Perjantaina oli nimittäin suomalaisten naisten yhteinen ruokailuhetki yhdessä pihvimestassa. Tokihan siellä oli mullekkin syötävää yllinkyllin siinä valtavassa seisovassa pöydässä, joka notkuen keskellä lattiaa jökötti (kun en sitä pihviä syö). Mutta fakta, että ei ollut muita vaihtoehtoja ihmiselle annettu kuin se ylihinnoiteltu bufee aiheutti ahdistusta luonani. Jotenkin vitutti maksaa just sen laskun verran just siitä ateriasta. Rupesin melkein mököttämään. No, onneksi kaljan juonti loivensi tunnelmaa tykönäni ja sitten lähdettiinkin Roppongille.
Olen suhtautunut Roppongiin vähän samalla tavalla, kuin Helsingissä asuessa suhtauduin Mikadoon - eli ei ihan se just mun paikka, kun en ole a) myymässä tai b) ostamassa palveluja. Ja tokihan suurin osa Roppongilla kävijöistä saa hakemaansa ihan ilman maksuakin. Ja jotkut on siellä ilman, että haluaakaan hoitoja kohdalleen, niinkuin me kotirouvat - tai ainakin allekirjoittanut. Noh, mut Roppongi oli just niin Roppongi, kuin olin kuvitellutkin.
Roppongisession aluks menin parin tyypin kanssa Karaokeen. Siellä keuhkosin biisejä Norah Jonesista Ramonesiin ja tunnin huutamisen jälkeen hyvä jos ääntä olis enää lähtenytkään, joten oli aika mennä baariin, missä loput porukasta jo olikin. Tuli tanssittua ja Guinnessiakin sain osakseni. Karaoke oli hauska kokemus, ja menen sellaiseen mielelläni uudestaan. Mut muuten Roppongi ei vetoa muhun niin paljon, että enää uudestaan jaksaisin sen kotiintulo-ruljanssin työstää. Täällä Tokiossa viimeiset junat menee siinä puolenyön maissa ja sen jälkeen saat joko matkustaa taksilla kotiin tai odottaa, että junat rupee taas aamutuimaan kulkemaan. Onneksi baarit on auki aamuun ja jos yhdeksältäkään ei ole vielä puhti juhlijalta pois, niin voi mennä jatkamaan niihin aikoihin avautuviin klubeihin, eikä tarvi ulkosalla junia odottaa lähteviksi - ellei sitten varta vasten halua.
Mä hyydyin puoli viideltä. Sain kaverin taksissa kyydin Shibuyan asemalle ja notkuin siellä puoliunessa viiteen. Sit hyppäsin yhteen junaan, menin pari pysäkinväliä ja sain taas notkua puoliunessa asemalla - tällä kertaa nelkyt minsaa. Notkutuksen päälle pääsin junaan lämmittelemään ja kotiasemalta pyöräilin kotiin. Matkaan meni puolitoista tuntia!
Yhteenvetona voin sanoa, että ei se melussa ja savussa hilluminen ole ollenkaan niin hauskaa, kun sen saa viimeistellä tuollaisella kotiintuloponnistuksella. Taidan tästä lähtien tulla kotiin aina sillä viimeisellä junalla.
2 kommenttia:
Onko kuvassa L vai Meryl Streep? Jotkut ne aina vaan kaunistuu vaikkka vuosia tulee mittariin lisää... Terkkuja Raahesta, TL
Kiitos, kiitos - kohde ei tosin kestä lähempää tarkastelua. Viime vuosina Meryl ei ole ollut se, joksi minua on tituleerattu, vaan tekonenällä varustettu Nicole (The Hours leffassa). Eli pistä kelle tahansa enemmän nenää naamaan ja niistä tulee mun näköisiä.
Lähetä kommentti