Eilen aloitin urakan, joka on vieläkin kesken. Avasin suuren pahvilaatikon, joka on täynnä kirjeitä. Aion käydä läpi koko aineiston - kylläkin vain pintapuolisesti - ja heitän pois kirjeet joilla ei ole mitään merkitystä, ja säilytän ne joilla se merkitys on.
Kirjeitä on aivan kauheesti. Mä olen kirjoittanut kirjeitä intohimoisesti suurin piirtein ihan kenen tahansa kanssa siitä lähtien kun opin kirjoittamaan. Mä löysin sellaisia kirjeitä ja kortteja, joiden kirjoittajasta mulla ei ole mitään muistikuvaa. Selvästi olen kuitenkin kirjoitellut ihmisen kanssa ihan pitkiäkin kirjeitä. Löysin kirjeitä jo kuolleilta ja kirjeitä ihmisiltä, joita olen kaivannut, mutta en tavannut sitten herra-ties-millon.
Löysin myös kakskyt vuotta vanhoja lukioaikaisia teinareita ja heivautin ne roskiin yhtään epäröimättä. Mä olen tyytyväinen kun en muista täsmälleen millaista oli olla minä siihen aikaan. Teiniläisyys oli ahdistuksen kulta-aikaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti