Kevyttä ja vähemmän kevyttä viihdettä Tokiossa

Tänään japanilainen ystävättäremme vei meidät Tokion Disneylandiin. En ollut kuuna päivänä kuvitellut siellä käyväni tämän Tokio-sessiomme aikana, mutta ystävättäreni vilauteltua vapaalippuja totesin, että samapa tuo.

Vimme ei ollut ihan sillä parhaalla tuulella tänään, muttei just sillä pahimmallakaan, joka tapahtuessaan alkaa tässä lapsen kehitysvaiheessa muistuttamaan ilmestyskirjan tunnelmia.

Keiyo Line ei kulkenut, kun aikaisin aamulla oli ollut tulipalo jossain Tokyo Steissin alla - missä lie. Siksi kävelimme tunnin reissun Shin-Kibasta Disneylandiin, mikä sinänsä oli kivaa kun aurinko paistoi ja oli lämmintä - ja Vimme veti aikaiset päikkärit siinä samalla.

Puistossa lapsi ensin kiukutteli herättyään ne lakisääteiset ja sen jälkeen hän ryhtyi toimittamaan asiallisesti huvipuistoon sopivaa ohjelmaa: pomppulinna, vuoristorata, suihkulähteeseen putoaminen, raitsikka, kulkue, karuselli, pyörivät kahvikupit ja pomppulinna uudestaan. Sit tuli taas erimielisyyttä väsyneellä mutsilla ja kolmivuotiaalla lapsella, jonka tuloksena oli pois lähdön aika.

Emme siitä puistosta ehtineet nähdä kuin murto-osan - sen verran suuri alue sillä Disney-aineistolla oli peitelty. Mutta missatut alueet eivät jäänet mitenkään erikseen mieltä kaihertamaan, enkä usko, että mulla koskaan tulee olemaan mitään hinkua Disneyn puistoihin tulevaisuudessakaan - ellei sitten Vimmelle näyttämään kulkueita, sillä se oli se juttu, joka oli hänen mielestään parasta.

Mut ei nää riennot tähän lopu. Keskiviikko iltana olin erään toisen ystävättäreni kanssa katsomassa vuotuista ulkoilma Noo-teatteriesitystä täällä Odaibassa. Nimenomainen teatterimuoto kiinnosti mua teoriassa, mutta ei käytännössä niin paljon, että olisin sitä erikseen teatteriin hankkiutunut katsomaan, joten tämä esitys tuossa lähipuistossa oli todella hyvä nakki mulle nähdä tätä pönäkkää taiteenmuotoa. Pidin tavattomasti esityksen äänimaailmasta (jollotus laulua ja kalistelua). Näyttämöllä tapahtuvista käänteistä tuntui pääasiassa olevan dramaattisinta se, että joku naamaripäinen ukko avasi viuhkansa tai sitten vaihtoehtoisesti sulki sen. Mut ei se mitään; siinä oli jotain uskonnollisen rituaalin pitkäveteisyyden meditatiivisyyttä, jota ihminen kuitenkin salaa arvostaa.

Teinareiden säikyttelyä ja korjaus aikasempaan väittämään

En voinut sitten vastustaa kiusausta, kun tuossa talomme kulmilla kolme teinarilorttia tunnelmoi liikennevalojen vaihtumista edistävän napin edessä ja puhuivat suomea. Kysyin ihan muinamiehinä suomeksi, että "Painoittekste jo nappia?". Poikien ilmeet olivat näkemisen arvoiset - varmaan varovat loppu reissunsa suomeksikaan sanomasta mitään, mitä ei ole tarkoitettu muiden kuultavaksi. Tokiossa kun ihmiset näköjään puhuu kuitenkin suomea. Heh heh.

Mainitsin tässä aikaisemmin, että meidän viimeinen vieraamme Japanissa olisi ollut jo käymässä. Kävikin kuulkaa niin, että vielä tulee yksi ystävä hämmästelemään Tokiota ennen kuin lähden lapsen kanssa Vinnairin sinivalkoisilla siivillä Suomeen. Tuleva vieraamme palaa Suomeen kolme päivää ennen meitä - eli kerkeää just ja just toimittamaan asiansa Tokiossa.

Raportti kuluvasta viikonlopusta

Aivan niin kuin se kolmen ja puolen vuoden maaginen rajapyykki olisi nyt sitten saavutettu - mullehan on vakuuteltu, että sen jälkeen lapsen kanssa toimittaminen helpottuu. Nimittäin, lapsi ei ole saanut kunnon raivaria viikkoon!!!

Eilen vietimme aikaamme käyskennellen perheyksikkönä urbaaneissa lähikohteissa: Daiban ostareilla ja Ginzassa, jossa Vimme joutui Ultramanin nappaamaksi.

Katselin ympärilleni sillä silmällä, että täältä joutuu ihminen nyt poistumaan ja ymmärsin, että monia asioita tulee valtavan ikävä, vaikka olenkin tohkeissani Eurooppaan paluusta. Hankala kuvitella, että mikään muu maailman suurista metropoleista olisi näin helposti lähestyttävä ja turvallisen oloinen, kuin Tokio. Jännittävää nähdä miltä Suomeen paluu tuntuu.

Eilen olin suomalaisten tuttujen kotibileissä, joissa oli hyvä meininki ja live(!) musaa. Sain lupauksen tulevasta karaoke-illasta ennen Tokiosta lähtöä. On taas ihmisellä mitä odottaa.

Toisia kuvataan, toisia ei

Naapurin rouva vei tänään Vimmen kuvattavaksi läheisessä ostoskeskuksessa sijaitsevaan lastenkuvaamoon. Vimmelle puettiin asiallisen näköinen kimono päälle ja sit kaveri aseteltiin poseraamaan. Aika pitkään meni Vimmen kanssa todella esimerkillisen hienosti. Sit tuli käytöskiintiö täyteen ja alkoi kekkulointi, eikä kuvaamisesta tullut enää yhtään mitään. Mutta saimme silti aika hyvänkin kuvasaaliin ennen riehumista. Varsinaiset kuvat saamme vasta ensi kuussa.

Lounasaikaan pihalla japanilainen nuori mies pysäytti minut ja kysyi jos antaisin haastattelun TV:lle. Kieltäydyin oitis kunniasta. En halunnut tuhansien japanilaisten näkevän mua jättinaamaisena olohuoneissaan änkyttämässä jotain aivan posketonta roskaa. Annoin kundin jatkaa haastattelukohteen metsästämistä ja heitin tylyt hyvästit mun julkkisuralleni ennenkuin se oli alkanutkaan.

Harrasta tunnelmointia teemasta Syksy

Joka syksy muistan kuinka paljon mä itse asiassa pidän syksystä. Syksyn valo ja tuoksut ovat mieleisiä - ihan kaikissa kohteissa, joissa olen siihen vuodenaikaan asunut. Ja tykkään siitä, että voi ruveta pukemaan ylleen useampia vaatekerroksia. En (enää) kuulu niihin ihmisiin, jotka nauttii vähissä vaatteissa kekkuloinnista.

Vielä ei toki vaatekerrosten lisäämiseen asti olla päästy täällä Tokiossa, mutta sekin on jo jotain, ettei tarvi ilmastointia viereensä puhaltamaan pysyäkseen tolkuissaan. Syksyn huono puoli on se, että sitten tulee talvi ja silloin ihminen joutuu taas palelemaan, ellei ole onni olla kunnolla lämmitetyssä sisätilassa aina halutessaan. Ja siellähän me ensi talvena ollaan. Jippii!

Kuvassa Vimme on kotimme vieressä pönöttävän tiedekeskuksen rakenteissa.

Taifuunikausi

Nyt on taifuuneiden aika täällä Japanissa. Niitä esiintyy tyypillisesti juuri näin syksyisin. Seurailen niiden kulkua tältä saitilta, jotta tiedän varautua, mikäli joku niistä mahtimyrskyistä päättää suunnata tänne meille Tokion Odaibaan.

Ei sillä, että mä nyt hirveesti ymmärtäisin mitään rakentavaa siinä tilanteessa sit kuitenkaan tehdä. Silloin ei ehkä kannattais mennä ulos.

Mä olen Greta ja ikävä kyllä myös vähän Ben

Löysin netistä tällaisen kekkuliohjelman, jolla ihminen voi tutkia kuinka paljon hän muistuttaa jotain fantastista julkisuuden hahmoa, edesmennyttä tai vielä kokaiinitoreissaan sinnittelevää (julkkiksethan kaikki on - kuten tiedämme - huumeriippuvaisuuden kourissa aina silloin kun eivät ole passitettuna vieroitukseen). Hetihän mun piti ruveta kokeilemaan ja ilokseni sain todeta, että kappas, olen mun iki-idolini Greta Garbon kaksoisolento - ainakin 70 %:sesti.



Sit ymmärsin, että mun on kokeiltava ohjelman luotettavuutta myös jollain vähän toisenlaisella kuvalla ja sit mulle kerrottiin, että olen 73 %:sesti Ben Affleck. Nyt mulla on kaksi vaihtoehtoa, joko julistaa ohjelma humpuukiksi, mikä olisi ikävää, kun se kuitenkin kertoi että olen Greta Garbo, tai sitten piiloutua komeroon loppu elämäkseni, sillä Bed Affleck ei ole ihan just se henkilö, jonka näköinen ihminen ei haluaisi olla - ainakaan näin periaatteessa naissukupuolta edustettaessa. Kauhee tenkkapoo!

Sumoa ja Tempuraa

Siis mä sanon et ei ihminen turhaan ollut sinne sumopainiotteluun himoinnut päästä! Se oli valtavan hieno spektaakkeli ja todella jännittävää seurattavaa ihan puhtaassa viihdemielessäkin. Ja tämän kaiken sanon, vaikka Vimme ja kaksi muuta vahvasti alle kouluikäistä lasta oli mukana menossa.

Mä varmaan olisin varsin aktiivisesti roikkunut sumoa katsomassa ihan enemmänkin täällä Tokiossa asuessani, ellei olis ollut toi vakituinen jarru mukana. Sen kanssa ei jaksa ihan mihin tahansa fanaattisuuden lajiin, niin kuin sumopaineissa alvariinsa käyntiin, heittäytyä.

Illan viimeinen ottelu käytiin Asashoryun - tämän hetken ykköseksi rankatun eli yokozunan - ja eestiläisen Baruton välillä. Baruto hävis, mutta ei se mitään - vielä on monta mahdollisuutta voittaa ennen ensi viikonlopun loppuottelua. Eestiläinenhän on tältä maailman kulmalta käsin tarkasteltuna käytännössä täysin suomalainen.

Sumon jälkeen menimme koko konkkaronkka tempuralle raflaan, johon emme olisi rohjenneet ilman japanin kielen taitoista seuraa mennä: ruokalistat oli vain ja pelkästään japaniksi. Meidät sijoitettiin viisaasti ihan omaan pikku huoneeseen kolmen väsyneen lapsen kanssa ja näin ei tullut kauhee stressi aterioidessa vaikka lapset kekkuloikin.

Mut siis, jos japanissa ihminen asuu eikä sumoon mene, niin saa syyttää itseään!

Syksyn tullen kansa liikkuu

Tänään on havaittavissa tietynlaista syksyn tuntua ilmassa: sataa, tuulee ja on kylmä. Pitäisikö tässä julistaa kesä loppuneeksi? Jos näin on asianlaita, niin sanonpa, että tämä kesä meni ohi todella nopeasti. Tämä on varmaan merkki siitä iän tuomasta nopeasti kuluvasta ajasta. Kohtahan tuo on taas ensi kesä ja sen loppu ja kesän nopean katoamisen hämmästely käsillä.

Ystäväni lähti tänä aamuna kotiin. Me menemme Vimmen kanssa hänen perässä Suomeen ens kuun puolenvälin tietämillä ja M seuraa meitä parin viikon päästä siitä. Kansainvaellus Suomen suuntaan on siis alkamassa ja Japaniin tulee asukaskato.

Niittien poisto

Lapsen päästä poistettiin tänään tikit. Tapahtuma sujui ilman minkäänlaista dramatiikkaa - Vimme istui asiallisesti sylissäni, selkä lääkäriin päin ja lääkäri veteli pinseteillä niitit ulos nahasta. Oli aika roisin näköistä, mutta tuskin sitten sattuin sen enempää, kun lapsi ei protestoinut.

Nikkossa lapsetta

Eilen kävimme ystävättäreni kanssa Nikkossa.

En ollut aiemmin sinne saakka suoriutunut, vaikka Nikko oli ollut vierailukohdelistalla korkealla sijalla jo tovin. Temppelialue on YK:n maailman kulttuuriperintö listalla ja näin sen säilyttämisen eteen nähdään paljon vaivaa.

Alueella kasvaa vanhoja, valtavan kokoisia puita, jotka ovat vähintään yhtä vaikuttavia, kuin spektaakkelimaiset käsityötaidon näytteet temppelien rakenteissa. Ja vaikka sää oli todella sumuinen, niin se ei suinkaan laimentanut kokemusta, vaan pikemminkin loi taianomaista lisätunnelmaa ihmiselle pyhien paikkojen tarkasteluun.

Olin erikseen kiitollinen siitä, että mun kolme ja puoli vuotiasta vakkariseuralaista ei tarvinnut Nikkoon hilata. Parin tunnin junamatka mennen-tullen ja loputon roikkuminen riekkumiseen sopimattomissa kulttuurikohteissa oli luonut monta äiti-ihmisen hulluksi ajavaa kohtausta.

Voitelu, tarkastus ja inventaario

Onnistuin eilen heittämään kupillisen kahvia irtonäppäimistöni päälle - läppärin oma näppäimistö on jo aikaa sitten edesmennyt - ja nyt hämmästelen kahvilla voidellun näppikseni sinnikästä toimimista. Seuraavaksi pitää kokeilla jotain tahmeampaa juomaa.

Kävimme eilen tarkastamassa Odaiban J-Pop Cafen interiöörin, kun sitä niin innolla kehuttiin eräässä Tokion arkkitehtuuria esittelevässä oppaassa. Olihan se aika vitsikäs, mut ei ihan just se mun suosikkipaikka sit kuitenkaan. Pitää olla aikamoiset interiöörit, että 700 jentsuu pienestä tuopista tuntuu asialliselta hinnalta.

Lapsi tykkää silmä kovana katsoa ystävättäreni meikkaamista. Meikkauksen hetki on aina aamun kohokohta. Meikit on nyt kaikki nimetty, laskettu ja niiden käyttötarkoitus on selvitetty.

Koppia Helsinkiin!

Lapsi otti eilen neljän maissa iltapäivällä pitkät päikkärit, jotka jatkuivat tähän aamuun, kello varttia vaille kuuteen saakka. Ymmärsin itsekkin mennä illalla nukkumaan ajoissa, joten tänään ei ole se tavallisen nuutunut olo, vaan vähän freesimpi versio siitä.

Lapsen tikattu takaraivo näyttää paranevan asianmukaisesti. Sen asian tiimoilta ihmisen tuskin tarvitsisi huolehtia yhtään, mutta en voi sille mitään, että koko kehon läpi kulkeva kauhun kihelmöinti saa mut valtaansa, kun onnettomuutta muistelen. Äitiys ajaa ihmisen psyykkisen rajatilan tuntumaan.

Sunnuntaina kävin ystävättäreni, sen Suomen vieraamme, kanssa päivällisellä Timin luona. Hyvän aterian ja runsaan juomisen jälkeen menimme taas koppikaraokeen kiekumaan. Oli tosi hauskaa. Jonkun pitää perustaa Helsinkiin kunnon koppikaraoke tai mä en kestä.

Pää parsinnassa

Eilen lapsi leikki nojatuolissa, rakentamassaan majassa ja kekkuloi ilokseen majansa katolla. Jossain vaiheessa hän päätyi lattialle pöydän reunan kautta ja sitten mentiin taas klinikalle parsittavaksi. Markus löysi talosta japanilaista apua - tytön, jolla oli yllään Marimekon raitapaita. Tämä tyttö auttoi meitä todella paljon tulkkaamalla lääkärissä ja ylipäänsä löytällä meille lähimmän klinikan.

Vimme itse ei tietenkään nauttinut tapahtumasta mitenkään erityisesti, mutta osoitti aivan valtavaa pätevyyttä ja asiallisuutta. Ja mikä tärkeitä, mitään vakavampaa vaivaa, kuin haava takaraivossa, ei tästä insidenssistä aiheutunut.

Taas toivon hiljaa mielessäni, että tämä olis nyt se viimeinen kerta, kun tuon lapsen päätä parsitaan.