Autiuden suhteellisuudesta

Lapsi sai toteuttaa itseään tänään tuolla Odaiban hiekkarannalla. Raahasin äiti-lapsi-yksikkömme sinne reilusti ennen puolta päivää. Ilma oli kuuma, kuten tähän aikaan vuodesta kuuluukin ja rannalla ei ollut paljon ketään.

"Paljon ketään" tässä yhteydessä tarkoittaa tietysti aika montaakin ihmistä Suomen mittapuissa, mutta täällä nyt hetken elettyäni ranta tuntui aika autiolta. Ei tullut kyllä Katri Helenan suuri klassikko "Katson autiota hiekkarantaa" mieleen vasta kuin nyt. La la la la la la laa la laa laa...

Helle vie mehut ihmisestä

Göteborgissa on syntynyt uusi lapsi maailmaan: ONNEA M & J!!!

Tämä päivä on mennyt suurinpiirtein kokonaan hiostavassa puolihorteessa. Jossain vaiheessa ymmärsin kuitenkin pistää ilmastoinnin päälle ja pahin töhnä katosi.

Joskus mä keskenäni pohdin sitä miten ihmiset täällä niine kimonoineen ja klopoti-sandaaleineen ennen vanhaan kekkuloivat läpi kylmät talvet ja hikiset kesät. Hyvin varmaankin, kun kerran tätä paikallista väestöpohjaa riittää aika valtavakin paljon, joskin nykyjapanilaiset ovat huolissaan syntyvyyden laskusta maassaan. Olen lohduttanut japanilaisia ystäviäni sillä, että heitä on aina enemmän kuin pohjoismaalaisia yhteensä konsanaan.

No joo. Seuraavaksi mä voinkin miettiä mitä se väestöpohja tarkoittaa, kun kerran spontaanisti tulin käyttäneeksi tätä sanaa ja enemmän sitä toistellessani se rupeaa kuulostaa kummalliselta.

Räiskettä rannalla

Heinä-elokuussa saa ihminen Japanissa ollessaan tilaisuuden nähdä spektaakkelimaisia ilotulituksia (Hanabi). Näistä jo näkemistäni kun olen Suomeen raportoinut, niin minulta on aina kysytty, että mikä on ollut ilotulituksen syy. Suomessa kun niille on aina joku asiallinen teema, kuten uusivuosi, ilotulituskilpailu, avajaiset, päättäjäiset ja sitä rataa. Täällä nille ei käsittääkseni ole sen kummempaa syytä, kuin että elokuussa kuuluu ilotulitella.

Sunnuntaina oli siis taas yksi Hanabi, jota kävimme naapureiden kanssa rannassa tähyilemässä. Menimme paikanpäälle aika myöhään ja lapset mukana, joten emme elätelleet mitään suuria illuusioita tulitusshown kokonaisvaltaisesta seuraamisesta. Jotain näimme kuitenkin ja sitten olikin jo aika viedä ylikierroksilla käyvä lapsi nukkumaan. Kuvassa olemme matkalle kotiin. Vimmellä on kunnon Hanabi-bongaajaan tapaan Yukata päällä ja mulla taas on ylläin ystävältäni joskus saama Vuokon 70-luvun eleganssi.

Taas keskenämme täällä

Olemme taas täällä keskenämme - sisko istuu kundikavereineen Vinnarin koneessa kohti Helsinkiä.

Viimeisenä vierailupäivänä se nimenomainen siskon kundikaveri, M ja Vimme menivät yhdessä kylpemään Oedo Onseniin, paikalliseen kylpyläteemapuistoon. Sinne ei tatskoja saa viedä, joten jätin väliin, vaikka olisi tehnyt mieli mukaan - kun siellä on se allaskin, missä pikkukalat syövät kuollutta ihoa pois ihmisen jaloista. Oli kuulemma hyvä keikka, vaikka kala-allas jäi heillä väliin.

Sillä aikaa kun kaverit kylpivät, kävimme siskon kanssa tuolla ostoskeskuksissa ja kesken shoppauskeikan tuli aikamoinen ukkonen, joka sitten pörräs Tokiolahden päällä sen parituntia.

Illalla kävimme kävelyllä Odaiban rannoilla. Oli viileää (toki vielä hellelukemat Suomen mittakaavassa) sateen jälkeen ja aurinko laski kauniisti Tokion taakse.

Aina samoissa mestoissa

Kävimme taas Kamakurassa katsomassa Suurta Buddhaa ja paria temppeliä. En ollutkaan ennen käynyt siellä kesällä, joten oli hauskaa nähdä kaupunki kaikessa vehmaudessaankin.

Hase-deran temppelissä on eräs pyhä luola, jonka yhdessä sopukassa on paljon pieniä patsaita. Vimme oli informoinut siskoani ja hänen kundikaveriaan, että ne ovat buddhalaisia shakkinappuloita. Mun mielestä se oli hyvin keksitty.

Kuvassa lootus, jonka bongasin tänään temppelin puutarhassa.

Matkanjohtaja uhmaa sääolosuhteita

Aamulla katselin ulos ikkunasta ja hämmästelin yht'äkkistä tuulen ja sateen määrää, kunnes tuli mieleeni tarkistaa taifuunitilanne netistä. Joskus ihminen ei muista asuvansa täällä.

No, mieto taifuuni se Tokiota siinä ohitteli ja pian päätimme siitä huolimatta lähteä Asakusaan hämmästelemään sen suunnan asioita (temppeliä, keittiötarvikekauppakatua, sun muuta). Sade lakkasi pian ja ilma oli pilvisenäkin kirkas, niin kuin se taifuunin jälkeen aina tuntuu olevan.

Tässä siis ollaan oltu taas matkanjohtajana uusille Tokion kävijöille. On ollut mukavaa näyttää mestoja, kun Vimme on ollut lenseänä ja säästänyt huudot pääasiassa kotiin.

Päivän kuva on Akihabarasta, elektroniikkataivaasta (tai helvetistä - miten nyt ihminen sitten asian näkeekään). Siskon kundikaveri sukelsi rohkeasti sisään yhteen loputtomaan, johtoja myyvään, kapeaan käytävään ja vallan suoritti ostoksenkin siellä. Mä olin aika vaikuttunut tästä.

Potemista ja kaskaita

Perheemme on nyt vähän vaivasena. Vimme on yskinyt jo pari viikkoa ja yskä ei ota loppuakseen. Me M:n kanssa podemme jotain, mihin kuuluu kipuja korvissa & kurkussa, huimausta ja väsymystä, mutta eiköhän tästä taas voittajana selvitä.

Aurinko paistaa ja on kuuma. Kaskaat laulaa aamusta iltaan ja niiden laulu ei ole sitä hiljaista sorttia, jota ei enää keski-iän ylittäneenä ihminen kuule. Ensimmäisen kerran Tokion kaskaita kuullessani luulin, että joku masokisti trimmas nurmeaan lankaleikkurilla, jonka moottori tuon tuosta leikkas kiinni. Ajan päästä arvelin, että kyse on varmaan jostain muusta, kun ääni vain jatkui ja nurmialueet täällä eivät ole kovin laajoja - edes lankaleikkurilla trimmattaviksi.

Pidän kaskaitten metelistä. Se assosioituu vahvasti taattuun tokiolaiseen kesälämpöön. Pysyisinkö lämpimämpänä talvet, jos kaskaita nauhalta kuuntelisin?

Maakuntamatkalla

Palasimme eilen Vimmen kanssa kotiin matkaltamme. Olin aika poikki, kun se kolmevuotiaan kanssa yksin matkustaminen ei kuitenkaan ole niitä maailman rentouttavimpia asioita, mutta rasittavuudesta huolimattta reissu oli onnistunut.

Matka Sendaihin meni hyvin. Shinkansenilla matkustaminen on helppoa ja mukavaa. Tarrakirja piti lapsen tyytyväisenä. Ystävättäreni ja hänen miehensä tulivat meitä vastaan Sendaihin ja matkustimme yhdessä Ishonomakiin, jossa sitten majailimme. Miehen vanhemmat toivottivat meidät tervetulleiksi kotiinsa. He olivat todella vieraanvaraisia hosteja ja yhteisen kielen puuttuminen ei pilannut tunnelmaa.

Illan lähetessä lähdimme katsomaan Hanabia, kesäistä ilotulitusta. Vimpula ei ollut tulituksia ennen nähnyt ja tämän tiedostaen kerroin hänelle, että niistä lähtee kova pauke. Kaveria pelotti aluksi vähän, mutta korvat käsieni peitossa hän katsoi esitystä mielellään, kunnes nukahti kesken shown.

Seuraavana päivänä kävimme katsomassa Matsushiman mäntysaaria ja paikallista temppeliä. Nuudeliravintolassa emäntä kävi ihmettelemässä Vimmen tukkaa, kun hän oli kuullut että itseasiassa suurin osa valkotukkaisista ihmisistä on valkaissut tukkansa. Ylipäänsä Vimme sai paljon enemmän huomiota osakseen, kun pienemmällä paikkakunnalla näkee vähemmän ulkomaalaisia - Tokiossa taas meitä on.

Illalla hostimme oli valmistanut sellaisen aterian, että meinas taju lähtee.

Seuraavan päivän kotimatka meni tuskan hiki otsalla. Lapsi oli varsin tyytymätön ja koetteli heikkoja hermojani kaikenlaisella kikkastelulla, mutta selvisimme kotiin saakka ilman, että meitä heitettiin mistään junasta pois kyydistä. Ja ilman että valkotakkiset olis vieneet mua pakkopaidassa lepäämään.

Nyt valmistaudumme vastaanottamaan seuraavia vieraita: sisareni ja hänen kundikaverinsa saapuvat sunnuntaina. Kivaa!

Aikainen mato joutuu linnun suuhun

Lapseni on parantumaton aamunkukkuja: tänään oli herätys puoli kuudelta, taas kerran. Ei siinä mitään jos kaveri viihtyisi aamun aikaisina tunteina ihan keskenään. Mutta näinhän ei ikävä kyllä ole. Lapsi herää useimmiten kiukkuisena, huuto valmiina suussa, asemissa ottamaan vastaan kaikki elämän haasteet, kuten vanhempien 'älä hakkaa tietokonetta'-tyyppiset kiellot. Aikuinen ei voi jatkaa untaan, vaan aloittaa vastahankaisesti päivänsä sit näissä merkeissä.

Huomenna lähdemme Vimmen kanssa shinkansenilla kohti Sendaita ja edelleen Ishinomakiin. Viivymme poissa kaksi yötä ystävättäreni appivanhempien luona. Paikalla on myös myös ystävättäreni perheineen ja näin leikkikavereita Vimmelle ja mulle englantia puhuvaa seuraa, niin ettei tarvitse perustaa seurustelua pelkästään hymyillen kumartelun pohjalle.

Huomenna on myös mun viimeinen 30+ syntymäpäiväni. Malja sille!

Ylitys

Vieraat läksivät. Mä olen tänään hyvin päättäväisesti losottanut kotona tekemättä sen kummempia, vaikka ulkona on ollut jumalaisen kaunis, aurinkoinen päivä. Juuri sellainen päivä, että jos vastaava sattuisi kohdalle Suomessa, niin kansa kiiruhtais stressin vallassa ihan mihin tahansa ulkotilaan "nauttimaan auringon paisteesta". Täällä stressiä ei synny - kauniita aurinkoisia päiviä tulee riittämään vielä siihenkin aikaan, kun Suomessa jo kaivetaan palttoota esiin kesäsäilöstä. Se on se Tokion hyvä puoli.

Eilen ylitimme lasten kanssa Rainbow Bridgen. Se oli kiva kävely, joskin vähän liian pakokaasuinen. Jos moottoriliikennettä olisi ollut vähemmän, niin sillan ylitys jalan olisi ihan kaikille suositeltava elämys. Toivoimme näkevämme Asakusan ilotulituksia sillalta, mutta ei ne näkyneet. Asakusa on kuitenkin sen verran kaukana ja oli vielä kaiken lisäksi aika sumuinen ilta.

Lapsi potee

Lapsi on ollut vähän kipeenä. Peruutin kaikki tälle päivälle sovitut menot ja valvoin potemista. Tavoitteena on saada lapsi menokuntoon tiistaiksi, jolloin suuntaamme maakuntiin kyläilemään - saimme kutsun japanilaisen ystävättäreni appivanhempien luo. Odotan innolla vierailua ja muita maisemia kuin tätä loputonta Tokiota.

Vieraat ovat vielä keskuudessamme, mutta luvattoman pian - eli sunnuntaina - he jo kotiinsa suuntaavat. Samalla koneella lähtee mun tähän astisen Tokio-elämäni järkähtämätön henkinen tukeni lapsineen. Nomadielämän varjopuoli eli hyvästi jättö on taas ajankohtainen asia.

Täs muassa taas kuva muumeista japanilaisissa mainoshommissa.

Lasten ehdoilla

Olemme jatkaneet intensiivisellä lastenviihdytyslinjalla. Eilen olimme Shinjukun Central Parkin kahluualtaalla ja leikkipuistossa, tänään menemme Yokohaman perukoille Kodomo-no-kuniin, lasten maahan.

Joku sais tosin viedä mut (tai päästää) joskus jonnekkin, missä se viihtyminen tapahtuisi vain ja ainoastaan mun mieltymysten mukaan.

Ilotuli ja tiukat kiellot

Piti lähtee katsomaan ilotulituksia tuonne neljän junan päähän, mutta päädyimmekin polttelemaan Japanin tähtisädetikkuja rantsussa nassikoiden kanssa. Ihan hyvä päätös, sillä väsymys oli jo ennen auringon laskua varsin selkeästi havaittavissa palleroiden pikku kasvoilla ja myös huudossa.

Sitten on tarkistettu se asia, että mulla taskoineni ei ole mitään asiaa tuohon lähi onseniin - olemme tatskakiellon vakavuutta tykönämme arvuutelleet. Kylpylässä tänään vieraillut taho välitti meille tiedon, että plakaateissa kerrotaan et' tatskatut poistetaan välittömästi paikalta. En pääse pikkukalojen syötäväksi - siellä on nimittäin allas, johon voi upottaa jalkansa ja pienet kalat käyvät aterioimassa jalkojen ihohitusilla. Tiedon-välitys-tahomme kokeili tätä toimitusta ja piti sitä hyvänä. Odotan mielenkiinnolla tuleeko sitten hänen Suomeen paluunsa jälkeen raporttia kotiakvaarion uusista hyötyaspekteista.

Vuosaari ei ole kaukana

Kuten olen joskus tainnut mainita, on Tokiossa asuminen aika pitkälle junissa istumista. Joskus Helsingissä asuessani ajattelin, että Vuosaari on kaukana kaikesta, mutta enää en ole ajatuksissani niin rajoittunut. Sinnehän pääsee yhdellä metrolla.

Tuuletimme tänään hirviöitä Meiji Jingu temppelialueella. Bongasimme kaksi hääseuruetta - tässä mukana paparazzi-kuva toisen seurueen ryhmäkuvauksesta. Eivätpä ihmiset arvanneet, että joutuvat erään kotirouvan blogiin.

Myöhemmin seuraamme lyöttäytyi hirviövahvistusta ja menimme koko porukalla ravintolaan syömään. Veikkaan, että henkilökunta sai jonkun lisän liksaansa ryhmämme läsnäolosta, vaikka mielestäni tilanne sujui kokonaisuudessaan hyvin. Mitään ei hajonnut ja kaikki saivat syödäkseen. Mut on siinä oma sävynsä ulkonasyömisessä, kun seurueeseen kuuluu kolme enemmän tai vähemmän kolmevuotiasta ja yks' viis-vee.

Japani voittaa sushissa

Vieraat saapuivat perille. Aloitimme samantien lastenviihdytysrallin ihan tosissaan. Päivän kohde oli yksi Tokion monista lastentaloista. Lapset viihtyivät, aikuisilla soi korvat.

Saimme tuliaisiksi Elovenaa ja sekös ihmistä ilahduttaa, kun lapselle haluaa kuitenkin aamupuurot syöttää ja täällä kaurahiutaleet ovat erikoista terveysruokaa ja näin myös kalliimpi tuote, kuin mihin Pohjois-Euroopassa olemme saaneet totuttua. Japanilainen paketti maksaa lähikaupassa n.2,20 e ja kuten kuvasta selkeästi näkyy, se on huomattavasti pienempi, kuin suomalainen sisarensa. Suomi voitti mun subjektiivisen kaurahiutaletestin, mutta Japanissa on parempaa sushia.

Seuraa tulee

M lähti tänään työmatkalle Aioihin... vai oliko se paikka nimeltään Oiai... no, joku voihkaisu-tyyppinen nimi kuitenkin. Hän palaa keskiviikkona ja samana päivänä meille saapuu vieraita Suomesta. Mun mielestä on ihailtavan reipashenkistä soittaa ja kysyä "Voimmeko ensi viikolla tulla teille Japaniin?", ja vielä 3-vuotiaan kanssa. Täällä meillä Tokiossa tulee siis olemaan taas rivakkaa menoa lapsiystävällisestä kohteesta toiseen kuun vaihteeseen saakka.

Aika menee nyt tosi nopeesti, kun ilma on lämmin ja luut ei tutise. Mun on parasta pitää varani, että ehdin toteuttaa kaikki Japani-unelmani ennen Eurooppaan paluuta. Ykkösenä sillä listalla on sumo-otteluun suoriutuminen. Katsomaan siis, en vielä ihan niitä painijan mittoja kuitenkaan täytä, tukkakin on liian lyhyt ja sukupuoli arvelluttava. Kyllä mä varmaan muuten.

Poissa kotoa

Vietimme Hakonessa hotelliyön M:n duunin kanssa. Oli kivaa, vaikka sitkeä iskias ei jättänyt mua rauhaan.

Saimme nukkua tatamille levitetyillä futoneilla, liota onsenin kuumissa kylvyissä ja syödä kunnon japanilaisen päivällisen ja aamiaisenkin.

Hotelli-elämyksen jälkeen menimme Hakone Open-air Museum:iin. Se oli hieno paikka. Modernia taidetta veistosten muodossa oli pystytelty ympäri komeaa puistoa, josta oli huikeat näkymät ympäröiville vuorille. Museossa oli myös teoksia, joihin lapset saivat kiivetä ja sehän tietysti Vimmeä kovastikkin ilahdutti.



Junamatka kotiin kesti sellaset viis tuntii, mutta ei ihminen nyt joka viikonloppu sinne Hakoneen mene.

Kireyttä ja sadeanalyysi

Heeeerranjuuuumala tää meidän nettiyhteys on joskus niiiin hidas. Niinku tänään. Hermo menee. Toisaalta nyt on PMS:n aika, joten jos ei tämä kiristäs pinnaa, niin sit joku muu juttu kiristäis. Ihmisen pitäis päästä pehmustettuun koppiin ihan keskenänsä kerran kuussa.

Kävimme lapsen kanssa tekemässä rantsussa (just sen Tomppa-ruisen saastuttamassa) hiekkakakkuja. Satoi, mutta todella verkkaan. Täällä Tokiossa sataa pisarat joskus niin harvakseltaan, ettei kastu vaikka kuinka patsastelis kulmilla sontsaa vailla. Toisinaan sade muistuttaa kukkaspray:n suihkua. Sitä ei edes näe, kun ikkunasta tarkastelee, että olisiko se sontikka otettava mukaan vai ei. Taivasalle jouduttuaan huomaa, että kosteus on mittava ja on palattava noutamaan sateensuojaa, mikäli sitä ei varalta sit kuitenkaan ottanut jo mukaansa. Kohta tämän sadekauden pitäis päättyä.

Testaan Åkella

Tiedänhän mä toki, että kaikki ovat jo nähneet tämän lyömättömän loistavan tanssioppituntitaltioinnin vuodelta yksjakaks. Kysymys kuuluukin, että onko nähty tarpeeksi monta kertaa. Ja jos joku onneton ei tätä klassikkoa ole vielä nähnyt, niin nyt on loistava tilaisuus nähdä se.



Pitää tunnustaa, että halusin myös testata miten tämä video-leikkeiden julkaiseminen blogissa onnistuu. Näyttää onnistuvan.

Kabuki-elämys

Sain eilen osakseni kokea kaipaamaani japanilaista kulttuurielämystä, nimittäin Kabuki-teatteria. Olimme sopineet tapaamisesta Kabuki-za teatterilla Ginzassa kahden japanilaisen ystävättäreni (plus toisen poikakaverin) kanssa ja ostimme paikanpäällä jonottamalla seuraavaksi alkavaan näytökseen halvimmat liput katsomon piippuhyllylle. Lisäksi vuokrasimme korvakuulokkeet. Niillä saattoi kuunnella kuinka "posh" brittiääni kertoi mitä näytelmässä oli milloinkin meneillään. Korvakuulokkeet olivat aika tarpeellinen varustus näytelmän seuraamisen kannalta, varsinkin kun se japanin kieli ei kuitenkaan ole ihmisellä hallussa.

Näytelmä oli ajoittain varsin tylsä, mutta visuaalinen ilakointi oli niin valtava, että tyhjäkäynti kohdissa saattoi keskittyä huolitellusti rakennettuun koreografiaan (vaikka kyseessä nyt ei ollutkaan tanssiesitys) ja onnagata-näyttelijöiden eleganttiin liihotteluun. Kabukissa kaikki roolit ovat miesten esittämiä ja onnagatat ovat naisrooleihin erikoistuneita kavereita.

Yleisö oli varustautunut eväslaatikoilla ja katsomossa syömistä jatkettiin läpi näytelmän. Hankala kuvitella suomalaiseen teatteriin ihmisiä eväitään mussuttaan. Siinä olis kansalla sinapit pyhäpuvun rinnuksilla alta aikayksikön. Mutta toisaalta, suomalaisilta puuttuu eväidensyömisrutiini, joka japanilaisilla on raudanluja. Ja roskaaminen ei kuulu japanlaiseen elämään ollenkaan - ellei kyseessä ole rekkakuski lounastaolla ajoneuvossaan. Heillä tuntuu olevan poikkeuslupa heittää roskat tien pieleen, samalla kun ne mokomat tyhjäkäynnillä diiselöittää koko korttelin.

No mut palatakseni asiaan: jos vain kynnelle kyen, niin käyn katsomassa vielä jonkun toisen Kabuki näytelmän ennen kuin maasta poistuminen tulee kohdalle.

Koekeittössä

Viehättävä japanilainen naapurin rouva tarjosi maukkaan lounaan kotonaan aiemmin tällä viikolla. Päätin itse ostaa tarvikkeet ja kokeilla saman ruoan valmistusta omassa henkilökohtaisessa koekeittiössäni. Versiostani tuli ihan kelpo ruoka, mutta ei kuitenkaan yhtä herkullinen kuin se alkuperäinen. Pitänee urkkia menetelmiä oikeaan valmistusprosessiin seuraavalla tapaamisella.

Kuvan ainekset ovat: säilötyt luumut, seesamin siemenet, kalamakkarat ja kuivatut pikkukalat, jotka ovat Vimmen suurta herkkua (terveisiä vaan serkuille Ouluun). Vimme mankui kuivia kalankinttanoita ruokaa kokatessani ja taisin mä pari sille pudottaakkin. Ruokaan tulee näiden ainesten lisäksi tuoretta inkivääriä, vaaleaa soijakastiketta ja paljon riisiä

Riiviöt ratsailla ja eka haku

Veimme riiviöt poniajelulle Shinozakin suunnalle Ponyland-puistoon. Siellä lapset saavat tiettyyn aikaan päivästä ratsastaa ilmaiseksi poneilla.

Saavuimme ensimmäisen session päättymisen aikaan ja hohhailimme toista tuntia seuraavaa sessiota odotellen. Kakarat keksivät itselleen loputtomiin tekemistä tyhjästä ja mä jauhoin expatti-kotirouvan tuskaani taas kerran kysymättä siihen lupaa. Mä olen miettinyt, että pitäisi varmaan ruveta maksamaan tuntitaksaa ystävälleni tästä kaikesta paasaamiseni kuuntelusta, jota hän on joutunut kokemaan.

Vimme teki ensimmäiset, omaehtoiset Google haut: hän halusi katsoa PMMP:n 'Pikkuveli'-videota. Tämä mielessään hän avasi läppärini, napsautti Firefoxin päälle, näpytteli 'PMMP' avautuneelle Google-sivulle ja painoi enteriä. Aika pätevä kaveri. Nyt ei parane jättää lasta keskenään tietokoneen ääreen, ettei se näppäryydessään eksy sivuille, joita ei ole tarkoitettu 3-vuotiaille.

Omaa elämää odotellessa

Taas meni yksi viikonloppu samalla vauhdilla kuin pikajuna ohi pikkuaseman.

Lauantaina suoriuduin viettämään aikuisaikaa Shinjukuun päivällisen ja pubin merkeissä. Mua yritettiin kovasti houkutella jäämään yön yli hillumaan, mutta ymmärsin tulla kotiin viimeisellä junalla ja näin sunnuntaikin säilyi kalenterissa valveilla vietettynä päivänä.

Tuska tosin kalvoi sunnuntaina: syynä väsymys miljoonakaupungin taukoamattomaan suhinaan, kotirouvuuden toimittamiseen, lapsen huonoihin hetkiin, omien projektien (muiden kuin Vimmen) puuttumiseen... Tiedän toki, että tämä vaihe ei loputtomiin kestä ja tässä on puolensakin. Olen silti valtavan iloinen siitä, että lupaus jostain muusta on jo olemassa.

Tulevaisuutta silmällä pitäen julistin jo jonkin aikaa sitten M:lle, että en aio enää tehdä mitään uhrauksia hyvilläkään perusteilla kenenkään eteen oman elämäni suunnitelmien toteuttamisen kustannuksella. Äiti-teresan uhrautuvainen henki ei ole se luonnollinen olotilani. Hulluus tulee tykö jos tätä linjaa loputtomiin jatkaa.

Onnistunut retki

Vein eilen lapsen Kodomono-kuniin ja oli todella parahultainen päivä sille kohteelle. Pilviverho peitti aurinkoa sen verran, ettei tarvinnut kärsiä kovasta porotuksesta, mutta keli on silti todella lämmin. Puistossa oli väljää - se tavallinen tungos ei sattunut juuri nyt olemaan paikalla.

Vimpula silitteli vasikoita ja lampaita, ratsasti elämänsä ensimmäisen kerran ponilla, kiipeili ja rimpuili, silitteli marsuja, söi jäätelöä ja polski lasten kahluualtaassa kaiken hikoilun päälle. Mä puin hänelle uimahousut asiallisesti jalkaan vesitoimituksia varten, mutta tuska tuli tykö kun housut kahlatessa kastuivat ja loppukahlailu tapahtui kelteisillään. Onneksi moni muukin lapsi oli nakuna niin että pahennusta ei tullut herätettyä.

Nyt on aikainen lauantaiaamu ja ohjelmassa seuraavaksi sekä kahvin että puuron keittoa.

Kissoja ja koiria

Kävimme tänään paijaamassa kissoja. Täällä meillä päin sijaitsee kissatalo, johon maksetaan sisäänpääsymaksu ja sitten voi ihminen silitellä kissoja sielunsa kyllyydestä asunnoksi lavastetussa tilassa. Vimme silitteli valittuja yksilöitä ja oli kuitenkin loppujen lopuksi kiinnostunein tietokoneessa pyörivästä 'Mikä-lemmikkieläin-sopisi-sinulle'-testistä.

Mulla olis varmasti kissa jos a) asuisin jossakin yhdessä paikassa tästä eteenpäin aika pitkänkin aikaa b) kumppanini ei olisi niin allerginen kissoille. Kissat on ihania. Mut niin on koiratkin. Terveisiä vaan koiravanhuksellemme Suomeen. Vuh, vuh.

Koko perhe museossa

Suomessa taitaa olla nyt se juhannus vallan herttaisin. Täällä Tokiossa ei ole juhannusta. Mutta emme jää sitä murehtimaan. Tänäänkin viihdytimme itseämme yhdessä Metropolin mainioimmista museoista (Museum of Contemporary Art Tokyo).

Sain pari lippua Cartier säätiön näyttelyyn ystävältä ja lähdin vahtimaan Vimmeä sinne, jotta M sai tilaisuuden nähdä duunit rauhassa. Itse olin jo kerran siellä ilman Vimmeä patsastellut. Oli hauska reissu ja Vimmekin ilahtui muutamista töistä ne nähtyään. Lapsen vieminen näyttelyihin ei ole rentouttavaa, mutta on hauska nähdä kuinka pienikin henkilö osaa katsoa taidetta.

"Hyvä äiti"-päivä

Vuoden "Hyvä äiti"-päivä on nyt sitten käytetty: Tein lapselle hirviönaamarin "Hard Rock Halleluya"-lauluhetkiin (lausutaan: hääd rök hälle-luja), joita esiintyy tätä nykyä taajaan ja vielä asiallisella mörinällä maustettuna.

Sen lisäksi sensaatiomaisesti leivoimme lapsen kanssa kaurakeksejä. Vimme oli puuhasta todella innoissaan. Istuimme ensimmäisen pellillisen ajan uunin edessä katsomassa pikkuleipien paistumista. Jännittävää.

Veimme satsin keksejä japanilaiselle naapurillemme ja änkäsimme pokkana kyläänkin. Naapuri kertoi, että oli viime kesänä ajanut pyörällä(!!!) Fujin huipulle (ajajia oli paikalla 4000 - siis joku race oli kyseessä) ja hiffanut ajoreissun jälkeen, että kappas olimpas raskaana kun vuoren huipulle ajelin. Japanilaiset on ihan omaa luokkaansa tässä vyysillisessä kestävyydessä. Ne tekee vaikka mitä ja vielä ilman suomalaista sisua. Mitä ne sit tekiskään, jos niille vielä sisut tarjois?

On muuten takuuvarma juttu, että naurut irtoo myös japanilaisilta lapsilta, kun niille tekee "Körö-körö kirkkoon" loppupudotuksella. Tänään testasin sitä naapurin vauvaan ja vauvaa nauratti.

Ja minulta ei kysytty mitään...

Sinänsä aika pitkän "en-koskis-tikullakaan"-listani voittamaton ykkönen, skientologien kiiltokuvapoika, Tomppa "yäks" Cruise on ottanut oikeudekseen tänään kekkuloida kaikista maapallon paikoista just nimenomaan mun kotikulmillani. Jos olisin tämän asian osannut jotenkin ennakoida, niin olisin asuinpaikkani vähän tarkemmin valinnut.

Kaveri tulee pikaveneellä, muka pahisten ajamana ja stunttailee jotain tuolla Rainbow Bridgen tuntumassa. Sitten 200 valittua saa matkustaa hänen kanssaan Shinkansenilla (erikseen heille varatulla) Osakaan ja Tomppeli juttelee kivoja (lue: jakelee kirkkonsa traktaatteja) kaikille & poseeraa kuvaankin, jos näin toivotaan. Ja tähän kaikkeen palaa sellaset keveet 18 milijoonaa dollaria. Mut parempi näin käytettynä japanilaisten iloksi, kuin sinne skientologien arkkuun säilöttynä. Vaikka Tomppiksen vois sinne säilöö ihan lopullisesti.

Aion pysyä loppupäivän visusti kotona ja pois ikkunoiden luota. Taidan taitella foliosta kypäränkin - ihan varmuuden vuoksi.

Tuska, tärinä ja juhlapäivä

Olimme eilen bileissä, jotka kohdallani jäivät luvattoman lyhyiksi. Osin siksi, että lapselle tuli valtava tuska ja piti armahtaa lapsettomia aikuisia viemällä lapsi pois huutamasta ja osin siksi, että itse olin yht'äkkiä koko päivän luokseni hiipineen taudin kourissa. Sääli, en ehtinyt tutustua ollenkaan uusiin ihmisiin.

Kotimatkan tärisin ja palelin. Lapsi nukkui suurimman osan matkaa, muttei toki koko reissua - sit sain sekä täristä & palella, sekä kuunnella kaverin huutoa.

Olo on nyt jo parempi, mutta ei kuitenkaan se paras mahdollinen. Suunnitelmana oli mennä tänään museoon, mut se jää, sillä aion potea.

Ja vielä: tänään menimme 18 vuotta sitten naippariin: onnea M.

Skypetys Rulettaa

Skypetimme Vimmen kanssa tänään Suomeen ja Vimme pääsi vilkuttamaan serkuilleen. Se tuntui häntä kovasti ilahduttavan, vaikka mitään suuria kuulumisia siinä ei vaihdettukkaan. On kivaa kun näkee sen ihmisen, jonka kanssa jaarittelee joutavia.

Kaikki vaan sankoin joukoin Skypettämään! Jos en ole asiaa aikaisemmin muistanut kertoa, niin mun Skypetys-tunnus on liisaliisa. Mä tosin hylkään Skypessä kaikki tuntemattomat kutsut, joten kannattaa varottaa mua mahdollisesta lähestymisestä etukäteen tai lähestyä mua sellaisella nimellä, jonka tunnistan sen ilman selvännäkijää.

Kuvassa nää meidän kulmat näin sadesäällä. Sadesäät vallitsevat juuri nyt.

Laivapuiston partio

Olipas taas niin parahultainen päivä tuolla puistossa lorvimiseen. Oli lämmintä, mutta ei liian kuuma ja aurinko pysytteli pienen pilviverhon takana. Muutaman viikon toiminnasta poissa ollut laaja, matala suihkulähde oli taas puhtia täys ja lapset lotras siinä ihan hulluuden partaalla. Me emoalukset valvoimme tilannetta ja merituuli puhalsi. Paikalle tuli ja seuraamme liittyi myös yllätysvieras lapsensa ja siskonsa kanssa. The more the merrier.

Se on vaan niin, että kun Tokio-kotirouva on löytänyt Odaiban "laivanpuiston" ilot, niin sieltä on vaikeeta enää pysyä pois. Sieltä meidät löytää, jos ei sada. Liittykää vapaasti joukkoomme.

Tsol ja tukkaraportti

Olemme M:n kanssa iltapuhteina seuranneet Lostia. Olen nimennyt sen Tsoliksi. Mielestäni sarja on enemmän Tsol kuin Lost. Se alun "tunnusmusa" on ihan Tsol. Eli jos tsol sinällään ei sano mitään, niin kannattaa tarkistaa se tunnari. Ja jos sekään ei asiaa valota, niin ei sillä sen suurempaa väliä ole. Enivei, varsin mukaansatempaavaa katsottavaahan se on ja nyt olemme katsoneet kaikki tietokoneella olleet jaksot loppuun. Luvassa on lisää, kunhan menemme kavereilta kinuamaan levyjä lainaan. Sarjassa meidän kaikkien oma Merry on yht'äkkiä ryhtynyt huumebasistiksi. Mutta ei se haittaa.

Hobiteista tulikin mieleeni tärkeä asia, nimittäin se että mun villinä rehottava tukka näyttää nyt aika ajoin juuri nimenomaan hobittitukalta. Puuttuu vaan ne karvat jaloista, muuten menisin ihan hobitista. No, en ehkä täällä Japanissa kuitenkaan. Mä olen täällä aika pitkä, vaikka kaikki muut on oikeesti mua pidempiä.

Mutta tämä mun tukka siis. Aamulla sängystä noustessa se taas näyttää samalta kuin Ridge Vorresterin tukka yheksääntluvun Kauniissa ja Rohkeissa. Alati vaihtuva, mielenkiintoinen tyyli siis. Miksi ajanhermolla elävät eurostailaajat ole vielä bonganneet näitä Tokion tuulahduksia, kysympähän vaan.

Niksi

Lapsi on toipunut taudistaan suurin piirtein kokonaan, mitä nyt vähän tavallista väsyneempänä tänään virkaansa toimitti. Ja väsymyshän tuon ikäisellä ihmisellä aiheuttaa huomattavaa hermojen kireyttä, joka ilmenee lapseni kohdalla suorana huutona ja kirkumisena. Pistin tulpat korviin ja kestin huudon ilman että itse hermostuin laisinkaan. Hyvä minä!

Puupiirroksia

Nassikalla on mahatauti ja sataa. Mutta eiköhän tuo kaveri tuosta taas tervehdy ja sadekkin loppuu viimeistään heinäkuussa.

Eilen kävin katsomassa puupiirrosprinttausnäytöksen The Adachi Institute of Woodcut Prints . Printtejä työstävä mies teki hommaansa helpon näköisesti ja lopputuloksena oli neljä printtiä tästä Hiroshigen "Keltaiset ruusut ja sammakot"-työstä. (Hiroshige oli se häiskä, jonka luumupuuprintistä Vincent van Gogh teki öljyvärimaalauksen). Oli hauska seurata prosessia. Olisi toki ollut kivaa kyetä kysymään asiantuntijoilta asiasta enemmänkin (liimasta, väreistä, paperista etc.), mutta kun ei ole se japaninkieli hallussa, niin jäi kysymättä. Otan asioista selvää myöhemmin, kun olen taas asiallisen kirjallisuuden äärellä.

Herranenkeleitä ja sormettomia gangstereita

Lapsi heräs tänään kesken päikkäreiden syntymäpäiväjuhlille vieraaksi ja näin saimme vierailun ensimmäiset puolituntia kuunnella kaverin suoraa huutoa aiheesta jos toisesta. Nukuessaan lapsi on kuin herranenkeli ja kesken unien herätettynä sumutorven biovastike - oli sumua tai ei.

Yhtenä päivänä bongasimme miehen, jolla toisen käden sormista oli jäljellä vain etusormi ja peukalo. Tynkäkohdat oli käärästy valkoiseen siteeseen, ehkä vain että kaikki huomaisivat mikä sormien tila on. Mies oli siististi pukeutunut, mutta ei kuitenkaan puku päällä. Olemus huoliteltu. Siinä tuli ihmiselle mieleen, että kyseessä saattaisi olla sen pahamaineisen Yakuzan (japanilainen rikollisjärjestö) jäsen. Emme menneet kuitenkaan kyselemään olisiko asian laita tämä, saati sitten pyytämään pientä tatuointien esittelyhetkeä.

Riehulainen

Kuten tunnettua, Vimme viettää paljon aikaa minussa roikkuen, kun olemme jossain muualla kuin kotona. Muiden lasten leikit eivät kiinnosta ja poikien yleinen kisuaminen ei ole vetänyt puoleensa. Pikemminkin päin vastoin.

Eilen lapsi toikkaroi toisen, vähän vanhemman lapsen kanssa pitkin nurmikenttää, hysteerisen naurun säestämän kaatuilun ja tönimisen merkeissä. Sitä oli ilo katsella. Ja vielä saman päivän iltana pistettiin hurjat riehusessiot pystyyn eräitten juhlien aulassa, yhden ihan saman ikäisen tytön kanssa. Mun mielestä on asiaa, että lapsi välillä riehuu toisten lasten kanssa.

Ulko- ja sisäruokintaa

Eilen pidimme piknikkiä tuolla rantapuistossa. Keli oli parahultainen: ei liian kuuma, mutta silti suurimmaksi osaksi aurinkoinen. Ja paikka on lapsen kanssa vaikuttavalle ihmiselle varsin rentouttava: autotiet ovat kaukana ja mereen ei voi pudota, vaikka rannassa ollaankin. Odaiba on siis alkanut näyttää parempaa puoltaan säiden lämmettyä.

Tänään on taas tunnelma ollut aika tuskanen. Lapsella on joku ahdistuksen aihe ja hänen huutoherkkyytensä on taas sellasta plus-kymppiä. Pahin kriisi iski, kun erehdyin sekoittamaan lounaspastan joukkoon maissia. Tuloksena oli, että lapsi ei syönyt mitään, huusi kurkku suorana ja nukahti aikansa karjuttuaan. Mä kysyin ennen nukahtamista ja pahimman huudon jälkeen, että mitä hän sitten haluaisi syödä, jos mun tarjoama ruokani ei maistu. "Kalkkia", hän sanoi. Kerroin hänelle, että karkki ei ole ruokaa.

Äidin ja pojan yhteiset harrastukset

Naapurilähiö

Huviajelimme taas Vimmen kanssa Yurikamome junalla. Kotiasemalla vaihdoin pari sanaa naisen kanssa, joka lykki vaunussaan aivan sanoikuvaamattoman söpöä vauvaa. Kävi ilmi, että nainen osaa englantia, vaikka onkin japanilainen ja asuu vielä samassa talossa kuin me. Mähän kutsuin hänet heti kahville ja istuimme täällä sit pari tuntia seuraten Vimme Showta ja 3-kuisen vauvan toimia. Tapaamme varmaan taas uudestaan.

Kuinka moni teistä on kutsunut kerrostalonne kanssa-asukkaan kahville ihan muutaman sanan vaihtamisen jälkeen? Nyt kuulkaa ovikelloja soittamaan!

Kesä tuli ja vaimo valittuna

Nyt on lämmintä. Voi olla sisätiloissa auringon laskettua vähissä vaatteissa, eikä palele. Julistan täten kesän alkaneeksi.

Vimme ihmetteli tänään erästä kirjaa luettuamme, että missä se 'naimisissa' on, kun ne hahmot kerran menee sinne. Yritin selvittää asiaa lapselle ja hän totesi: 'Minä menen naimisiin'. Kysyin Vimmeltä että kenen kanssa hän on ajatellut mennä naimisiin. 'Tiinan', hän sanoi. Tarkistin vielä, että kenen Tiinan ja hänen oma tätinsähän se sitten olikin. Ja tämä sitten varoituksena Tiinan nykyiselle miehelle, O:lle - uusi kosija saapuu sit joskus.

Kuva on otettu eilen tosta meidän talon vierestä.

Taidetta ja tonnikalaa Tokiossa

Kävin tänään taas Tokion nykytaiteen museossa näyttelyssä, jossa oli esillä teoksia Cartier Foundationin kokelmista. Mukana oli tämä vaikuttava Ron Mueckin veistos (kuva on imuroitu netistä - museossa ei saanut kuvata), nainen jonka odottaa milloin tahansa nousevan vuoteeltaan ja lähtevän jättiläisenä kävelemään tiehensä, niin oikean näköinen se on.

Myöhemmin museosta kotiuduttuani paistoin päivälliseksi tonnikalaa. Siitä tulee hyvää, kun tuoreita tonnikalan kappaleita marinoi jonkin aikaa (1 osa sakea, 2 osaa soijakastiketta) ja paistaa pannulla öljyssä. Tuoretta tonnikalaa tulee ikävä, kun siirtyy taas Eurooppaan vaikuttamaan. Tokihan sitä sieltäkin saa, mutta hintavampana ja ei niin tuoreena.

Jälkilöylyt

Ai että kuulkaa: katsoimme Euroviisut tänään ja olihan siinä tunnelmat ihan näin jälkijättösestikkin. On mielenkiintoista nähdä mitä ensi vuonna on osanottajamaiden taholta tarjolla, kun tänä vuonna voiton otti hirviöbändi.

Retki eläintarhaan

Kävimme tänään Tama Zoossa eläintarhassa ja se oli todella miellyttävä vierailukohde ja myöskin eläintarhaksi asiallinen paikka. Vangeilla oli kohtalaiset olot ja vihreää vehreyttä oli joka paikassa.

Vimme nautti vierailusta ja varsin täysillä, sillä se pisti yöunille jo tossa puoliviideltä iltapäivällä. Sanoin M:lle että nukun ensi yön keskenäni toisessa huoneessa, että hän saa sitten herätä lapsen kanssa, kun se kuitenkin joutuu käymään veskissä kesken unien ja mitä lie. Nyt on mun vuoro nukkua.

Pohjoispohjanmaata Tokiossa

Eu näyttää nyt eurooppalaisia filmejä ilmaiseksi tokiolaisille. Tämän tiimoilta kävin tiistaina katsomassa suomalaisen "About a Farm"-dokumentin Ruotsin lähetystössä.

Tiesin etukäteen, että se käsittelee ohjaajan vanhempien maitotilan pidon lopettamista, mutta en tiennyt että se tapahtuu lapsuuteni murrealueella ja maisemissa. Näiden asioiden kokeminen täällä Tokiossa tuntui vahvalta - tippaa puski sinnikkäästi linssiin. Ja dokumentti oli muutenkin hyvä ja koskettava.

Lapsi tarjoilee mulle leikkiastioillaan mehuja. "Hyvää sienimehuu", oli viimeisin. Jatkamme siis tällä linjalla tänään.

Arvokkuus/irvokkuus

Näin on kotirouva taas kerran käynyt tuulettamassa itseään ja mieli on reipas. Eiliset bileet olivat odotetun hauskat. Lapsikin nukkuu juuri nyt nykyään niin harvinaisia kotipäikkäreitä ja aamun krapulapäänsärky lähti kerta Buranalla pois.

Baarissa oli tanssilattia ja tuli tanssittua. Jossain vaiheessa mut lykättiin pienelle lavallekkin tanssimaan. Onneksi sain vedettyä sinne mukaani kolme satunnaista nuorta miestä (paikka oli poikien baari eli kenelläkään ei ole nyt syytä huoleen, että mä olisin siellä nuoria miehiä muka vikitellyt), ettei tarvinnut nolata itseään ihan yksin. Mietin siellä ketkutellessani, että nyt kyllä viimeisetkin keski-ikäisen arvokkuuden rippeet karisee ja irvokkuuspisteet kasvaa. Mut ei se mitään.

Nyt ei olekkaan tiedossa mitään bileitä taas vähään aikaan. Maksa sanoo 'Kiitos'.

Hyvä päivä, auringon paiste

Hoo-hiio-hei!!! Suomi voitti Euroviisut! Kivaa, kivaa!

Tää on täällä lähdössä juhlimaan kaverin synttäreitä. Ilma on kuin morsian ja etukäteispuheista päätellen olemme jossain vaiheessa puistossa juomassa pussikaljaa, eli aika hyvä bileonnistumisprognoosi.

Paljon onnea ja pusu poskelle 3-vuotiaalle Ruoholahteen!

Lapsetonta laatuaikaa

Tänään kävin Design Festa tapahtumassa Tokyo Big Sight näyttelykeskuksessa.

Odotin sen olevan enemmän taidepainotteinen ja vähemmän myyjäishenkinen, kuin mitä se oli. Mutta en silti pettynyt, sillä siellä oli paljon pällisteltävää, emmekä jaksaneet käydä läpi kaikkea näytteille pantua aineistoa, vaikka siellä aika kauan hortoilimmekin. Olin siellä siis kahden ystävättäreni kanssa, enkä suinkaan lapsen kera. Tuskan hiki nousee otsalle pelkästä teoreettisesta pohdinnasta, että miltä se olis tuntunut, jos se lapsonen olisi ollut siellä mukana. Huh, huh.

Löysin sieltä lahjan huomisen syntymäpäiväsankarille ja itselleni ostin joka tytölle tarpeelliset Action Figure paperinuket. Kannatti käydä.

Kasvun paikka

Kun olemme kodin ulkopuolella, niin Vimmellä on kaksi päätoimintamoodia, jotka vaihtuvat tilanteen mukaan - yleensä sen mukaan, kumpi näistä moodeista saa mun vatsahaavan (diagnosoimattoman ja todennäköisesti kuvitellun) pahenemaan. Tässä ne ovat:

1. Karkaa niin lujaa kuin jaloista lähtee, katsomatta mitä eteen tulee.
Tämän toiminnan mieluisin toteuttamispaikka on mikä tahansa vilkasliikenteinen kohde tai vaikka metrolaituri.

2. Älä jätä mutsia hetkeksikään yksin ja mieluiten pompi voimalla hänen päällään.
Tätä toteutetaan niissä paikoissa, joihin ollaan tultu toiveella, että lapsi leikkisi muiden lasten kanssa ja mä saisin olla sillä välin syli vapaana.

Sit on tietysti erikseen se ihan normaali liikkumisrutiini, johon kuuluu, että kaikille ystävällisesti katsoville ihmisille pitää pistää psyko-huudot kehiin. Jos mua ei yht'äkkiä viikkotolkulla näy lapsen kanssa missään, niin kerron vaan, että olen lukinnut meidät molemmat komeroon kasvamaan.

Kukkafani

Arki juhlistuu, kun sattuu asumaan hurjasti rehottavan kukkaniityn vieressä. Nyt kun olen tässä aikani näitä unikkoja katsellut, niin olen ruvennut fanittamaan niitä ihan eri tavalla, kuin aikaisemmin. Ne ovat todella kauniita. Ja mitä enemmän niitä on, niin sen parempi.

Lapsi kiljuu väsymyshysteriassa: 'Haista maista kesä!' ja nauraa just sellasta 'kohta-tulee-uni-tai-itku'-tyyppistä hekotusta. M on toimittamasta nassikkaa nukkumaan.

Tokio tekee sen

Ihminen on sitten kuitenkin varmaan saanut niitä vaikutteita täällä Tokiossa aikansa asuttuaan, kun piti itsellensä tällainen hopeinen 'Hello Kitty'-lompakkokin hankkia.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille

Olemme tänä viikonloppuna saaneet koko perheyksikön voimin nauttia ylenpalttisesta vieraanvaraisuudesta tuolla Komazawan (paikka Tokiossa) suunnalla. Kiitän ja kumarran.

Onnea kaikille äideille, varsinkin sinulle oma äitini.

Tänään on Suomen lisäksi myös täällä Japanissa äitienpäivä. Sain kahvit asiaankuuluvasti sänkyyn ja nukuinkin aika myöhään. Mutta koskaanhan mä en saa nukkua tarpeeksi. Haaveissa olis sellainen vähintään pari viikkoa vastuutonta aikaa jossain lämpimässä (riittää ihan se keskuslämmitetty asuntokin). Jos se vaikka joskus tapahtuiskin, kun tarpeeksi tätä asiaa mielessään pyörittelee. Ja tähän väliin onkin sitten aika heittää se 'toivossa on hyvä elää'-fraasi.

Raakkelin tyyliin

Aamu kun vielä aavistuksena tulevasta kajastuksesta hänen nukkuvassa mielessään häivähti, oli hän jo hereillä tavoittamattoman unen höyhenenkeveitä rihmoja kasvoiltaan pyyhkien. Viikonlopun vielä täyttymätön lupaus helmenvalkeasta mielenrauhasta hehkui puhtaana kirkkaan auringon valon tanssiessa runollisesti räsymaton raidoissa.

Nyt kuulen kysymyksen, mistä moinen purkaus. Ihmiset, luen aivan kammottavaa kirjaa: Raakel Liehun 'Punainen ruukku'. Sen teksti (ylläyritettyä tyyliä) ja henkilöhahmot ärsyttävät koko ajan valtavalla teennäisyydellään. Pakko kuitenkin lukea loppuun, koska en ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Ja varmasti tämäkin teos on antanut jotain posiitivista (tai jotain), jollekkin maailman ihmiselle. Varmasti ainakin kirjoittajalleen.

Laji tuntomerkit

Pienen lapsen äidin tunnistaa siitä, että vartalo on muuten "no eipä se ole oikein onnistunut pääsemään takas niihin entisiin mittoihin" - ja "roikkuu sieltä, roikkuu täältä" - tilassa, mutta käsivarren lihakset on ennennäkemättömässä lähes "popsin steroidejä"-kunnossa.

-------------------------------------------------------------------------------------

Tässä vielä piti julkaista tämä tänään napsastu kuva täältä Tokion Odaibasta. Lähistöllä sijaitsevasta pellosta puskee kukkaa toisen perään. Ensin oli rypsit/rapsit (en koskaan opi kumpaa sorttia ne keltaiset, pahalle haisevat kukat onkaan) ja nyt unikkoja ja ruiskaunokkeja. Mitä seuraavaksi? Petyn jos 'Hello Kitty' kukkia ei näy koko kesänä - kyllähän japanilaiset nyt sellaisen ovat jossain vaiheessa tuotekehitelleet.

Ennaltaehkäisevä raivaus kannattaa aina

Tänään isännöimme Vimpulan kanssa ensimmäistä kertaa viikoittain kokoontuvan äiti+lapsi-kerhon. Olin valmistautunut tapahtumaan poistamalla saavuttamattomiin palapelit, pelikortit, pikkueläimet ja kaikki väriliidut. Kaikki jäljelle jäänyt rekvisiitta oli pitkin lattioita tapaamisen päätteeksi, mutta se oli seikka, johon olin varautunut ja olisin mitannut kuumen kaikilta lapsilta, jos niin ei olisi käynyt.

Myöhemmin kävimme Vimmen kanssa ruokakaupassa ja kotimatkalla meitä molempia väsytti. Mä pilkin junassa (kävimme taas huviajelemassa Yurikamomella) ja Vimme ei olisi millään jaksanut kävellä asemalta kotiin.

Mustelmilla

Viimeiset pari vuotta mulla on aina ollut kokoelma mustelmia pitkin jalkoja. Jos mä en itse oli kolhinut koipiani kohteisiin kiskoessani lapsen kärryä ylös ja alas vaihtelevissa maastoissa tuolla maailman turuilla, niin lapsonen on toimillaan pitänyt huolen siitä, että tuoreita sinermiä ilmestyy jo häipyvien viereen.

Onnea Marjo

Kävin japanilaisen ystävättäreni kanssa eilen leffassa, syömässä ja baarissa. Oli hauskaa. Ja olen erikseen rinta rottingilla siitä hyvästä, että mulla on ihan oikea japanilainen ystävätär. Se ei ole mitenkään itsestään selvä asia kieltä taitamattomalle kotorouvalle, vaikka Tokiossa asuukin.

Katsoimme "Lokki Ruokala"-elokuvan, jossa ei tosin ollut tekstejä kuin suomenkielisten repliikkien kohdalla ja nekin sitten japaniksi. En siis oikein pysynyt perässä dialogissa. Mutta leffa oli silti kiva nähdä ja olin ihan tiloissa Helsinki-kuvista.

Voi hyvänen aika se tulee olemaan kivaa taas asua Helsingissä.

Sit vielä: Hyvää 40v.-päivää rakas Marjo!!!

Rannassa

Sitä voi jo kutsua todelliseksi ihmistuntemukseksi, että pyytämättä iskee kouraani kylmän Guinness-purkin. Olimme tänään muutamien Tokion suomalaisten kans tos "meidän" rannalla ja näin hienosti siellä asiat sujuivat.

Olen vakuuttunut siitä, että tulemme viettämään paljon laatuaikaa Vimmen kanssa juuri nimenomaan tuolla rannalla, kun ilmat tästä vielä lämpenee. Toki on ihon palamisen pelko hännyksissä koko ajan (lapseni on perinyt mun ihotyypin), mutta suojaudumme kunnolla ja toimitamme varjossa, niin eiköhän siitä se ilokin irtoo. Uiminenhan on kielletty täällä Odaibassa, joten mulla ei ole mitään paineita mennä sinne kusta kylmempään veteen värjöttelemään. Veden pitää olla vähintään ruumiinlämpöistä ennenkuin minä sinne menen.

Lapsi täpinöissään

Vimme on nyt todella ihastunut Yurikamomella ajeluun. Mä ostan yhden pysäkinvälin lipun ja käymme päättärillä kääntymässä ilman, että nousemme junasta. Palatessa jäämme sitten yhtä edellisellä tai seuraavalla pysäkillä pois - siis lähtöaselta nähden. Ja tätä voisi tehdä lapsen mielestä päivittäin ja mieluiten vielä useamman kerran päivän mittaan. On sanomattakin selvää, että hän osaa pysäkin nimet ulkoa jo mennen tullen. Plus sitten joka asemalla on oma tunnuslogo, josta myös revitään paljon iloa irti.

Ihmisiä vapaalla

Nyt on menossa kolmen perättäisen pyhän letka täällä Japanissa. Ihmiset ovat sankoin joukoin vapaalla töistänsä ja näin ollen parveilevat täällä Odaibassa tiet mustanaan. Mikäs siinä.

Mä olin baarissa eilen illalla ja sanonpa, että oli mukavaa istuu tuopin ääressä ja jauhaa joutavia.

Kesäkö?

Sillä aikaa kun suomalaiset ovat krapulassa toikkaroineet toisella puolella maapalloa, niin me täällä Tokiossa olemme saaneet nauttia lämpimästä ja aurinkoisesta päivästä. Suomen mittapuilla tämä päivä olisi ollut vallan hellepäivä, mutta täällä meillä on toiset mittapuut ja siksi kutsun päivän ilmaa lämpimäksi helteen sijasta.

Yhtäkaikki - taivaallinen onni, jota myös kesäksi kutsutaan, on lupaavasti lähestymässä mun ydinkylmää habitustani.

Valintaperusteet

Nykyään viinipullon valintaperusteena on kierrekorkki. Korkinavaajamme on luvattoman huono, mutta jotenkin ei jaksa vaivautua hankkimaan uutta. Kaiken kaman haaliminen pidetään minimissä, sillä vuoden lopulla on edessä väistämätön kamojen karsinta ja raahaaminen.

Simat unohtui ja oikeestaan koko vappu

Huomenna on vappuaatto ja valtavat hulabaloot pitkin Suomea. Mä olin unohtanut koko vapun ja samapa tuo, sillä vappua ei juhlita tässä valtakunnassa sen sanottavammin. Suunnittelin kyllä tekeväni simaa, mutta se unohtui. Ensi vuonna sitten, kun ympäröivä todellisuus on muistuttamassa ihmistä kaikenlaisista asioista, niinkuin esimerkiksi saapuvasta vapusta.

Ja jos vappuheilaa on haussa, niin aina voi pirauttaa Dannylle, kun hänellä "Haku on päällä aina".

Suojelkaa keskenänne

Ymmärrän toki kulttuuriperinnön säilyttämisen näkökulmasta sen, että miksi Pihlajanmäen suojelemista ajetaan asiana päättäväisesti eteenpäin. Mun oma supersubjektiivinen näkökulmani asiaan on se, että pistäkää maantasalle koko paska ja antakaa metsän kasvaa tilalle.

Asuimme Pihliksessä viimeiset kaksi vuotta ennen Suomesta pois muuttoa ja se, että asui juuri nimenomaan siellä, kannusti maastamuuttoon vallan kuin olis tuli perseen alla palanut.

Mun mielestä Pihlis on:
- RUMA
- ikävästi isojen teiden keskellä
- kaukana keskustasta
- täynnä pultsareita
- täynnä ennakkoluuloisia ja kyttääviä naapureita
Ja sen lisäksi siellä on vielä hornamainen ostari, jonka liepeillä hämäräveikot parveilee. En voi suositella kenellekkään!

Ei ei ei...

Nyt olis varmaan aika hankkiutua tsykiatrin tutkittavaksi: mä näin unta viime yönä, että menin treffeille Matti Nykäsen kanssa! Apua! Luojan kiitos uni oli sentään sitä lapsille sallittua sorttia. Se nyt tästä vielä puuttuis, että alitajunta esittäis edellä mainitun mäkihyppääjän jotenkin siinä toisenlaisessa valossa.

Tänään näin yhden ohi kävelevän japanilaistytön t-paidan alaselässä tekstin "Mikä tämä paikka on?" - ja siis ihan selvällä suomenkielellä. Tyttö meni niin kovaa vauhtia, etten päässyt hänelle kertomaan, että tämä paikka on Tokio.

Sääilmiöitä ihmetellessä

Tässä sarjassamme "ota itsestäsi todella epäedustava kuva ja julkaise se".

Eilen iltapäivällä tuli toivorikas tunne palelemisen loppumisesta, kun tuolla rannassa Vimmen kanssa roikuimme. Oli mulla toki talvitakki päällä - auki tosin, mutta pitää myöntää, että ei palellut yhtään.

Tänään taas tuli keskellä päivää pimeetä ja ukkosti vallan. Onneksi keskipäivän pimeys kuitenkin taittui ja aurinko rupesi myöhemmin paistamaan, ettei ihmisen tarvinnut ruveta tuomiopäivän toimia tekemään (tyyliin: foliosta hattu päähän ja pöydän alle turvaan), kun se keskipäivän pimeys niin helposti siihen tyylisuuntaan assosioituu.

Tihrutaan myyrää

Olen urakoinut läpi Jari Tervon "Myyrä"-kirjaa. Se on hyvin kirjoitettu ja asiat on esitetty varsin näppärin, usein erikseen ilahduttavinkin sanakääntein. Muttana lukuelämyksessä on se joka riviltä paksuna tihkuva testosteroni, joka saattaa tukehduttaa heikoimmat paikalle eksyneet.

Mä olen vuosien myötä rajoittunut entisestäni mielipiteissäni ja asenteissani. Perinteisesti miehiseksi uhoksi luettava esitystapa ja toiminta - vaikka parodioitunakin - väsyttää mun joka solua siinä määrin, että sitä on vaikea kestää. Tämä, ja moni muukin seikka elämässä, on pistänyt minut miettimään, että ehkä mun tehtäväni tässä elämässä olisikin ollut ryhtyä nunnaksi. Toisaalta, nyt on liian myöhäistä siihen toimeen, sillä ei ole maailmassa uskontoa, joka mut nunnakseen sais. Toinen vaihtoehto nunnaluostarihenkiseen ympäristöön pääsemiseksi olisi tehdä rikos ja joutua linnaan.

No, ehkä olis syytä vähän terästäytyä ja avartaa sitä tihruna vakioon pysyvää katsantokantaansa - olenhan toki maailmaan miestä saattamassa.

Sopiva vaatimustaso

Kävimme tänään retkellä entisillä kotikulmilla. Vimme viiletti puistossa ja hämmästelimme porukalla karppeja, joita Senzoku-lampi on pullollaan.

Eilen viihdytin lasta viemällä hänet taas lastentaloon. Se on todella asiallinen kohde ihmisen mennä, jos haluaa välttää neljän-seinän-sisällä-pysymisen salakavalat karikot. Lapsi tuntee paikan jo niin hyvin, että toimittaa asiaansa siellä varsin omatoimisesti. Mä voin losottaa jossain nurkassa keskenäni, valvovaa silmä ylläpitäen. Aikuinen kanssaseura siinä tilanteessa tietysti nostaisi ajan laatuluokkaan, mutta aina ei voi vetää rimaa kauheen korkealle vaatimustensa suhteen.

Huutajan kuuntelijan virka auki

Tänään lapsi on taas testaillut tunneskaalojensa äärilaitoja varsin äänekkäästi - ja lähinnä sitä vähemmän iloista osastoa. Vapaaehtoisnanny-ehdokkaitten nimiä otetaan kiitollisena täällä vastaan.

Listausta

Oltuaan aikansa Japanissa - ja nimenomaan Tokiossa - ihminen pitää ihan normaalina, eikä edes pistä erikseen merkille:

- Loputonta kumartelua
- Puettuja koiria
- Vähintään tunnin junamatkaa ihan mihin tahansa
- Kimeästi nasaalilla puhuvia naisihmisiä
- Tervetuloa-huutojen sarjaa kaupoissa
- Länsimaalaisten naamat näyttää ihan kirveellä veistetyiltä; se omakin kun sitä peilistä katsoo
- Lähes kaikilla on tummat hiukset
- Polkupyörällä poljetaan polvet leuan alla
- Yleiset vessat ovat siistejä ja niitä on joka paikassa
- Kaikki on yksittäispakattua

Ja vaikka mitä muuta, mitä en tähän hätään muista.

Hakoteillä

Eilen toikkaroin yhdellä metrolinjalla. Ensin otin kulkuneuvon ymmärtämättäni väärään suuntaan ja olin "ihan et'", kun yht'äkkiä edessä oli päättäri ja mun olis pitänyt päästä ihan toisen nimiseen paikkaan.

Päätin palata samoja jälkiä takaisin. Matkan varrella hyppäsin ihan taas tuntemattomalla asemalla pois, jotta voisin tarkistaa, että jos linjat vaikka olisivat jotenkin haarautuneet siinä ja siitä syystä en päässyt eka yrittämällä määränpäähäni. Totesin, että kerpele, pitää ottaa seuraava juna, joka menee just siihen suuntaan, mihin se edellinenkin olisi ollut menossa. Sitten olin taas lähdöruudussa.

Pääsin toki perillekin, mutta mun erehtymätön & skarppi kartta- ja suuntavaistoni sai pahan kolauksen. Luojan kiitos olin keskenäni hukassa. Sekä lapsen, että mokailuni merkille pistävän aikuisen seura olisi ollut kiusallista siinä tilanteessa.

Kokemuksia rikkaampana

Nyt olen käynyt läpi kaksi elämästäni aikaisemmin puuttunutta kokemusta: karaoke ja yö Roppongilla.

Perjantaina oli nimittäin suomalaisten naisten yhteinen ruokailuhetki yhdessä pihvimestassa. Tokihan siellä oli mullekkin syötävää yllinkyllin siinä valtavassa seisovassa pöydässä, joka notkuen keskellä lattiaa jökötti (kun en sitä pihviä syö). Mutta fakta, että ei ollut muita vaihtoehtoja ihmiselle annettu kuin se ylihinnoiteltu bufee aiheutti ahdistusta luonani. Jotenkin vitutti maksaa just sen laskun verran just siitä ateriasta. Rupesin melkein mököttämään. No, onneksi kaljan juonti loivensi tunnelmaa tykönäni ja sitten lähdettiinkin Roppongille.

Olen suhtautunut Roppongiin vähän samalla tavalla, kuin Helsingissä asuessa suhtauduin Mikadoon - eli ei ihan se just mun paikka, kun en ole a) myymässä tai b) ostamassa palveluja. Ja tokihan suurin osa Roppongilla kävijöistä saa hakemaansa ihan ilman maksuakin. Ja jotkut on siellä ilman, että haluaakaan hoitoja kohdalleen, niinkuin me kotirouvat - tai ainakin allekirjoittanut. Noh, mut Roppongi oli just niin Roppongi, kuin olin kuvitellutkin.

Roppongisession aluks menin parin tyypin kanssa Karaokeen. Siellä keuhkosin biisejä Norah Jonesista Ramonesiin ja tunnin huutamisen jälkeen hyvä jos ääntä olis enää lähtenytkään, joten oli aika mennä baariin, missä loput porukasta jo olikin. Tuli tanssittua ja Guinnessiakin sain osakseni.

Karaoke oli hauska kokemus, ja menen sellaiseen mielelläni uudestaan. Mut muuten Roppongi ei vetoa muhun niin paljon, että enää uudestaan jaksaisin sen kotiintulo-ruljanssin työstää. Täällä Tokiossa viimeiset junat menee siinä puolenyön maissa ja sen jälkeen saat joko matkustaa taksilla kotiin tai odottaa, että junat rupee taas aamutuimaan kulkemaan. Onneksi baarit on auki aamuun ja jos yhdeksältäkään ei ole vielä puhti juhlijalta pois, niin voi mennä jatkamaan niihin aikoihin avautuviin klubeihin, eikä tarvi ulkosalla junia odottaa lähteviksi - ellei sitten varta vasten halua.

Mä hyydyin puoli viideltä. Sain kaverin taksissa kyydin Shibuyan asemalle ja notkuin siellä puoliunessa viiteen. Sit hyppäsin yhteen junaan, menin pari pysäkinväliä ja sain taas notkua puoliunessa asemalla - tällä kertaa nelkyt minsaa. Notkutuksen päälle pääsin junaan lämmittelemään ja kotiasemalta pyöräilin kotiin. Matkaan meni puolitoista tuntia!

Yhteenvetona voin sanoa, että ei se melussa ja savussa hilluminen ole ollenkaan niin hauskaa, kun sen saa viimeistellä tuollaisella kotiintuloponnistuksella. Taidan tästä lähtien tulla kotiin aina sillä viimeisellä junalla.

Vyötärö ja verenpaine nousee

Eilen nettiä selatessani silmäni sattuivat taas jonkun ihmisen paremmin tietävään lausuntoon siitä, millaisia farkkujen kuuluu nyt tänä keväänä olla. Eräs mieleeni jäänyt yksityiskohta oli, että housujen pitää nousta vyötärölle saakka - ja siis ehdottomasti, kaikki muu on ihan aut. Se tarkoittaa sitä, että matalavyötäröisiin farkkuihin mieltyneenä saan taas viettää tuntikausia laatuaikaa etsimällä farkkuja, joissa koen näyttäväni jotensakin asialliselta ja niissä farkuissa vyötärölle ei nouse mitään.

Helevetti mä inhoon tätä tyyli-vaihtuu-viikottain-kekkulointia. Mitä muuta se on, kuin bisnestä tekevien ihmisten näppärä tapa pitää kotiinpäin tulvivia rahavirtoja tasaisina - mikä sinänsä tietenkään ei ole paha asia. Kyllä bisnestä saa tehdä. Ihmiset on vaan niin hulluja, että ne menee tukka sekaisin mukaan siihen kyseenalaistamatta mitään. Muoti ja vinhaan vaihtuvat trendit ei palvele mitään muuta tarkoitusta kuin kuluttamista kuluttamisen vuoksi ja mä vastustan sitä ihan jo muutenkin. Kääk! Ketä mä saisin potkia?

Tässä vaiheessa voi sitten tietenkin kysyä, että miksi mä ylipäätään vaivaudun lukemaan mitään asiaa käsittelevää, jos kerran näin ne hiivat hattuun aiheesta nousee.

No joo - pitänee ostaa varastot täyteen ALE:sta niitä mun mieleisiä farkkuja ja niitä varmaan saakin sitten edullisesti, kun kukaan muu ei niitä halua.
--------------------------------------------------------------------------

Ai niin - piti vielä sanomani, että hyvää syntymäpäivää M.

Ja kehtaan vielä tunnustaa

No olipa kirja, ajattelin, hahmot oli revitty suoraan saippuaoopperasta ja dekkarijuonenkäänteet olivat häiritsevän itsestäänselviä. Murhaajan arvas jo hahmon ensiesittelyssä, enkä usko, että se oli tarkoitus. Mutta oma moka, totesin katseltuani kirjan kansia lukuelämyksen jälkeen - olin huomaamattani lukenut Harlekiini-kirjan. Miten syvälle voi ihminen vajota kirjaston puutteessaan?

Aika synkkäkin tunnelma

Mä en jaksa enää edes valittaa tätä villapuserokerrosten määrää ihmisen elämässä. Kai se kevät joskus tulee ja jos ei tule, niin jossain vaiheessa kuolo korjaa ihmisen ja sit on tämäkin palelemisen tuska ohi.

Viggo näkyi

Kävin katsomassa Cronenbergin "A History of Violence"-leffan täs lauantai-iltapäivänä. Matkalla asemalta leffateatteriin satoi ja minisateenvarjoni ei suojannut mua ihan toivotulla tavalla, joten vaatteet olivat aika märät kun istuin ahterilleni odottamaan Viggon ilmestymistä. Ja sieltähän se vähitellen ilmestyikin.

Pidin leffasta. Mukana oli toki leuasta roikkuvaa, veristä lihaa ja kuolonkorinaa, mutta sen jotenkin pistää Cronenbergin piikkiin. Ja tokihan nainen kuvattiin kovasti siitä seksistisestä vinkkelistä, vaikka pitää myöntää, että kyseessä oli niin sanottu vahva nainen. Ihan varmaan vyysillisestikkin. Maria Bello harrastaa Muay Thai kickboxingia, mitä se sitten lieneekään.

Tässä se on

Tokio kotirouva, vuodesta 16 vuoteen 18.

Ajatuksia kotirouvan elämästä näin perjantaina

Huh huh. Onneksi on perjantai. Ei olis jaksanut ihminen enää yhtään kotirouvan arkea keskenään lapsen kanssa. Lapsi on räkätaudissa, joten tuolla kulmilla riekkuminen ei ole soveltunut ajanvietteeksi. Ja näin kun aikaansa lapsen kanssa kaksin viettää neljän seinän sisällä, niin rupee päässä vippaamaan. Ainakin allekirjoittaneella. Ja sit vielä kaiken päällä tänään on ollut taas vaihteeksi sen verran kylmä, että istun nytkin kaksi villapuseroa ylläni päällekkäin ja ihan täällä sisätiloissa. Ei naurata.

Nyt sitten hengitetään rauhallisesti sisään ja ulos. Ajatellaan positiivisia asioita ja annetaan elämänilon voittaa turhautuneisuuden ja vaimennetun kestoagressiivisuuden tunteet (kotirouvien helmasyntejä). Sitten taas jaksaa hymyillä koko perheelle, naapureille, bussikuskille, kioskinmyyjälle, ohikulkijalle ja hänen puetulle pikku koiralleen.

Sama efekti olisi myös kokopäivänaukkailulla, mutta sehän rupeaa pitemmän päälle näkymään naamasta, joten emme turvaudu siihen. Kotirouvan on hyvä näyttää edustuskelpoiselta ihan muuallakin kuin rantojen miesten kevätkokoontumisessa. Ei sillä, että rantojen miehissä mitään vikaa sinänsä olisi. Kotirouvat harvemmin vaan niissä piireissä kovin taajaan hengailee. Ja todellisuudessa kotirouvankaan ei tarvitse näyttää yhtään miltään, muuta kuin niinä tuskan hetkinä, jolloin peilin edessä haikaillaan kadonneen kukoistuksen perään.

Minkä kukoistuksen?

Trendikäs nenä

Aion toki toimittaa ihmisille katsottavaksi kuvan hienosta, uudesta tatskastani. En ole vielä saanut aikaiseksi työstää asiallista kuvaa kohteesta. Olkaa kärsivällisiä.

Saimme taas latingin suomalaisia akkainlehtiä. Huhtikuun Gloriassa julistettiin, että "Iso nenä on trendikäs". Nyt olisi siis syytä mun olla tyytyväinen. Olisi loistava tilaisuus mennä näyttelemään klyyvariani kylille ja nauttia siellä trendikkäästä olemuksestani, ihailevien katseitten kohteena. Kysyn vaan, että kenen hihasta tämäkin trendi vedettiin? Mistä ne ylipäänsä tulevat julistukseen, kuin päivän profetia helluntaiseurakunnassa? Ehkäpä on olemassa joku trendien jumaluuden oraakkeli, joka kertoo missä mennään. Ja sit vielä oikeesti se viesti sisältää myös vastauksen kysymykseen "Mikä on elämän tarkoitus?", jos vain joku osaisi asiaa oikein tulkita ja meille muille sitten tulkinnan kertoa - oraakkelithan ovat aika hämäriä puheissaan.

Lapsi jauhaa "Kiisa sä ootkin. Kiisa se on varmaan. Tai Shiisa. Tai Siika. Tai Sika." En oikein pysty enää keskittymään edes asian vierestä kirjoittamiseen.

Voin suositella

Hankin itselleni uuden tatuoinnin. Löysin netistä guuglaamalla tatskamestan Shinjukusta ja kävin siellä kuukausi sitten varaamassa ajan. Eilen oli se aika sit käsillä ja nyt mulla on sit leima ihossa Tokiostakin.

Tatuoija oli hauska, käheä-ääninen nainen, jonka kädet - ja varmaan muukin vartalo - oli enemmän tai vähemmän tatskojen peitossa. Hän oli innostunut tatskoista joskus bändissä soittaessaan ja vaihtanut sittemmin koskettimet tatskojen nakutteluun. Ei siis mikään ihan keskiverto japanilainen nainen. Jos ihminen siis haluaa tatuoinnin itselleen juuri nimenomaan Tokiossa niin suosittelen lämpimästi tätä nimenomaista mestaa ja tattoo artistia.

Täydellisyyttä

Tänään oli täydellinen kirsikan-kukinnan-hämmästely-picknik-päivä. M:n duunin porukka piti sakura hanamin kampuksen puistossa. Siellä on monta isoa kirsikkapuuta yhdessä rykelmässä ja niiden yhteiskukinta antaa aika valtavankin hienon elämyksen ihmisen koettavaksi.

Tämän autenttisen kokemuksen jälkeen nappasimme mukaamme erään ystävän pojista toisen ja vietimme loppupäivän kotona hämmästelemällä tämän pojan seesteistä olemusta. Mä olen varma, että siitä miehestä vielä tulevaisuuden päivinä kerrotaan, että hänestä näki jo varhain, että kyseessä on täydellinen herrasmies.