Tämä mennyt viikko on ollut yhtä matalalentoo ja olen ollut keskimäärin aika vähissä virroissa eli olen puoliunessa nuokkunut eri ihmisten seurassa, erilaisissa kohteissa.
Perjantai aamuna tapasin suomalaisen äiti-lapsi-yksikön, kävimme heidän kanssaan taas yhdessä Tokion monista lastentaloista ja sit menimme vielä heille muutamaksi tunniksi notkumaan. Mukana menossa oli pari paikallistakin mutsia lapsineen. Vimme tuntui viihtyvän ja se mun kirjoissa merkittävä asia. Eipä silti, itsellänikin oli kivaa.
Eilen kyläilimme ystäväperheen luona tuolla Tokion toisella laidalla. Mä mätin rouvan kokkaamaa herkkuruokaa naamaani siihen malliin, että joku olis saattanut luulla mun ruoan puutteessa elävän. Sääli ettei ne asu tuossa naapurissa, niin ei voi pokkana ilmestyä heille aina ruoka-aikaan pikkuvierailulle - sen verran niitä herkkuja on mulle siinä kohteessa tarjottu että houkutus tähän toimintaa olisi suuri.
Tänään toimitin ostoksia keskenäni eri puolilla Tokiota. On äärettömän rentouttavaa istua junassa/metrossa ilman lieveilmiötä vetämässä jo kohta kaikille Tokion mummoille tuttua "Vimme Showta". Perussettiin kuuluu ensin huomion kiinnittäminen häneen itseensä, ellei se ole jo häneen kiinnittynyt. Sit ruvetaan huutamaan mummoille sitä kuuluisaa psykohuutoa ja nyrkitetään lähinnä seisovinta lähimmäistä, joka useimmiten olen minä. No, mutta tänään ei tarvinnut vetää tuota kiertuetta mukanaan.
Joskus käy mielessä salaa se, että kuinka paljon enemmän tästä Tokio-sessiosta olis saanut irti, jos olisin tämän saanut suorittaa elämäni pre-lapsi-kaudella... mutta sen ajatuksen seuraamisesta tulee vaan tuskaa, joten se siitä. Ja kieltämättä näinkin on saanut kokea ja nähdä kaikenlaista hämmentävää, josta riittää sitten kertomista kaikille kuuntelemaan suostuville.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti