Luumupuut kukkii. Kevään siis pitäisi olla tulossa. Vieraamme ovat sitä mieltä, että täällä on jo suurin piirtein kesä, mutta minähän en ole asiasta ollenkaan samoilla linjoilla. Palelee niin peijoonisti. Olen ehtinyt aiheuttaa muutaman trauman pahaa-aavistamattomille vieraillemme: tyhjensin vahingossa kaverin iPodin, jätin tyypit oman onnensa nojaan yhdelle Tokion vilkkaimista asemista, kun en jaksanut enää sitä oman lapsen karjuntaa ja oli pakko päästä kotiin. Iskin vaan kartan kouraan ja sanoin, että nähdään sit'. Tänään toistin tämän proseduurin, kun lapsen karjunta alkoi taas kiristää hermoa, mutta ystävämme ovatkin jo niin rutinoituneita tokiolaisia, että se ei heitä enää hetkauttanut.
Hauskaa, kun on vanhoja ystäviä läsnä. Ikävää, kun ei voi heidän kanssaan tuolla maalikylillä viilettää, kun on uhmaikäisen lapsen äitiys läsnä. Tai voishan sitä, mutta ei mun hermoilla.
3 kommenttia:
Uskaltaakohan edes ajatella vierailua Tokiossa jos odotettavissa on jäänti omin nokkineen palloilemaan Tokion asemalle? Ihmetteleepi Matti
Kas kun vaarin voi jättää kotiin Karjulan sedän kanssa ja mä voin Annin kanssa viilettää sitten ilman huutavaa lasta. Ei tarvi ollenkaan asemille yksin jäädä.
AIVAN!
Lähetä kommentti