Näin 'Paris, Texas'-leffan ekan kerran Raahen Bio Huvimyllyssä. Mun mielestä se oli paras elokuva, jonka olin siihen mennessä nähnyt. En ole ihan varma olenko nähnyt leffaa sen jälkeen uudelleen, mutta edelleen se siintää mielessäni jotenkin valtavan hienona elokuvana. Leffan musa kolahti ja lujaa - käyttääkseni sen ajan ilmaisua. Musa oli niin vaikuttavaa, että kävin oitis ostamassa itselleni soundtrack-LP:n.Seuraavana kesänä menin pohjois-saksaan pariksi kuukaudeksi hommiin. Levy oli siellä kasetilla mukana ja kuuntelin sitä paljon. Maisemat ympärilläni olivat tasaiset, kuten ne olivat leffassakin. Horisonttiin näki pitkälle. Ry Cooderin ja David Lindleyn kielisoittimien ulina muuttui mielen tasaisuuden ääneksi ja se mukanani edelleen kulkeva tasaisuuden ja ilman visio keventää oloa joka kuuntelukerta.
Just nyt soi 'She's Leaving the Bank'.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti