Pukkaa sitä ressiä

Aikaerosta johtuva keskelläyötäkukkuminen on ohitettu ihmisen elämässä ja se tavallinen väsymys on päässyt puhkeamaan takaisin kukkaansa.

Lapsonen ei suostu päästämään mua hetkeksikään näköpiiristään ja livahtaa ei kannata ellei ole sumusireenin tai yleisen, kantavan hälytysäänen tarpeessa, siispä olen hänen kanssaan suurin piirtein koko ajan.

Muuttoasiat eivät suju ihan niin sutjakkaan, kuin ihminen olisi niiden kuvitellut sujuvan, kun on se vakituinen seuralainen sotkemassa toimittamista. Emme siis vielä asu uudessa kodissamme vaan roikumme sinnikkäästi toisten nurkissa.

Tekemistä riittää ja se tulevaisuuden kirkkaissa päivissä siintävä aloilleen asettuminen on vielä matkan päässä. Mutta totisesti olemme Suomessa.

Taas mennään

Tänään on saatava pakkaukset sille mallille, että huomenaamuna aikaisin kaikki on valmista lentokenttäbussiin roudattavaksi. Eilen hoksasin kesken tuskailun - asiantuntijalta tiedusteltuani - että lapsenkin kassi saa painaa 20 kg, kun hänellä on oma istuin koneessa. Tieto ei tällä kertaa lisännyt ihmisen tuskaa, vaan helpotti sitä huomattavasti.

Mutta nyt siis jätän hyvästit Japanille ja kaikille hauskoille ihmiselle, joita olen täällä tavannut. Ikävä kumartelun keskelle valtaa ihmisen tuota pikaa suomalaisen kaamoksen keskellä - tämä on veikkaukseni. Suomen päässä menee tovi ennenkuin olen taas asiallisesti netissä, joten laatujuttujen kirjoittaminen jää vähemmälle hetkeksi.

Lapsi ei ole koskaan ennen asunut Suomessa. Suurimman osan elämäänsä hän on asunut Japanissa. Mutta eiköhän hänenkin (päivähoito)paikkansa siellä pellavapäiden keskellä löydy ja elämä jatkuu. Ainakin mun sivuraiteeni japanilaisen kotirouvuuden maille vievät takaisin niille alueille elämässä, jotka tunnistan helpommin omikseni.

Sayonara Nippon.

Kaljottelu on ihmisen tehtävä

Nyt ei ole ihminen oikein ehtinyt raportteja toimistaan asialliseen tahtiin kirjoittaa. Ja hankala ennustaa minä päivänä olisi taas sellainen tavallinen arkirutiini homman nimenä ja näin raportointimahdollisuuksiakin enemmän.

Olen juossut tuolla kapakoissa koko viikonlopun ja vielä tästä illasta pitäis suoriutua. Kaljottelun teemana on ollut (on tänäänkin) hyvästejen heitto ja se on aika surullista puuhaa kuitenkin. Hyvä syy sit kitata sitä kaljaa lisää.

Eilen tapasin vieraamme (joka istuu nyt siellä Vinnairin koneessa) kanssa lauman (enemmän tai vähemmän) Suomi-mammoja ja yhdet japanilaiset ystävättäreni. Söimme todella hauskassa raflassa Shibuyassa ja sit menimme siihen samaan Karaokeen, missä lostintranslationissakin laulettiin. Ettei kuulkaa ollut vielä se ihan sama koppikin. Vieläkin soi päässä Ricky Martin, vaikka en just nimenomaan sen miehen biisejä valinnutkaan laulettavaksi. Sen sijaan valitsin biisin jazzia enkä osannut laulaa sitä ollenkaan.

Huomenna ja ylihuomenna keskityn vakavissani pakkaamiseen ja tavaroiden lajitteluun, jota toki olen jo jossain määrin tehnyt, mut nyt on ne viimeiset kaksi päivää edessä, ennenkuin ihminen pääsee kokemaan sen uhmaikäisen kanssa lentokoneessa napottamisen ihanuuden.

Hyvästelyä ja lajittelua

On aika haikeeta ajatella näkevänsä kohteita viimeistä kertaa ennen lähtöä. Luulen, etten tule sinäsä tätä kuvan "kultaista koirankakkaa" hirveesti Euroopassa kaipaamaan, mutta sen näkemiseen liittyy Asakusassa hengailu, mikä taas on vilpittömästi kivaa - jopa lapsenkin kanssa.

Nyt pitäis lajitella kämpässä lojuvat tavarat lahjoitettaviin, vieraan mukaan ujutettaviin, pois heitettäviin, omaan matkalaukkuun ahdettaviin ja postitse lähetettäviin. Onneksi ei tarvitse luetteloida kuitenkaan.

Turistirundi

Eilen vedimme kunnon turistikävelyrundin: Shibuyasta Meiji Jinguun, josta edelleen Shinjukuun ja siellä vielä pilvenpiirtäjien puolelta toiselle puolelle rataa yhteen shoppuun (kauppaan). Jaloissa tuntui kotiin tullessa, mutta se ei haitannut, sillä oli ollut kiva päivä.

Kuva on otettu Meiji Jingun puistossa, jossa Vimme harrasti intensiivistä kekkulointia. Onneksi puistoissa on tilaa kyseiselle aktiviteetille.

Kirkas päivä

Virallisesti viimeinen Suomen vieraamme saapui tänään meille hyvässä järjestyksessä. Pidimme häntä väkisin ylhäällä siihen saakka, että lapsi meni nukkumaan ja näin (toivottavasti) autoimme häntä nukkumaan väsymystään pois aamuun asti ja näin pääsemään kiinni tähän Japanin aikaan.

Vieraamme toi hyvän kelin tullessaan ja jopa Fuji-san on vilauttanut siluettiaan tuolla taivaanrannassa iloksemme tänään. Huomenna on kansallinen vapaapäivä ja M aikoo pysyä pois töistä (sellaistakin joskus tapahtuu). Menemme sit huomenna turisteilemaan kohteisiin koko porukalla.

Taidetta, sushia ja kaljaa

Eilen vietin virkistävän illan pois kotoa. Menin japanilaisen ystävättäreni kanssa näyttelyn avajaisiin. Pidin näyttelystä ja näin voin sitä kaikille Tokiossa vaikutaville ihmiselle lämpimästi suositella.

Avajaisten jälkeen vedimme liukuhihnasushit Harajukussa. Japanilainen ystävättäreni maistatti minulla suosikkisushejaan, jotka kuulemma maistuvat joillekkin ihmisille turhan kalaisilta, mutta mähän en sellasta käsitettä edes tunne ja innoissani popsin nekin biitit suihini.

Sit jatkoimme Shibuyaan. Olin jo jonkin aikaa suunnitellut käyväni drinkillä Yamanote Linjan vieressä sijaitsevalla alueella, jossa on rivissä monta komeron kokoista baaria (kartassa punaisen rastin alla). Nyt siis suoriuduimme sinne ja otimme oluet yhdessä pikku-baareista.

Aluetta suositellut japanilainen ystävättäreni (toinen kuin seurassani ollut) sanoi, että baarit ovat niin pieniä, että ihmisten on istuttava kerrassaan lähekkäin ja siksi tuntemattomat rupeavat puhumaan toisilleen - mikä Japanissa on yhtä harvinaista, kuin Suomessa keskimäärin, ellei sitten ihmiset ole "kohtasammun"-promillen humalassa. Mutta eihän silloinkaan hirveesti puhuta vaan asiat on örinätasolla. No mut siis, näinhän sit kävi, että ihan tuntematon, ei kännissä örveltävä japanilainen mies rupes juttelemaan asiallisesti englanniksi ja mun oli vedettävä yli mun listalta väittämä, että japanilaiset miehet ei vapaaehtoisesti puhu mulle.

Eilinen jöötikeli on mennyt ja aurinko paistaa. Kohta lähdemme naapurin rouvan luo lounaalle.

Kärsimätön julkaisija (Abba mainostaa)

Hopsan! Onnistuin julkaisemaan tämän mainion Nationalin mainoksen menneiltä vuosilta kolminkertaisena, kun en uskonut YouTuben "Video ilmestyy hetken kuluttua Blogiin"-tyyppistä väittämää. Eikä se ihan paikkaansa pitänytkään, saapumiseen meni pari päivää sen hetken sijasta. Kärsimättömänä ihmisenä sit testasin kerran jos toisenkin, että eikö se kerpele nyt tosiaan sitä julkaise.



Mut se niistä julkaisuteknisistä ongelmista.

On aivan karsee keli. Tuulee kovaa ja sataa. Tokion eteläpuolella pörräävää taifuunia voi varmaan syyttää tästä. Mun piti lähtee liikkeelle heti aamusta, mutta peruin menoni. Kelikin olisi jo ollut aika hyvä syy peruutukselle, mut siihen vielä päälle poikani osoitti huomattavaa kiukkuisuutta heti herättyään. Ihminen ei jaksa edes ajatella minkälaista huutoa siellä junissa olis saanut sit kuunnella.

Jännittävä Espoo

Mun lapsen jutut on viihdyttäviä, kun hän juttupäälle sattuu. Tänään hän on ollut Armi Agneta ja muun muassa "Ensin mennyt naimisiin ja sitten Toyosuun hakemaan työkaluja". Hän edelleen olettaa, että "naimisiin" mennään niinkuin mihin tahansa muuhun paikkaan (eli junalla), vaikka olen hänelle käsitettä sen varsinaisessa merkityksessä yrittänyt selittää.

Päivän suomalaisessa äiti-lapsi-yksikkö-tapaamisessa Vimme kutsui erästä äiti-ihmistä Mustamustasini-tädiksi ja huuteli henkilöä tätä keksimäänsä nimeä käyttäen, kun ei muistanut hänen varsinaista nimeä. Henkilöllä meni hetki ennen kuin ymmärsi hänestä olevan kysymys.

Muita merkittäviä uutisia on se, että meillä on nyt kämppä Espoossa olemassa kunhan vaan saamme raahattua itsemme paikan päälle muuttamaan kamat sisään. Aika kivaa. Ja jännittävää muuttaa uuteen kaupunkiin - toisaalta, mitä jännittävää on Espoossa?

Proot ja conit

Taajaan ihminen löytää itsensä pohtimasta tätä kohta tapahtuvaa paluumuuttoa. Yksi suurimmista etukäteisilon aiheista on se että voi kävellä lähimpään kirjastoon ja tuoda kotiin kassi kaupalla kirjoja sekä lapselle, että itselleenkin - ja vielä kielillä, joita osaa lukea. Tuskin maltan odottaa!

Toinen ilonaihe on se aika kivakin juttu, että voi toimittaa kaikenlaiset asiat ihan sillä omalla äidinkielellään. Mä luulen, että pahinkaan byrokraatti ei enää tunnu hankalalta vastukselta, kun on ulkomailla kertynyt sinnikyyttä asioista selville ottamiseen & toimittamiseen ja sit yhdistää tämän asian äidinkieleensä.

Mikä etukäteen arveluttaa ja tuntui olemassa olevalta jo Ruotsissakin asumisen jälkeen on se suomalaisten tylyys ja jäykkyys. Enkä odota mitenkään erikseen innoissani pultsarilaumojen kohtaamista Helsingin kaduilla.

No, mut vielä olen Tokiossa ja täällä näyttää valkenevan ei niin sateinen päivä. Lapsi on vähän vilustunut ja mullakin kurkkua kutittaa, mutta nämä vaivat todennäköisesti häipyvät ennen kuin pääsemme Vinnairin koneeseen kymmeneksi tunniksi viettämään laatuaikaa. Kuvassa kaisloja tuosta meidän kulmilta.

Sosialisointia

Tämä mennyt viikko on ollut yhtä matalalentoo ja olen ollut keskimäärin aika vähissä virroissa eli olen puoliunessa nuokkunut eri ihmisten seurassa, erilaisissa kohteissa.

Perjantai aamuna tapasin suomalaisen äiti-lapsi-yksikön, kävimme heidän kanssaan taas yhdessä Tokion monista lastentaloista ja sit menimme vielä heille muutamaksi tunniksi notkumaan. Mukana menossa oli pari paikallistakin mutsia lapsineen. Vimme tuntui viihtyvän ja se mun kirjoissa merkittävä asia. Eipä silti, itsellänikin oli kivaa.

Eilen kyläilimme ystäväperheen luona tuolla Tokion toisella laidalla. Mä mätin rouvan kokkaamaa herkkuruokaa naamaani siihen malliin, että joku olis saattanut luulla mun ruoan puutteessa elävän. Sääli ettei ne asu tuossa naapurissa, niin ei voi pokkana ilmestyä heille aina ruoka-aikaan pikkuvierailulle - sen verran niitä herkkuja on mulle siinä kohteessa tarjottu että houkutus tähän toimintaa olisi suuri.

Tänään toimitin ostoksia keskenäni eri puolilla Tokiota. On äärettömän rentouttavaa istua junassa/metrossa ilman lieveilmiötä vetämässä jo kohta kaikille Tokion mummoille tuttua "Vimme Showta". Perussettiin kuuluu ensin huomion kiinnittäminen häneen itseensä, ellei se ole jo häneen kiinnittynyt. Sit ruvetaan huutamaan mummoille sitä kuuluisaa psykohuutoa ja nyrkitetään lähinnä seisovinta lähimmäistä, joka useimmiten olen minä. No, mutta tänään ei tarvinnut vetää tuota kiertuetta mukanaan.

Joskus käy mielessä salaa se, että kuinka paljon enemmän tästä Tokio-sessiosta olis saanut irti, jos olisin tämän saanut suorittaa elämäni pre-lapsi-kaudella... mutta sen ajatuksen seuraamisesta tulee vaan tuskaa, joten se siitä. Ja kieltämättä näinkin on saanut kokea ja nähdä kaikenlaista hämmentävää, josta riittää sitten kertomista kaikille kuuntelemaan suostuville.