Seuraa saapui

Ystäväni Suomesta saapui eilen viimeiseksi Japanin ajan vieraaksemme. Hän viipyy luonamme kaksi viikkoa ja sit alkaa Suomeen paluu jo kovastikkin häämöttää edessä siintävissä lähitulevaisuuden päivissä.

Raivolasta

Joskus lapsella tuntuu olevan raivokiintiössä vajausta ja sit tehdään keissi ihan mistä vaan, jotta raivoamista voi tovin tarpeikseen harrastaa.

Tänä aamuna suihkussa ollessani kylpyhuoneen ovi avautui ja Vimme kurkisti sisään ja hymyili kuin herranenkeli. Sit käytiin tämä dialogi:

Vimme: Haluaa mehua.
Minä: Mehu on loppu.
Vimme: Ostetaanko kaupasta?
Minä: Ostetaan sit kun mennään kauppaan.
Vimme: Ostetaan nyt.
Minä: Ei voida ostaa nyt, koska olemme täällä suihkussa.
Vimme: Voiko suihkussa ostaa mehua?
Minä: Ei voi.
Vimme: Voiko kaupasta ostaa mehua?
Minä: Voi ostaa.
Vimme: Ostetaan mehua nyt.
Minä: Me ei olla kaupassa ja suihkusta ei voi ostaa mehua.
Vimme: Ollaanko me kaupassa? Ostetaanko nyt mehua? Ostetaanko heti?

Dialogin jatkoa on turha tähän tallentaa, sillä se jatkui aika puuduttavana samoja asioita toistellen ja päätyi Vimmen raivoamiseen, joka jatkui intensiivisenä sellaset neljä varttia. Huh huh. Pitää toivoa, että raivokiintiö täyttyi nyt sit joksikin aikaa.

Brittanin Metroskandaali

Harper's Bazaarin viimeisimmän numeron mainos (ja samalla myös lehden kansikuva), jossa varsin raskaana oleva Britney Spears on kelteisillään, on aiheuttanut pahennusta Tokion Omotesandoon metroasemalla. Tänään taltioin vielä peittämättömät naku-Britneyt - tarkoituksena on nimittäin peittää alaosat Brittanin kuvista ja mustassa peittokohdassa tulee olemaan anteeksipyyntö koska tämä "hieno kuva" on jouduttu osin peittämään. Peitto on välttämätön, sillä kuva on liian "kiihoittava" ilman peittoja.

Kiihoittava?!? Voi hyvänen aika, mä sanon.

Ristin alle valoja vannomaan

Mun mielestä on hämmästyttävää, kuinka innoissaan japanilaiset menee naimisiin länsimaisella "ristin edessä" seremonialla, olematta kristinuskoon edes kallellaan. Jopa ihmiset, jotka lasken ihan järkityypeiksi pitää länsimaista hääkuvaansa esillä paraatipaikalla, risteineen päivineen.

Täällä meillä Odaibassa on korttelin kokokoinen Wedding Village, josta löytyy kappelia, suihkulähdettä ja etelä-eurooppalaista henkeä. Ja ihan vast'ikään rannassa jököttävä Nikko Hotel avasi rantapaviljongin (kuvassa), joka aivan selvästi on ristin alla vihkimistä varten. Olen bongannut siellä jo muutaman tapahtuman, joissa ei prinsessa-henkeä harpun soidessa puutu.

Haukon hämmennyksestä henkeäni ristittyjen hapatusten soluttautuessa tänne buddhalais-shintolaiseen systeemiin. Mutta en voi olla nauttimatta ajatuksesta, että länsimainen seremonia on kuitenkin täysin vailla sen vakavampaa sisältöä, kun juhlava tapa vannoa vala. Japanilaiset ei ylipäätään tunnu ottavan uskontoja vakavasti. Se asenne sopisi koko maailmalle.

Korealainen mainos

Monesti ihminen törmää maailmalla siihen faktaan, että Suomesta ei tiedetä mitään. Tässä on korealaisille jaettu Suomen asiaa Xylitolpurkkamainoksessa. Pitää hankkia vihreä neljäntuulenhattu ja antaa parran(?) kasvaa, niin korealaiset tunnistaa mut heti suomalaiseksi.

Hyvä, hyvä!

----------------------------------------------------------------------------------

Tässä löytyi nyt sitten tuotteen japanilainen mainos.

Naaman näyttö ja ylipuhuttu mies

Tänään kävin näyttämässä naamaani, ja lapsen naamaa myös, syksyn ensimmäisessä Suomi-lasten ja -äitien tapaamisessa. Vimme tuttuun tapaansa puuhas keskenänsä (eikä suinkaan muiden lasten kanssa) ja vinkui mulle väsyttyään puuhaamaan. Sit lähdimmekin jo kotiin.

Matkalla tosin päätin lähteä vallan vastakkaiseen suuntaan, M:n duuniin, kun lapsikin sopivasti nukahti. M oli yllättynyt ilmestymisestämme eikä pistänyt hanttiin kun ylipuhuin hänet lusmuumaan töistä ja lähtemään kanssamme läheiseen mooliin (Mall).

Jos haluaa kumppaninsa pitävän ylimääräisen vapaapäivän, kannattaa matkustaa se nelkyt kilsaa työpaikalle ylipuhumaan ja sit saattaa onnistuakkin.

Kaskaat, naapurin rouva ja ehtyvät varastot

Tässä lapsi poseeraa kuolleen kaskaan vieressä.

Syksy lähestyy ja kaskaitten elämänkaari käy loppua kohti, mutta ei vielä sankoin joukoin, sillä kaskaitten jatkuva huuto kuuluu edelleen päivänvalon aikaan raikuvana pitkin puskia.

Naapurin viehättävä rouva oli tänään taas ilahduttamassa meitä läsnäolollaan pienen tyttärensä kanssa. "Naapurin rouvasta" saa varmaan vähän vääränlaisen kuvan tästä nimenomaisesta henkilöstä: kyseessä on mua paljon nuorempi, sorea, sporttinen ja kuvan kaunis japanitar, eikä mikään matami, niin kuin "naapurin rouvasta" voisi päätellä. Tai ehkä kukaan muu ei ajattele "naapurin rouvaa" matamina.

Meidän Tsol-varastot alkaa hälyyttävästi ehtyä. Meillä on katsomista enää vaan kakkoskauden 16. jaksoon saakka. Mitä mä sit teen kun Tsolit on katsottu?

Kotiin paluut

Vanhempani ovat taas tänään matkalla Suomesta Afrikkaan kuudeksi viikoksi vaapaehtoishommiin. Saavumme todennäköisesti heidän kanssaan samoihin aikoihin takas Suomeen. Siis minä ja Vimme. M tulee vähän perässä.

Tänään on ollut yksi niitä päiviä, jolloin sitä oman vanhemmuuden laatua ei ole voinut liputtaa maailmalle rinta rottingilla.

Onko niitä päiviä koskaan?

Päivän kulminaatio oli se hetki jolloin lykin kiukuttelevaa lasta junan ovesta sisään ja lapsi päästä japanilaisen mummon nähdessään kunnon, perinteisen Psyko-huudon. Kiskaisen vaunut ulos junasta ja palaan suorinta tietä kotiin. Kotona kestää kakaran kiljumista ihan toisella tapaa kuin tuolla julkisissa kohteissa.

Kai sitä ipanaa kalvoi joku selittämätön uhmaikäisen asia. Ja mua kalvoi joku selittämätön varhaiskeski-iän tuska. Siinä sitä sit oltiin. Mutta kyllä se siitä sitten iltaa kohden taas iloksi muuttui.

Autiuden suhteellisuudesta

Lapsi sai toteuttaa itseään tänään tuolla Odaiban hiekkarannalla. Raahasin äiti-lapsi-yksikkömme sinne reilusti ennen puolta päivää. Ilma oli kuuma, kuten tähän aikaan vuodesta kuuluukin ja rannalla ei ollut paljon ketään.

"Paljon ketään" tässä yhteydessä tarkoittaa tietysti aika montaakin ihmistä Suomen mittapuissa, mutta täällä nyt hetken elettyäni ranta tuntui aika autiolta. Ei tullut kyllä Katri Helenan suuri klassikko "Katson autiota hiekkarantaa" mieleen vasta kuin nyt. La la la la la la laa la laa laa...

Helle vie mehut ihmisestä

Göteborgissa on syntynyt uusi lapsi maailmaan: ONNEA M & J!!!

Tämä päivä on mennyt suurinpiirtein kokonaan hiostavassa puolihorteessa. Jossain vaiheessa ymmärsin kuitenkin pistää ilmastoinnin päälle ja pahin töhnä katosi.

Joskus mä keskenäni pohdin sitä miten ihmiset täällä niine kimonoineen ja klopoti-sandaaleineen ennen vanhaan kekkuloivat läpi kylmät talvet ja hikiset kesät. Hyvin varmaankin, kun kerran tätä paikallista väestöpohjaa riittää aika valtavakin paljon, joskin nykyjapanilaiset ovat huolissaan syntyvyyden laskusta maassaan. Olen lohduttanut japanilaisia ystäviäni sillä, että heitä on aina enemmän kuin pohjoismaalaisia yhteensä konsanaan.

No joo. Seuraavaksi mä voinkin miettiä mitä se väestöpohja tarkoittaa, kun kerran spontaanisti tulin käyttäneeksi tätä sanaa ja enemmän sitä toistellessani se rupeaa kuulostaa kummalliselta.

Räiskettä rannalla

Heinä-elokuussa saa ihminen Japanissa ollessaan tilaisuuden nähdä spektaakkelimaisia ilotulituksia (Hanabi). Näistä jo näkemistäni kun olen Suomeen raportoinut, niin minulta on aina kysytty, että mikä on ollut ilotulituksen syy. Suomessa kun niille on aina joku asiallinen teema, kuten uusivuosi, ilotulituskilpailu, avajaiset, päättäjäiset ja sitä rataa. Täällä nille ei käsittääkseni ole sen kummempaa syytä, kuin että elokuussa kuuluu ilotulitella.

Sunnuntaina oli siis taas yksi Hanabi, jota kävimme naapureiden kanssa rannassa tähyilemässä. Menimme paikanpäälle aika myöhään ja lapset mukana, joten emme elätelleet mitään suuria illuusioita tulitusshown kokonaisvaltaisesta seuraamisesta. Jotain näimme kuitenkin ja sitten olikin jo aika viedä ylikierroksilla käyvä lapsi nukkumaan. Kuvassa olemme matkalle kotiin. Vimmellä on kunnon Hanabi-bongaajaan tapaan Yukata päällä ja mulla taas on ylläin ystävältäni joskus saama Vuokon 70-luvun eleganssi.

Taas keskenämme täällä

Olemme taas täällä keskenämme - sisko istuu kundikavereineen Vinnarin koneessa kohti Helsinkiä.

Viimeisenä vierailupäivänä se nimenomainen siskon kundikaveri, M ja Vimme menivät yhdessä kylpemään Oedo Onseniin, paikalliseen kylpyläteemapuistoon. Sinne ei tatskoja saa viedä, joten jätin väliin, vaikka olisi tehnyt mieli mukaan - kun siellä on se allaskin, missä pikkukalat syövät kuollutta ihoa pois ihmisen jaloista. Oli kuulemma hyvä keikka, vaikka kala-allas jäi heillä väliin.

Sillä aikaa kun kaverit kylpivät, kävimme siskon kanssa tuolla ostoskeskuksissa ja kesken shoppauskeikan tuli aikamoinen ukkonen, joka sitten pörräs Tokiolahden päällä sen parituntia.

Illalla kävimme kävelyllä Odaiban rannoilla. Oli viileää (toki vielä hellelukemat Suomen mittakaavassa) sateen jälkeen ja aurinko laski kauniisti Tokion taakse.

Aina samoissa mestoissa

Kävimme taas Kamakurassa katsomassa Suurta Buddhaa ja paria temppeliä. En ollutkaan ennen käynyt siellä kesällä, joten oli hauskaa nähdä kaupunki kaikessa vehmaudessaankin.

Hase-deran temppelissä on eräs pyhä luola, jonka yhdessä sopukassa on paljon pieniä patsaita. Vimme oli informoinut siskoani ja hänen kundikaveriaan, että ne ovat buddhalaisia shakkinappuloita. Mun mielestä se oli hyvin keksitty.

Kuvassa lootus, jonka bongasin tänään temppelin puutarhassa.

Matkanjohtaja uhmaa sääolosuhteita

Aamulla katselin ulos ikkunasta ja hämmästelin yht'äkkistä tuulen ja sateen määrää, kunnes tuli mieleeni tarkistaa taifuunitilanne netistä. Joskus ihminen ei muista asuvansa täällä.

No, mieto taifuuni se Tokiota siinä ohitteli ja pian päätimme siitä huolimatta lähteä Asakusaan hämmästelemään sen suunnan asioita (temppeliä, keittiötarvikekauppakatua, sun muuta). Sade lakkasi pian ja ilma oli pilvisenäkin kirkas, niin kuin se taifuunin jälkeen aina tuntuu olevan.

Tässä siis ollaan oltu taas matkanjohtajana uusille Tokion kävijöille. On ollut mukavaa näyttää mestoja, kun Vimme on ollut lenseänä ja säästänyt huudot pääasiassa kotiin.

Päivän kuva on Akihabarasta, elektroniikkataivaasta (tai helvetistä - miten nyt ihminen sitten asian näkeekään). Siskon kundikaveri sukelsi rohkeasti sisään yhteen loputtomaan, johtoja myyvään, kapeaan käytävään ja vallan suoritti ostoksenkin siellä. Mä olin aika vaikuttunut tästä.

Potemista ja kaskaita

Perheemme on nyt vähän vaivasena. Vimme on yskinyt jo pari viikkoa ja yskä ei ota loppuakseen. Me M:n kanssa podemme jotain, mihin kuuluu kipuja korvissa & kurkussa, huimausta ja väsymystä, mutta eiköhän tästä taas voittajana selvitä.

Aurinko paistaa ja on kuuma. Kaskaat laulaa aamusta iltaan ja niiden laulu ei ole sitä hiljaista sorttia, jota ei enää keski-iän ylittäneenä ihminen kuule. Ensimmäisen kerran Tokion kaskaita kuullessani luulin, että joku masokisti trimmas nurmeaan lankaleikkurilla, jonka moottori tuon tuosta leikkas kiinni. Ajan päästä arvelin, että kyse on varmaan jostain muusta, kun ääni vain jatkui ja nurmialueet täällä eivät ole kovin laajoja - edes lankaleikkurilla trimmattaviksi.

Pidän kaskaitten metelistä. Se assosioituu vahvasti taattuun tokiolaiseen kesälämpöön. Pysyisinkö lämpimämpänä talvet, jos kaskaita nauhalta kuuntelisin?

Maakuntamatkalla

Palasimme eilen Vimmen kanssa kotiin matkaltamme. Olin aika poikki, kun se kolmevuotiaan kanssa yksin matkustaminen ei kuitenkaan ole niitä maailman rentouttavimpia asioita, mutta rasittavuudesta huolimattta reissu oli onnistunut.

Matka Sendaihin meni hyvin. Shinkansenilla matkustaminen on helppoa ja mukavaa. Tarrakirja piti lapsen tyytyväisenä. Ystävättäreni ja hänen miehensä tulivat meitä vastaan Sendaihin ja matkustimme yhdessä Ishonomakiin, jossa sitten majailimme. Miehen vanhemmat toivottivat meidät tervetulleiksi kotiinsa. He olivat todella vieraanvaraisia hosteja ja yhteisen kielen puuttuminen ei pilannut tunnelmaa.

Illan lähetessä lähdimme katsomaan Hanabia, kesäistä ilotulitusta. Vimpula ei ollut tulituksia ennen nähnyt ja tämän tiedostaen kerroin hänelle, että niistä lähtee kova pauke. Kaveria pelotti aluksi vähän, mutta korvat käsieni peitossa hän katsoi esitystä mielellään, kunnes nukahti kesken shown.

Seuraavana päivänä kävimme katsomassa Matsushiman mäntysaaria ja paikallista temppeliä. Nuudeliravintolassa emäntä kävi ihmettelemässä Vimmen tukkaa, kun hän oli kuullut että itseasiassa suurin osa valkotukkaisista ihmisistä on valkaissut tukkansa. Ylipäänsä Vimme sai paljon enemmän huomiota osakseen, kun pienemmällä paikkakunnalla näkee vähemmän ulkomaalaisia - Tokiossa taas meitä on.

Illalla hostimme oli valmistanut sellaisen aterian, että meinas taju lähtee.

Seuraavan päivän kotimatka meni tuskan hiki otsalla. Lapsi oli varsin tyytymätön ja koetteli heikkoja hermojani kaikenlaisella kikkastelulla, mutta selvisimme kotiin saakka ilman, että meitä heitettiin mistään junasta pois kyydistä. Ja ilman että valkotakkiset olis vieneet mua pakkopaidassa lepäämään.

Nyt valmistaudumme vastaanottamaan seuraavia vieraita: sisareni ja hänen kundikaverinsa saapuvat sunnuntaina. Kivaa!