sunnuntaina, lokakuuta 03, 2004
Itku pitkästä ilosta
Mulla on tapana itkeä elokuvissa. Ei tarvi kovin kummonen kohtaus olla, kun mä jo sitä tippaa pyyhin silmäkulmasta. Pahimmat itkut lähti aikanaan "Minun Afrikkani" ja "Varjojen maat" leffoista. Jälkimmäistä katsoessani oli kaikenlaiset nenäliinat unohtuneet matkasta ja niistin hihani märiksi. Seuraavana päivänä silmät hädin tuskin näkyi sieltä turvonneitten luomien alta. Hurjaa. Sitten on jotenkin erityisen hämmentävää, kun on löytänyt itsensä liikuttumasta "Lemmenlaivaa" katsoessa. Tai ehkä mä itkin järkytyksestä nähtyäni Gopherin ja ne muut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tästä tuli piristys työmaalle. Siis siitä kun joku muukin itkee. Voin tunnustaa, että joskus olen pyyhkinyt silmäkulmaa katsoessani aikoinaan Melrose Placea. Ehkä siksi, että edes katsoin koko sarjaa. Nykyisin tuntuu olevan tippa erityisen herkässä. Jopa luettu asia saattaa saada kyynelkanavat toimimaan. Tai vissiin ne jutut aina liittyvät lapsiin. Mistä tämä sitten kertoo? Any-pä-way: terveiset Brahestadista. Patsas on paikoillaan.
Juu juu - luettu itkettää kans aivan kamalasti. Joskus aamulehteä lukiessa joutuu ihan kunnon tiloihin. Puhumattakaan kauno- ja "paranna-itsesi"-kirjallisuudesta. Lapsen saapumisen jälkeen kaikki vauvatarinat on melkein liikaa (menee Lemmenlaiva piikkiin).
Mainittakoon tässä, että tämä itkemisen helppous alkoi jo aika päiviä ennen Vimmen tuloa - pistän sen todellisen luontoni iän myötä pinnalle pääsemisen piikkiin.
Lähetä kommentti