin kotona sitten vähän sieltä täältä lisää. Mutta se ei ollut tämän jauhannan pointti ollenkaan, vaan se, että tämä edellä mainittu toimiston tyttö on itsekkin nyt leikkauttanut itselleen todella lyhyet hiukset! Hoo-hiio-hoi mä sanon. Lyhyttukkaisuuden ilosanoma leviää.

Sai losottaa sohvalla

Syyskausi avattiin tänään Suomi-kerhossa. Oli hauskaa istua losottaa sohvalla, kun lapsi toimitti omiaan toisten lasten kanssa. Sitten iski kauhee väsymys, joka kotona ylty sellaisiin mittasuhteisiin, että tuli mieleen jo kaikenlaisia luulotautisia ajatuksia. Aion mennä tänään aikaisin nukkumaan. Ehkä se auttaa.

Vaalimainos ja japanilaisen kotirouvan toimet

Tämä vaalimainoksen setä sanoo 'Ees päin Japani' ja jämäkällä nyrkinheristyksellä yrittää huokutella kansaa äänestämään juuri nimenomaan häntä. Pitää sanoa, että muhun tämä mainos ei vetoa - pikemminkin päinvastoin - mutta enhän ole millään muotoa äänioikeutettukaan täällä Jaappanin maassa. Ehkä mä olisinkin vallan ihastunut tähän ehdokkaaseen, jos olisin elämäni täällä asunut ja japanilaisena kotirouvana menneet vuosikymmenet viettänyt. Ehkä mä silloin myös vallan tarkkailisin perheeni aamukakan laatua ja sillä tavalla valvoisin yksikköni hyvinvointia:
1. asiallinen kakka: terveys hyvä
2. jotenkin epäilyttävä kakka: soitetaan lääkärille.
Tästä paikallisten kotirouvien kakantarkastelusta kuulin tänään lounastreffiltäni ja luen hänet näissä japaniasioissa luotettavaksi tahoksi.

No, taas meni kakka-asiaksi.

Näköislaulu

"Laitetaan Akun näköinen laulu", sanoo Vimme ja tarkoittaa haluavansa kuunnella Stray Catsien "Runaway Boys"-kappaletta.

Miten niin jonkun näköinen laulu ja kuka hiton Aku? Mulla puuttuu aivan selvästi perspektiiviä tämän asian tarkastelemiseen.

Homma hoidettu!

Selvisin Fuji-reissusta! Nyt on jokaikinen lihas jaloissa varsin kipeenä ja vedin viime yönä unet ilta viidestä aamu kahdeksaan.

Kiipeäminen oli todella rankkaa. Aluksi ihminen hengästyi pelkkää ilman ohuutta ja sitten sekä ilman ohuutta, että rinteen kallistusastetta.

Rinne jatkui ja jatkui ja yö kului. Paikalla oli paljon muitakin kiipeäjiä ja oli hauska nähdä kanssakiipelijöiden otsalamppujonoja siellä täällä vuorenrinnettä ylös vievällä polulla. Kiipeilijöiden varustustaso ja ikä vaihteli valtavasti. Eniten huolestutti ne ihmiset, joilla oli aivan selvästi liian vähän vaatetta mukana tai vielä pahempaa: lapset mukana. Muuten luulen, ettei ole kauheesti väliä sillä, että onko eräkamppeet vai ei. Ainoat must-tuotteet on mielestäni sadekamppeet, otsalamppu (jos kiipee yöllä), lämmintä tarpeeksi (ylhäällä oli tosi kylmä), evästä ja juotavaa, rahaa (vuorella kaikki on kallista ja jos on huono tuuri saattaa joutua yöpymään siellä) ja mukavat kengät.

Monilla oli lenkkarit tai jopa tennarit, enkä usko, että heillä oli mitään vaikeuksia kenkävarustuksen takia, muuten kuin että tennarit varsinkin olivat todennäköisesti lopullisen pahassa kunnossa sen reissun jälkeen. Mulla oli onni saada naapurin rouvalta kestävät kengät lainaan ja erikseen kiitollisena totean, että hyvät oli.

Auringon nousu oli todella hieno. Ihmiset pysähtyivät pitkin rinnettä sitä odottamaan ja h-hetkellä kuului valtava "ooh" sekä ylhäällä, että alhaalla ja salamavalot räpsyivät. Itse olin siinä vaiheessa noin tunnin päässä huipulta. Olin todella väsynyt.


Jotenkin pääsin huipulle ja siellä vetäsin kahvit. Huippu oli ihan sumun peitossa ja tuuli niin että tukan lisäksi olisi saattanut koko päänahka lähtee. Emme siis jääneet sinne tunnelmoimaan sen enempää.


Alastulo oli todella paljon pidempi reissu, kuin olimme kuvitelleet. Mutta sää suosi ja maisemat oli huikeat. Yhdessä vaiheessa kuljimme pilven sisällä keskellä tummanharmaata laavahiekkarinnettä. Siinä tuli mieleen, että saattaisimme ollakkin huomaamattoman abduktion tuloksena ihan jollain toisella planeetalla.


Meidän kiipeilyporukka oli tosi loistava. Olimme kaikki suunnilleen samantasoisia suorittajia ja muutenkin oli kivaa toimittaa asiaa yhdessä. Uudestaan en aio tuota hulluutta tehdä. Japanilainen sananlasku kuuluukin että: Viisas kiipeää Fujille, tyhmä kahdesti.

Mitä on Pispalassa?

Vimme on määritellyt asiat näin: pojilla on pippeli ja tytöillä on pispa. Se pistää miettimään että mitä siellä Pispalassa sitten oikeestaan onkaan. Populäärimusiikkia?

Rouvan tähtihetki

Tänään oli vietettävä kotipäivä. Olin juossut lapsen kanssa paikasta toiseen ilman breikkiä jo jonkin aikaa ja alkoi olla vähän sellainen olo, että pitää saada olla rauhassa. Ilman ohjelmaa. Ja tänään oltiin.

Kun menin tarkistamaan päivällä, et' onko tullut sitä perinteistä postia sinne ihan perinteiseen postiluukkuun, niin yksi tän asuntolan toimiston tytöistä tuli pihalla vastaan ja toimitti tavalliset hoo-hoi-heit Vimmen suhteen (kun se on niin kawaii) ja sitten se ilmoitti mulle että olen ihan Julianne Mooren näköinen ja että ollaan ihan printattu kuvaa netistä, että sille-ja-sille sanille saatiin näytettyä, kuka se Julie Moore on, kun on niin rouvan näköinen.

Voi hyvä tavaton! Kaikessa imarreluntilassa mietin, että olis syytä kansalla näkötestiin tai sit se menee siihen "ne-on-kaikki-saman-näköisiä"-piikkiin. Saanen kertoa: mä en todellakaan ole Julianne Mooren näköinen.

Palautusaika

Palautin osan kesän alussa lainaan saatuja lastenkirjoja niiden oikealle omistajalle. Palautan niitä vähän kerrallaan, tänään yksi kassi, ensi viikolla toinen. Muutamia kirjoja pitää vähän korjata ennenkuin palautus tapahtuu. Mutta ei hätää: mulla on hyvää japaninpaperia korjaushommiin ja ehdin tuossa jo harjoitella liimauspuuhia muutamalla omalla kovia kokeneella yksilöllä.

Näyttää siltä, että seuraava taifuuni ja meidän suuniteltu Fujille kiipeäminen osuvat samaan hetkeen. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tilanteen kehittymistä.

Juostaan porukalla

Tapasin tänään taas oman henkilökohtaisen japanikontaktini. Olen erikseen iloinen siitä, että olen onnistunut solmimaan kontaktin paikallisväestöön ihan tällaisella tapaamistasolla. Kontakti löytyi keväällä - mistäs muualta kuin - lastentalosta. Siellä me taas tänään treffasimme ja juoksimme kaikki (minä, N ja hänen 11kk vanha poikansa T) Vimmen perässä.

Vermeeriä Tokiossa

Näin tänään elämäni ensimmäisen Vermeerin livenä. Piti tulla Tokioon asti, että se tapahtui. Maalauksessa oli henkeäsalpaava valo ja se oli säilynyt varsin hyvässä kunnossa siellä Dresdenin museossa, josta se oli täällä lainassa. Dresden näyttely
oli kaiken kaikkiaan hienosti rakennettu ja paikalle oli tuotu paljon mielenkiintoisia objekteja. Eräässä suuremmassa muotokuvassa oli kylläkin epäilyttävä reikä, joka näytti todella tuoreelta. Olisi hauska kuulla sen reiän tarina. Mun arvaus oli, että se on tullut tällä Kauko-Idän matkalla.

Suru puserossa

Tänään lähti yksi mainio äiti-lapsi-yksikkö takaisin kotimaahansa. Mä olen ihan 'et siis mitä', kun ne läks. Saimme heiltä printterin ja paljon japani-henkistä ruokakamaa, mutta ei se paljoo lohduta, kun seuraa ei enää saa. Mä olen nykyään todella huono kestämään eroamisia ihmisistä. Mua rupee itkettämään, kun joutuu sanomaan näkemiin-asiaa ihmisille. Luulis että iän myötä tunnedramatiikka vähenis, mutta ei se tunnu menevän siiheen suuntaan vaan ihan sinne päinvastaiseen tahoon.

Otsa ja tutti

Lapsi näyttää ihan klingonilta. Nyt on sattunut peräkkäin monta otsaan kohdistunutta iskua. Yleensä otsa iskeytyy kohteisiin aina se sama talvella tikattu kohta edellä - niin eilenkin, kun lapsi leikki kyläpaikassa verhoilla ja päätyi kyntämään metallista ikkunanpieltä otsallaan. Voi toista, mä sanon.

Viime yönä vietimme Vimmehistorian ensimmäisen tutittoman yön. Kukaan meistä ei ole kauheen levännyt. Aiomme silti toimittaa vierottamisen asian loppuun saakka.

Huh huh!

Mähän olen niin ylpeänä kerennyt kehumaan, miten Vimme toimittaa isompiakin tarpeitaan pätevänä pottaan - aina välillä. Noh, eilen sain kokea yhden elämäni hetkistä, kun kaveri toden totta väänsi jöötit kylpyveteensä. Vähän teki tiukkaa sen skenarion selvittäminen. Tänään sitten skenaariot siiryivät ihan toiseen luokkaan, kun kaveri väänsi kunnon soossit uimahousuihinsa. Lasteenkahluualtaalla. Siihen voi sanoa, että oma moka. Miksi en laittanut vaippalaiselle kiltisti uimavaippaa, vaan kikkailin ja pistin lapselle uimahousut jalkaan?

Tilanne oli sellainen, että tunsin kohdanneeni voittajani. Kakkaa oli valtavasti ja Vimme oli päättänyt juuri sillä siunaamalla jatkaa matkaa leikkipuistoon, sen sijaan että siinä muinamiehinä odottais, että saan tavaran pyyhittyä kohteesta. Ja se valtava kakan määrä tuntui levittäytyvän ympärillemme pienempinä annoksina. Märkäpyyhkeet loppui kesken. Mä heitin uimahousut roskiin. Kaikenkaikkiaan putsauksen asiata ei herunut allekirjoittaneelle kauheesti niitä tyylipisteitä tällä kertaa.

Nyt ei tule siis palautukseen lainauimahousut (ne alko olla jo vähän rispaantuneet muutenkin) ja Vimme saa uida uimavaipat jalassa, kunnes on kykenevä toimittamaan asiansa satavarmasti asiaakuuluvaan pisteeseen.

Maanjäristys taas

Olin viihdyttämässä lasta "Lastentalossa", kun tämän kertainen järistys iski. Järistyksestä huomasi heti, että se oli vähän voimakkaampaa sorttia, kuin ne leppeät pikkujäristykset, joita tavallisesti koemme, ja se jatkui pitempään, kuin ne vaatimattomammat versiot. Samassa huoneessa meidän kanssamme oli about 50 muuta ihmistä lapsineen ja kaikki tuntuivat enemmän tai vähemmän jatkavan sitä toimintaa, mitä siihenkin asti olivat suorittaneet. Henkilökunta availi vähän ulko-ovia (niin kuuluu tehdä, kun järisee) ja kukaan ei ollut milläsäkään. Tokiolaiset on niin cooleja. Pitää sanoa, että vähän hirvitti. Ja että olin erikseen kiitollinen etten ollut pilvenpiirtäjässä juuri silloin.