Hornan äänet

Vaikuttaa siltä, että lapseni kohdalla uhmaikä ei ollut mikään kehitysvaihe, vaan luonteenpiirre, joka voimistuu iän myötä.

Eilen kaveri veti sellaset raivarit ettei mitään rajaa ja minäkin siinä sessiossa pääsin sellaisiin tunnelmiin, joissa hornan esikartanot alkaa henkiä mun äänessäni. Jossain kaukana selkäytimen äärilaidoilla tunnistin itsestäni pienenä sen puolen, joka haluais vetää kakaraa päin näköö ja lujaa, mutta se pysyi siellä turvallisen matkan päässä. Lapsen satuttaminen olis pahin moka minkä ihminen voi tehdä.

Ajattelin ehkä puolta tuntia ennen raivaria, että kuinka mukavaa meillä oli ollut sinä päivänä Nassikan kanssa ja kuinka kivaa on olla kotona toimittamassa vanhemmuutta. Nyt pitää muistaa vastaavien ajatusten lähestyessä taikauskoisesti hätistellä ne pois, jotta balanssi säilyy ja hehkutus ei vie energioita raivon suuntaan.

Noh, eiköhän tästäkin selvitä ja tavoitteena on pitää puhevälit tulevaisuuden aikuiseen lapseen, mikä tarkoittaa vanhempien puolelta jatkuvaa ponnistelua asiallisen toimittamisen suhteen.

Tänään on sadepäivä. Tällaisena muistin Suomen kesän, kun olin täältä poissa.