Finnhitsit soi jo aamusta ja sataa, sataa ropisee. Kävin aamukävelyllä Pikon kanssa ja maa oli täynnä etanoita. Kaikki ihmiset ovat kadonneet kaupungista mökeilleen. Etanat eivät lähde mihinkään.
Finnhitsien sanoitukset ovat joskus aivan omaa luokkaa. Pienenä niihin ei kiinnittänyt huomiota sen enempää, riitti että osasi laulaa mukana. Nyt, kun ulkosuomalaisena kuuntelen nostalgian vallassa näitä samoja biisejä - useinkin, tulee joskus suuri hämmennyksen tila ja sitä kysyy itseltään, mitä sanoittaja on halunnut kussakin tapauksessa ihmiselle kertoa. Markku Aron tunteellinen tulkinta "Keskiyön aikaan" -kappaleesta on erityisesti vaivannut päätäni. Se menee näin:
"Nyt usein yksinäin mä täällä mietin,
vain että kerran kokee rakkauden.
Kun kesän kerran Pariisissa vietin,
niin silloin ilmeisesti koin mä sen.
Mä istuin aina kahvilassa siihen asti,
se kunnes keskiyöllä suljettiin.
Olin yhtä halunnut mä jatkuvasti
ja nyt me joen rantaa kuljettiin.
Ja keskiyön aikaan
mä vihdoin koin sen.
Sain keskiyön aikaan
mä tuntea ensi kertaa rakkauden"... jne.
Heräävät kysymyset ovat nämä:
Miksi kaveri on edelleen epävarma siitä, että oliko tämä kokemus se rakkauden kokemus vai ei? Johtuuko se siitä, että hän uskoo niin vahvasti, että rakkauden kokee vain kerran ja sillä siisti. Näin hän toivoo kuitenkin kokevansa sen uudestaan ja sanoo nimenomaan siksi, että hän ilmeisesti koki sen rakkauden? Asiasta ei ole varmuutta.
Oliko kaveri todellakin niin tehokas pokaaja, kun antaa ymmärtää? Hänhän istui siellä kahvilassa aina siihen asti kunnes se keskiyöllä suljettiin. Ja tämän ilmeisesti rakkautena koetun aktin hän suoritti keskiyön aikaan. Siinä ei ole kauaa nokka tuhissut.
Seuraavassa jaksossa käsittelemme sitten Kari Tapion "Viisitoista kesää"-kappaletta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Nyt on ne ¨:t ilmeisesti löytyneet. Hip hip hurraa!
Kun aterioi etanoilla, niin toivoo koko ajan, että yhdelläkään niistä ei tulis mieleen näyttää, onko huomenna pouta.
Pepe Willbergin Finnhits tulkinnat on ykkösiä. Pitää kuitenkin tunnustaa, että niistä on ruvennut tykkäämään vasta näin myöhemmin elämässään. Pienenä ne tuntu vaan tylsiltä. Kari Tapio rokkas sillon enemmän. Viikset tai ei.
Mikä siinä muuten on, että viikset onkin sellainen ikävämpi asia miehen naamassa? Varma tapa tappaa mut sydänkohtaukseen olis yön aikana, mun nukkuessa, liimata kunnon Burt Reynoldsit Markuksen naamaan. Se tursake olis sitten se ensimmäinen mitä mä aamulla näkisin. Ja viimeinen.
Voi kettu, kun en ole tätä Suomen viiksitrendiä päässyt todistamaan. Tai ehkä siitä pitäis olla erikseen kiitollinen. Samaa ilmiötä on jossain määrin havaittavissa täällä Ruotsissakin, asialle omistautuneitten ine-ihmisten keskuudessa. Tursakkeet ovat joissakin piireissä muodissa.
Mun mielestä kuitenkin pelkät viikset ja viikset yhdistettynä partaan on kaksi a i v a n eri asiaa. Pelkät viikset on mun 'epäilyttävät tekijät'-listalla olleet jo maailman sivu. Partaan ei sillä listalla oteta kantaa.
sama asia ne on yhtä karvaa kaikki.
Lähetä kommentti