Mahan täydeltä makia ja hulluus aina kulman takana

Aiheutin itselleni taas makiähkyn. Kun makirullia itse pyörittelee, niin tekee tahallaan paljonkin enemmän, kuin mitä ravinnonsaannintarve sanelisi. Sitten, jostain kumman syystä, ne vielä hotkaisee suuhunsa kuin susilauma olis vieressä kyttäämässä mun satsia (susi kyttää sushia - ha ha!). Eli syödessä ei todellakaan huomaa milloin se kylläisyys saattais olla läsnä, vaan lappoo ihan iloisesti ylikuormituksen sisäänsä. Nyt sitten maksan velkaa ja odotan että pahin turvotus menis ohi.

Jotkut päivät on synkkiä ja agressiota täynnä ilman että tunteille löytyy mitään asiallista selitystä. Toiset päivät on taas hilpeitä yhtä tuntemattomista syistä. Tänään oli sellainen hilpeä päivä.

... täähän vois tietysti olla vaikka lievää maanis-depressiiviisyyttäkin. Mut mä pistän pokkana tunneailahtelut vaikka tähtien kulloisenkin asennon piikkiin.

Kekkuli kieli

Japanin kielessä on omat laskusanat vähän niinku kaikelle: kaksi tyttöä sanotaan eri kakkosella kuin kaksi kirjaa, pienille eläimille on eri lukusanat kuin suurille, pitkulaisille asioille toiset kuin lituskoille ja niin edelleen. Opettelemista riittää siis pelkissä alkeissa ihan haastavuuteen saakka, jopa ilman yritystäkään opetella lukemaan tai kirjoittamaan japaniksi. Mulla onneksi ei ole mitään paineita asian suhteen. Ja kun ei ole paineita, niin kaikki potentiaalisesti vaikea tuntuu vain hauskalta.

Masa hoitoon

Mä olen täällä silmä kovana seurannut Nykäsen Masan vaiheita netin välityksellä ja sanonpa, että on varmaan iltapäivälehdet ladanneet Masan jääkaapin (ja viinakaapin) täyteen juomia vankilasta vapautumisen päivänä, jotta lööppivirta pysyis tasaisena. Säälittää ne kaksi ihmistä. Suomessa on varmaan paljon samanlaisia tarinoita, mutta Masa ja Mervi on ainoita, joiden vaiheita lakkaamatta julkisuudessa raportoidaan.

Elämä Tokiossa menee samaa tasaista rataansa eteenpäin. Vimme totesi tänään, että 'pieni seikkailija putosi suikulähteeseen'. Tämä on siis se päivän polttava puheenaihe meillä.

Lapsi tippui ja ostin leipää

Vimme putos eilen suihkulähteeseen ja sen näköisesti, että ajattelin hetken lapsen menneen Tokion loputtomiin viemäreihin. Huomasin kyllä valtavaksi helpotuksekseni, että lapsi oli pudonnut kymmeneen senttiseen veteen eikä ollut ollenkaan saavuttamattomissa, vaan siinä sellaisen kivipenkin alla ja huusi kuin peijooni.

Tänään lahnotin kylässä lattialla (tatamihuoneet on ihania) ja lapsi toimitti asiaa kahden muun samanmoisen kanssa. Kotimatkalla kävin keikan Kinokuniyassa ja ostin jälkiuunileipää! Tokiossa ei ole yhtään sen kauempana Suomesta kuin Göteborgissakaan mitä tulee jälkiuunileivän saatavuuteen.

Luin kirjan

Luin juuri loppuun Hannu Mäkelän "Isä"-kirjan. En ollut aikaisemmin lukenut yhtään Mäkelän kirjaa, vaikka kirjailijan nimi olikin tuttu. Tai - saattaa olla, että lapsena luin jonkun Herra Huun, mutta mitään elävää muistikuvaa ei asiasta löydy.

"Isä" oli helluvan hyvä ja riipivän avoin tilitys kirjailijan omasta isä-suhteesta. Kaikenlaisia vanhemmuuteen liittyviä ajatuksia heräsi juttua lukiessa ja kiivas toive siitä, että osaisi olla omalle lapselleen sellainen vanhempi, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän traumaa ja ahistusta omilla hyvää tarkoittavilla toimillaan tälle kasvavalle ihmiselle. Niitähän ihminen kuitenkin lapselleen aiheuttaa - sitä ei voi väistää.

Mä olen lukenut syntisen vähän suomalaista kirjallisuutta, kun ottaa huomioon kuinka paljon kuitenkin luen. Pitänee ottaa asiakseen lukea enemmän suomalaisia teoksia, kun joskus sinne päin maailmaa palaa. Joskus pitää kai lukea se "Täällä Pohjantähden alla":kin.

Jee jee ja vali vali

Nyt on meno mennyt aivan mahdottomaksi, kun jo toisena peräkkäisenä lauantaina olin ulkona! Mitä kotirouvailua tämä nyt on sitten olevinaan?

Houkuttelin ystävän mukaan yhteen galleriaan avajaisiin ja sieltä vielä baariin. Oli hauskaa ja oli virkistävää puhua ihmisen suut ja silmät taas täyteen. Ja - ennen kaikkea - löysin tähän astisista baareista (jotka eivät sinänsä ole lukuisia) parhaan. Täällä Tokiossa siis. Siellä soi sikahyvä musa eikä ollenkaan liian isolla. Sisäänpääsy ei maksanut liikaa ja sakee oli tarjolla sen kymmentä sorttii, joskin kittasin kaljaa. Siellä oli tosin aikamoinen länkkärijoukko läsnä ja röökit sauhus, mutta sen kestin kuin asiallinen ihminen ikään.

Tänään oli vähän väsy, vaikka kauheen myöhään ei mennyt. Se on vaan jotenkin niin vaikeeta herätä kuudelta.

Markuksen runo

Ei polkumme vie harhaan, Vimme näyttää tien parhaan.


Hei Vimme, hei Vimme, vie meidät sinne...


...minne tunnet sä tien.

Riisipallerot

Onigirit on yksi syy asua Japanissa. Niitä toki voi tehdä muuallakin maailmassa, kunhan vaan keittää riisiä ja pistää kapean arkin levää riisipalleron/kolmion päälle. Vallan ilman levääkin voi onigirin tarjota.

Onigirejä myydään sekä myyntipaikassa tehtyjä, jolloinka levä on liimautunut riisipalleroon kiinni, että muualla tehtyjä, jolloin levä ja riisi ovat erillään pakattuja (kylläkin taidokkaasti japanilaiseen kompaktiin tyyliin ja pakkauksen avaaminen ohjeen mukaan jättää levän oikeaan paikkaan riisikolmion päälle). Tänään ostin muutaman onigirin itselleni ja Vimmelle, kun lähdimme kotiin japanintunnilta. Ne olivat sitä paikallatehtyä sorttia ja olipa taas niin valtavan hyviä, että olisin voinut syödä niillä itselleni helposti ähkyn.

Japanintunnilla Vimme oli taas välillä tuskaa täys, joten intensiivinen keskittyminen asiaan ei onnistunut toivotulla tavalla. Mutta minkäs teet.

Varhainen lintu nappaa madon - mutta kuka hitto niitä matoja ylipäätään haluaa?

Sain tänään ilon herätä jo puoli kuudelta. Vimmen päivä alkoi juuri silloin. Mun päivä olis voinut alkaa ihan kuusikin tuntia myöhemmin, mutta multa ei kysytty et' miten mä tän asian haluaisin järjestää.

Varhainen päivänaloitus kieltämättä vaikutti heikentävästi ajatuksen juoksun tahtiin. Jotenkin onnistuin siitä huolimatta vetämään askartelutuokion Suomi-kerhossa. Teetin lapsilla keltaisesta paperista kruunut ja jotkut lapsista ryhtyivät pysyvämminkin kuninkaallisiksi saatuaan kruunut valmiiksi. Ja kuten edellisella kerralla samaisessa kerhossa, oli valtavan kivaa losottaa sohvalla, kun Vimme painoi ikäistensä kanssa pitkin taloa.

Vimmefaktoja:

Häneltä kun kysyy, että mitä ajattelet, niin hän vastaa aina: "Metsää".

Tänään herätessään päikkäreiltä hän totesi ensimmäisenä: "Olet hemuli" (hän puhuu itsestään yksikön toisessa persoonassa).

M A Nummisen "Ooa hela natten"-biisi (joo - M A Numminen on todellakin tehnyt biisistä oman version) on Vimmen mukaan nimeltään "Sikapossulaulu" ja kuuluu hänen toivemusiikkilistan ykkösiin.

Kerron tältä osastolta lisää asiaa, kun tulee taas mieleen.

Tunteesta tunteeseen

Mun pitkässä "nämä-kirjat-pitäisi-lukea"-listassa on mukana kirjailijanimi Alan W. Watts ja sen sijaan että olisin nimennyt hänen kohdalleen jonkin kirjan, olen kirjoittanut siihen "kaikki".

Onnekseni löysin hänen teoksensa "The Wisdom of Insecurity" erään ystäväni kirjahyllystä. Luin kirjan ja olin vaikuttunut painokkaasta "elä-tässä-ja-nyt"-ilosanomasta. Hämmästyttävää on, että kirja oli julkaistu ensi kerran jo vuonna 1951 ja on edelleen varsin raikasta sisällöltään - ehkä joitakin minimaalisia asennemölähdyksiä laskematta.

Kirjan yksi julistus on, että älä ihminen yritä paeta pahaa oloasi mihinkään vaan koe se. Kun tulee joku tunne, niin tuntijan tulisi jäädä tuntemaan se tunne riippumatta siitä onko se epämiellyttävä tai toivottu. Nyt-hetkessähän mikään ei ole pysyvää. Nyt-hetki itsekkään ei ole oikeastaan olemassa, sillä kun sitä rupeaa toteamaan, niin se on jo mennyt. Näin ollen se, joka tuntee tunnettansa eikä pakene sitä saa lahjaksi pois pääsyn tunteestaan taas seuraavaan tunteeseen. Koska mikään tunne, niinkuin se ei nyt-hetkikään, ei ole pysyvä.

Nyt sitten muistaessani yritän toteuttaa tätä asiaa elämässäni - ainakin siihen seuraavaan todella huonoon päivään saakka. Ja siinä se jo tulikin.

Ei vaiskaan.

Autenttinen kokemus - Mikoshi

Voi ihmiset! Sain taas kunnian kokea valtavan hienon Japanikokemuksen. Olin nimittäin eilen kantamassa mikoshia, kannettavaa pyhättöä.


Kannettava pyhättö.

Meille kantajille annettiin asiaan kuuluvat varusteet, joihin kuului kuvassa näkyvät sorkkatossut. Muutakin rekvisiittaa oli ja tuli ilman mitään pätevää syytä ihan sellainen shogun-olo, vaikka "väärää" sukupuolta siihen oloon voisin ollakkin. Siitä viis, kokoonnuimme kaupunginosajohtajanpatun puhetta kuuntelemaan koko valtavalla kantajajoukolla (meillä ulkomaalaishahmoilla oli henkilökohtainen tulkki) ja saimme ruokaa ja rohkaisevan sake-annoksen. Kantamisen asiantuntija, joka puhui johtajapatun jälkeen, kehoitti meitä pitämään hauskaa ja olemaan loukkaamatta itseämme - kannettava pyhättö on painava. Ei sitä turhaan ole 50 ihmistä kantamassa.

Sitten kannettiin ja kantaessa ihminen huusi tahdikkaasti jotain "SEE-JA"-tyyppistä, joka kovasti toistettuna kuulosti juuri siltä, kuin Kurosawan viimeisen leffan, viimeisen osan juhlakulkueessa. Vähemmästäkin on ihminen hurmokseen joutunut. Jotkut tosin huusivat "sorja" tai "soija" tai ihan vaan "ha". Yhtäkaikki, huutaminen oli totisesti läsnä kantamisessa.

Hiki puski pintaan ja urheilulta se tuntui, kun sitä helluvan hökötystä kanssaihmisten kanssa raahasi. Mutta siitä huolimatta se oli todella hauskaa. Ensin raahasimme objektin lähtökatokselta kulkueen lähtöpisteeseen. Sitten lähdimme useamman mikoshin kulkueena kohti määränpäätä, joka matkan myötä paljastui shintotemppelin portiksi. Siellä mikoshi siunattiin ja sitten roudasimme sen takas lähtökatokselle. Tämän asian toimittamiseen meni sellaiset kolme ja puoli tuntia. Ja se, että näin teimme, toi valtavasti siunausta toimitusalueen ihmiselle ja bisneksille. Että ihminen näin siunausta monille teollaan antoi.

Kantamisen jälkeen tarjottiin lisää ruokaa ja lisää sakea ja ekstrana myös kaljaa - ja ihan kiitettävissä määrin... huomioon ottaen vielä sen, että se oli juotava aika kiivaaseen tahtiin. Juoman ja huikopalan päälle saimme sitten mennä korttelikylpylään pesulle. Minäkin rohkenin mennä sinne tatskoineni, kun paikallinen kantajatoveri sanoi, että mennään vaan ja hän puhuu mut sisälle, jos ongelmia syntyy - kun oletettavasti en kuitenkaan ole kovemman luokan rikollinen. Kun täällä ne Yakuza-ryhmän rikolliset on perinteisesti tatskoilla peitetty.


Mustelmat.

Kylpylässä huomasin, että Mikoshi oli merkannut mut ja että olin totisesti kantanut sitä laitetta koko sieluni ja ruumiini voimilla. Olkapäissä oli aikamoiset mustelmat. Ja tänään, seuraavana päivänä, olen ollut varsin voipunut. Täällä Japanissa aina tehdään sellaisia juttuja, että seuraavana päivänä ollaan ihan puhki.

Muumit muumit

Lelukaupassa eilen harhaillessani törmäsi tähän Muumi-tuotepöytään. Huomasin, että uusia muumimukeja oli ilmestynyt leegioittain sitten niiden päivien, jolloin mulla oli vielä muumimukien kuvat ja värit hallussa.

Tapaaminen kahden bloggerikolleegan kanssa meni oikein hyvin. Kumpikaan heistä ei ollut kirvesmurhaaja. Sehän on aina se ensimmäinen huoli, kun on nettituttavuuksia menossa tapaamaan. Molemmat ovat englannin opettajina täällä, toinen ihan keskenänsä, toinen poikakaverinsa kanssa. Heidän ajatuksiaan voi seurata Jo in Japan ja Timorous Beastie blogeista.

Nyt rupean valmistautumaan henkisesti kannettavan pyhätön kantamiseen. Mitä se sitten pitääkään sisällään. Siis se koko kantaminen tai edes se pyhättö.

Ihminen osaa arvostaa

Löysin sattumalta Paavo Järvelle omistetun englannin kielisen blogin. Heti nousi mieleeni kysymys, että kuka hitto on Paavo Järvi. Luin tämän ja tulin valistuneemmaksi asian suhteen. Hän on eestiläinen kapellimestari, joka mestaroi myös jenkeissä.

Muuten olen tänään viettänyt ylellisiä hetkiä: M vei Vimmen puistoon ja mä harrastin lukemisen & nukahtelemisen jumalaista kombinaatiota muutaman tunnin ennen puoltapäivää. Sillon kun se oli standarditapa viettää viikonloppuaamuja, sille ei osannut ollenkaan antaa sitä asialle kuuluvaa arvoa. Nyt osaa.

Jännittävää asiaa tiedossa tälle illalle: menen tapaamaan kahta bloggaria kaljan merkeissä - siis tapahtumaa voisi kutsua sokkotreffeiksi, paitsi että kyseessä ei ole treffit siinä perinteisessä mielessä, vaan tapaan kaksi muuta Tokiossa asuvaa ulkomaailais naista, jotka myös kirjoittavat blogeja - englanniksi kylläkin. Veikkaan että olemme kaikki yhtä nörttejä ja sehän mua jo etukäteen erikseen ilahduttaa.

Kylässä ja kylillä

Vimme sai tänään opetella taas jakamisen asiaa kavereiden luona. Sinnikkäästi hän julisti isännilleen milloin mistäkin kohteesta että: "VIMMEN!!!" ja isännistä ilmaisukykyisempi kertoi Vimmelle, että ei ole. Satunnaisista erimielisyyksistä huolimatta vierailu oli Vimmelle mieleinen ja eksotiikkaa matkaan toi se, että matkustimme linja-autolla. Yleensä joko kävelemme, pyöräilemme tai matkustamme junalla.

Kotimatkalla Shibuyan asemalla bongasin riemukkaan shrinenkantajaporukan. Paljastettakkoon tässä, että aion itsekkin mennä toimittamaan juuri tätä asiaa nyt tulevana sunnuntaina. En toki aio pukeutua pakarat paljastaviin perinteisiin japanilaistangoihin, kuten mies oikealla etualalla on tehnyt. Mutta siitä sitten rapsa kun asia on toimitettu.

Tuntematon soittaa

Mulle soitti Skypellä 'hikisukkamehu', jonka Skype-profiilista kävi ilmi, että kyseessä on -92 syntynyt Kemiläinen hemmo (mikäli tiedot pitivät paikkaansa). Arvatkaa kahdesti vastasinko siihen puheluun. Ylipäänsäkään en vastaa koskaan Skypeen, jos joku tuntematon soittaa. Mä käytän sitä vaan asialliseen kavereiden ja sukulaisten kanssa länkyttämiseen. Tuntemattomat suurudet älkööt vaivautuko.

Tänään alkoi syyskausi mun japaninkurssilla. Osasin syntisen vähän, mutta minkäs teet, kun en ole päntännyt yhtään. Aion jatkaa siellä käymistä niin kauan kuin vain voin, sillä jotain sieltä jää mieleen kuitenkin ja vaikuttaa nyt lupaavasti siltä, että Vimme toimittaa siellä japanilaisten tätien valvonnassa omia asioitaan ja mä voin keskittyä toistamaan japaniksi "pidän-lukemisesta"-tyyppisiä lauseita mun henkilökohtaisen opettajani kanssa. Mä sanon että - hai!

Yksi parhaista

Näin 'Paris, Texas'-leffan ekan kerran Raahen Bio Huvimyllyssä. Mun mielestä se oli paras elokuva, jonka olin siihen mennessä nähnyt. En ole ihan varma olenko nähnyt leffaa sen jälkeen uudelleen, mutta edelleen se siintää mielessäni jotenkin valtavan hienona elokuvana. Leffan musa kolahti ja lujaa - käyttääkseni sen ajan ilmaisua. Musa oli niin vaikuttavaa, että kävin oitis ostamassa itselleni soundtrack-LP:n.

Seuraavana kesänä menin pohjois-saksaan pariksi kuukaudeksi hommiin. Levy oli siellä kasetilla mukana ja kuuntelin sitä paljon. Maisemat ympärilläni olivat tasaiset, kuten ne olivat leffassakin. Horisonttiin näki pitkälle. Ry Cooderin ja David Lindleyn kielisoittimien ulina muuttui mielen tasaisuuden ääneksi ja se mukanani edelleen kulkeva tasaisuuden ja ilman visio keventää oloa joka kuuntelukerta.

Just nyt soi 'She's Leaving the Bank'.

Tipanat

Vimme kirjoitti mun almanakkaan 'muistitipanoita'. Mä yritin valvoo että mun omat tipanat eivät peittyneet hänen merkintöjensä alle.

Spammerit kuriin

Kommenttispammerrit (ilima'aikusen roskamainonnan levittäjät) alkoi ilmaantumaan mun blogiin siinä määrin, että olen pistänyt kommentin kirjoittajille 'word verification' asetuksen päälle. Eli jos ja kun haluat sanoa jotain, täytyy sun kirjoittaa erääseen ruutuun sana, jonka näet väännetyillä kirjaimilla kirjoitettuna ruudun yläpuolella.

Tuntuu jotenkin niin epätoivoiselta lukea kommentti, jossa joku sanoo englanniksi, että olipas kiva blogi, tule meidän saitille katsomaan baseball mailoja. Ihan niinku ne olis lukeneet sujuvasti suomea ja ihan niinku mä (tai kukaan muukaan) menis niitä mailoja nyt siitä ilosta hämmästelemään.

Jostain luin joskus, että spammaaminen kannattaa silti, vaikka suurin osa ihmisistä ei lankee näihin linkkeihin. Aina on tarpeeksi niitä, jotka ei osaa vielä varoa tai ovat muuten vaan ihmisenä huolettomassa tilassa.

Hiljaisuus laskeutuu, potemista ja ilta ulkona

Jos ei muusta huomaa, että kesä on lopuillaan, niin siitä aikakin, että ne kaskaat ei enää huuda tuolla puskissa. Jokunen säksättää vielä siellä täällä, mutta mitään kuumimman kesän konserttia ei enää ole. Keli jatkuu tosin lämpimänä. Suomessa tällaset kelit olis sellasta heinäkuun kamaa.

Vimme on vilustunut. En vienyt häntä lääkäriin eilen, koska oireet alkoi olla niin selkeästi vilustumisen puolella ja kuume oli kadonnut. Nyt sitten podetaan Vimmen kanssa kunnes se on taas voimissaan.

Eilen illalla olin suomalaisten naisten kanssa ulkona syömässä ja juomassakin. Joku oli valinnut tapaamiselle aivan loistavan ja tokiolaiseksi omalaatuisen rantaterassin erään isomman joen varrella. Omalaatuiseksi sen teki paikan avaruus: vastapäätä heti ei ollut toista rakennusta - eikä vieressäkään. Ruoka oli ihan asiallista, italialaishenkistä, joskin paikalliseen tapaan kauheen ylihinnoiteltua. Kaljaa tuli kitattua ja paasattua toisten suut ja silmät täyteen. Oli virkistävää.

Lakisääteiset valitukset

Lapsen kuume katosi viime yön aikana. Olen siitä erikseen kiitollinen. Yskä vaivaa vielä lasta ja nyt on kuvioissa taas mukana se sama kaks-ja-puol-vuotisuus, kuin ennen kuumetta.

Tänään olin lähdössä lapsen kanssa pyörällä toimittamaan asioita heti aamusta. Lapsi olikin yht'äkkiä huutavalla tuulella - vallan karjuvalla - näin sitten käännyin kannoillani, palasin kotiin ja jätin asiat hoidettavaksi toisella kertaa (ties vaikka ei koskaan). En vaan jaksanut olla urhea-pieni-porsas, joka hymyssä suin reippaana painaa tuolla kiljuvan lapsen kanssa. Ja kun myöhemmin hankasin tosta saatanan kokolattiamatosta niitä kolmansia juomia tälle päivälle, niin tuli se päivän henkilökohtainen huuto paikalle.

Ehkä mä nauraen joskus katson näihin hetkiin ja sanon jollekkin silloin 2v.tä hoitavalle, että äkkiä se lapsi kasvaa... ja päästän nurkan takana salaa paskaset naurut päälle.

-------------------

Näköjään lapsen kuume on vielä läsnä, mutta ei luojan-kiitos enää eilisissä lukemissa. Pitänee käydä lääkärissä huomenna, jos kuumetta vielä on. Jos näin on näppylät, niin saamme taas olla lost in translation kerrassaan.

Lapsi kipeenä

Vimpula on kipeenä. Sille nousi eilen illalla kuume, joka äityi tänään korkeaksikkin. Sitten saimme kokea myös kokolattiamattolaatoituksen ilot - olin juottanut tummaa mehua lapselle ja se näkyi aika hyvin tuossa joskus vaaleanruskeaksi määritellyssä matossa. Onneksi kuume laski ja lapselle taas maistui meno.

Se riipii joka kerta, kun lapsi on kipeenä. Sillä on vielä vähän kuumetta, mutta eiköhän se tästä iloksi taas muutu.

Taifuunin laitamat tuntui täällä tänään kunnon tuulena ja sateena. Tuli sellainen Göteborgin kotoinen olo.

Kesä siellä ja täällä

Tämän kertainen taifuuni näyttää kiertävän Tokion ihan etäisyyden päästä. Tulemme olemaan sen ilmiön äärilaitamilla jossain vaiheessa, joten jonkinlaista tuulta ja sadetta on odotettavissa.

Muuten on kelit jatkuneet varsin kesäisinä. Täältä katsoen Suomen (ja Ruotsinkin) kesä on aivan tavattoman lyhyt ja kolea. Ei ihme, että ihmiset siellä pohjolassa ovat aina niin hysteerisiä kesän kahtena aurinkoisena päivänä. Vain moukat pysyy sisätiloissa ja kaikki menee rannalle (vaikka jäät ei olis vielä lähteneet) ja heinänkorjuuseen, jotta rusketus syvenis. Ja terveys hehkuis ihmisen olemuksesta. Pohjolassa tulee helposti kesästressi.

Seksikäskö?

Eeva-lehden lukijat äänestivät Matti Vanhasen Suomen seksikkäimmäksi mieheksi. Nyt jonkun pitää määritellä mulle uudestaan sana 'seksikäs'. Mä nimittäin olen aina käsittänyt sen jotenkin sellaisena ominaisuutena, jota Matti Vanhasessa totisesti ei ole. Ei edes yhdessä Matti Vanhasen solussa.

Jos jotain suomalaista julkisuuden henkilöä nyt pitäis sitten seksikkyyssaralla äänestää, niin mä antaisin ääneni Antti Lehtiselle, joka itseasiassa aika paljon muistuttaa yhtä miestä, jonka kanssa mä elän.

Mikä on totta ja oikein

Joskus huonon päivän sattuessa alkaa sisäinenkriitikko kertomaan suureen ääneen, missä sen kaapin pitäis oikein seisoa. Sitä ääntä jos jää kuuntelemaan, niin turmio on väistämätön kohtalo. Sille ei riitä mikään! Ovelana se muistuttaa painavin sanoin, kuinka se-je-se on tehnyt jo sitä & tätä ja tuo-ja-toi saa aikaan vaikka kuinka paljon ja nämä ihmiset tarkkailevat valtavan paheksumisen vallassa mun loputonta losotusta.

Turpa kii sisäinenkriitikko, mä sanon. Kukaan elämäntapakriitikko ei oikeesti ole niin kiinnostunut mun elämäni vaiheista, että ajattelisi yhtä pientä ajatustakaan siitä miten mä päiväni vietän. Ja mulle tärkeet ihmiset ei vaan tarkastele mun elämääni sillä silmällä - ja jos salaa mielessään tarkastelevatkin, niin pitävät sen asiallisesti omana tietonaan. Ja toisaalta, se joka jaksaa arvostella muiden elämää päätoimisesti on jo harhapoluillaan omassa elämässään.

Siispä - tehkäämme sitä mikä tuntuu oikealta ja olkaamme se kuka olemme.

Cityhaikki lapsen kanssa

Koska herätys oli tänään jo viideltä - joo, kuudelta ei ollut vielä mitään - niin päätimme lähteä Tsukiji kalatukkuun hämmästelemään asiaa. Olimme siellä "vasta" joskus puoli kahdeksan aikaan, mutta se tuntui olevan ihan tarpeeksi aikaisin kuitenkin.

Tukku oli aikamoinen: valtava vilinä, kaikenlaista merestä vedettävää kaupan tonnikaupalla, trukkeja kaartamassa joka nurkan takaa ja paljon ihmisiä. Kun olimme asiaa hetken tarkastelleet, niin menimme aamusushille. Vähän pisti miettimään etukäteen, että mitenkähän se ateriointi menee siellä ahtaudessa Vimmen kanssa, mutta päätimme ottaa riskin ja jonotimme yhteen monista ravintoloista.

Vimmehän oli kuin koko elämänsä sushibaareissa roikkunut konsanaan ja sushi - sanompa - oli parasta sushia mitä koskaan olen elämäni aika maistanut! Vimmelle maistui raaka kala, "kuplakala" (mäti) ja simpukat. Mutta sushi oli kyllä taivaallista. Siis aivan sikahyvää! Meni kieli mukana!

Kalatukun jälkeen lorvimme yhdessä ostoskeskus-ravintolarysä-pilvenpiirtäjässä (sieltä kuva Vimmestä). Matka jatkui myöhemmin Roppogille ja sieltä vielä myöhemmin Hiroo-aseman lähellä olevaan puistoon, jossa on hyvä leikkikenttä. Siellä pääsin puhumaan muutaman rivin ruotsiakin. Kyllä se vielä sujui. Ainakin paremmin kuin japani.

Lisää kuvia tämän päivän cityhaikilta löytyy mun Flickr-sivuilta.

Blogataan aamukuudelta

Lapsi on nyt sitten tutille hyvästelyn jälkeen herännyt enemmän tai vähemmän joka aamu varttia vaille kuusi. Muutamina aamuina olemme yrittäneet ylipuhua (lue: kääntäneet kylkeä muristen) lasta jatkamaan uniaan tai toimittamaan jota valvontaa tarvitsematonta makuuhuoneessa. Tämä "suostuttelu" on aina aiheuttanut huutoa ja hammasten kiristelyä - tänään siis vaan nousin lapsen perässä ylös, ja nyt kellokaan ei oo... paljon paskaakaan... Kyl mä sit siunaan sen teiniläisyysajan, kun kaveria ei saa sängystä ylös ennen puoltapäivää.

Hiukset häviää

Tässä taannoin kun kyselin yhdeltä toimiston tytöltä, että jos hän tietäis kampaajaa, joka rohkenisi leikata hiukseni tarpeeksi lyhyeksi (täällähän naisilla on pitkät hiukset ja sillä siisti), niin hänen spontaani vastauksensa kysymykseeni oli: "Why?" eli miksi hitossa ihminen sitten haluaa niin lyhkäseks tukkansa.

No, hän sitten järjesti mulle ajan tuntemalleen kampaajalle ja he molemmat (plus muut paikalla olijat) päivittelivät, kun tukka tuli niin kynityksi. Olin suht tyytyväinen tulokseen - kylläkin klipsin kotona sitten vähän sieltä täältä lisää. Mutta se ei ollut tämän jauhannan pointti ollenkaan, vaan se, että tämä edellä mainittu toimiston tyttö on itsekkin nyt leikkauttanut itselleen todella lyhyet hiukset! Hoo-hiio-hoi mä sanon. Lyhyttukkaisuuden ilosanoma leviää.