Nyt on Piksulainen poissa keskuudestamme. Veimme hänet lauantaina aamupäivällä eläinlääkäriin. Koira käveli autolta lääkärille itse, haisteli puiden juuria ja merkkasikin niistä muutamaa. Aurinko paistoi. Suru oli vahvasti läsnä koko lopetusproseduurin ajan, mutta silti se tuntui oikealta päätökseltä: takajalat olivat jo siinä kunnossa, ettei niillä enää montaa reissua oltais kävelty.
Nyt muistelemme koiraa, jota kannoin pentuna nahkatakin sisällä, joka selvisi penikkataudista ja josta kasvoi iso, vahvasta eroahdistuksesta kärsivä superenerginen, täysin kouluttamaton citykoira. Pikolla piti aina olla koiravahti , jos oli iltamenoa tai toinen meistä sai jäädä kotiin koiran kanssa, ellemme sitten ottaneet koiraa mukaan ja senhän me teimme aika usein. Koira lähti mukaan Ruotsiinkiin ja kotiutui uuteen cityyn opittuaan nakkikioskien sijainnit ulkoa.
Monta vuotta meni ja koira oli vahvasti perheenjäsen. Japaniin lähtiessä koira oli jo niin vanha ja vaivanen, ettei sitä raaskinut sinne enää hilata. Onneksi anoppi otti koiran viettämään eläkepäiviä luokseen ja näin citykoira sai elämänsä viimeiset vuodet osakseen hardcore hemmottelua metsän katveessa.
Ei mikään huono - eikä totisesti myöskään lyhyt - koiran elämä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Sniff
Muistan Roopen touhumeiningin ja menohalut, automaattikurvauksen baariin juustolautaselle ja seurankaipuun baarin pöydän alla. Koiraeläimiin sitä voi kiintyä aivan ohimennen - saati sitten vuosien varrella.
Marita
Roo... eiku Piko. Nyt jo ajattelin eteenpäin toista koiravanhusta...
sniff-sniff
Piko, Roope tai Jallu... joku roisi rakkikoira kuitenkin. ;-)
Näin kun asiasta mainitset, niin tuleekin mieleen, että aika monesti se koira meidät sinne kapakkaan vei.
Lähetä kommentti