Aamu kun vielä aavistuksena tulevasta kajastuksesta hänen nukkuvassa mielessään häivähti, oli hän jo hereillä tavoittamattoman unen höyhenenkeveitä rihmoja kasvoiltaan pyyhkien. Viikonlopun vielä täyttymätön lupaus helmenvalkeasta mielenrauhasta hehkui puhtaana kirkkaan auringon valon tanssiessa runollisesti räsymaton raidoissa.
Nyt kuulen kysymyksen, mistä moinen purkaus. Ihmiset, luen aivan kammottavaa kirjaa: Raakel Liehun 'Punainen ruukku'. Sen teksti (ylläyritettyä tyyliä) ja henkilöhahmot ärsyttävät koko ajan valtavalla teennäisyydellään. Pakko kuitenkin lukea loppuun, koska en ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Ja varmasti tämäkin teos on antanut jotain posiitivista (tai jotain), jollekkin maailman ihmiselle. Varmasti ainakin kirjoittajalleen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
En muista tuosta kirjasta juuri nyt mitään muuta kuin sen, että olen sen lukenut joskus - ja pidin siitä kovasti! Aivan erityisesti pidin juuri kielestä, ihmisten huteruudesta ja hauraudesta...
Muistan samaistuneeni perin vahvasti johonkin henkilöhahmoon, varmaan siihen kaikkein epätodellisimpaan ja hukkaisimpaan...
Näin me ihmiset niin erilaiset maut omaamme. Jotenkin lohduttaa se, että tykkäsit siitä kirjasta, niin ei ole turhaan sitä juttua paperille painettu.
Sinnittelin kirjan loppuun ja pyörittelin pöyristyksestä silmiäni kun pistin kannen kiinni. Se oli mulle yhtä ontto ja teennäinen, alkumetreiltä loppuun saakkaa.
Lähetä kommentti