Vanhempani ovat taas tänään matkalla Suomesta Afrikkaan kuudeksi viikoksi vaapaehtoishommiin. Saavumme todennäköisesti heidän kanssaan samoihin aikoihin takas Suomeen. Siis minä ja Vimme. M tulee vähän perässä.
Tänään on ollut yksi niitä päiviä, jolloin sitä oman vanhemmuuden laatua ei ole voinut liputtaa maailmalle rinta rottingilla.
Onko niitä päiviä koskaan?
Päivän kulminaatio oli se hetki jolloin lykin kiukuttelevaa lasta junan ovesta sisään ja lapsi päästä japanilaisen mummon nähdessään kunnon, perinteisen Psyko-huudon. Kiskaisen vaunut ulos junasta ja palaan suorinta tietä kotiin. Kotona kestää kakaran kiljumista ihan toisella tapaa kuin tuolla julkisissa kohteissa.
Kai sitä ipanaa kalvoi joku selittämätön uhmaikäisen asia. Ja mua kalvoi joku selittämätön varhaiskeski-iän tuska. Siinä sitä sit oltiin. Mutta kyllä se siitä sitten iltaa kohden taas iloksi muuttui.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti