Kevyt rumpalianalyysi

Kuuntelin musaa kotimatkalla (kävin ulkona syömässä ilman perheen y-kromosomien seuraa) ja jäin hämmästelemään jo ammoin toteamaani asiaa, nimittäin Keith Moonin yltiöpäistä rumpalointia. Nyt kun oikein asiaan syvennyin, niin mulle tuli assosiaatioita Bachin biiseihin, joissa nuotti nuotin perään lauotaan kiivaaseen tahtiin, ilman sen suurempia hengähdystaukoja. Hämmästyttävintä Moonin soitossa on se, että perusrytmi pysyy kuuntelijan lattiaa polkevassa kantapäässä ja sitä kaikkea pärpätää siinä välissä ei välttämättä edes noteeraa. The Whon jälkeen tuli sitten Eiskadeiskaa. Heidän rumpalinsa on vallan kovastikkin suoraviivaisempaa sorttia siinä rytmittämisessään.