Mustelmilla

Viimeiset pari vuotta mulla on aina ollut kokoelma mustelmia pitkin jalkoja. Jos mä en itse oli kolhinut koipiani kohteisiin kiskoessani lapsen kärryä ylös ja alas vaihtelevissa maastoissa tuolla maailman turuilla, niin lapsonen on toimillaan pitänyt huolen siitä, että tuoreita sinermiä ilmestyy jo häipyvien viereen.

Onnea Marjo

Kävin japanilaisen ystävättäreni kanssa eilen leffassa, syömässä ja baarissa. Oli hauskaa. Ja olen erikseen rinta rottingilla siitä hyvästä, että mulla on ihan oikea japanilainen ystävätär. Se ei ole mitenkään itsestään selvä asia kieltä taitamattomalle kotorouvalle, vaikka Tokiossa asuukin.

Katsoimme "Lokki Ruokala"-elokuvan, jossa ei tosin ollut tekstejä kuin suomenkielisten repliikkien kohdalla ja nekin sitten japaniksi. En siis oikein pysynyt perässä dialogissa. Mutta leffa oli silti kiva nähdä ja olin ihan tiloissa Helsinki-kuvista.

Voi hyvänen aika se tulee olemaan kivaa taas asua Helsingissä.

Sit vielä: Hyvää 40v.-päivää rakas Marjo!!!

Rannassa

Sitä voi jo kutsua todelliseksi ihmistuntemukseksi, että pyytämättä iskee kouraani kylmän Guinness-purkin. Olimme tänään muutamien Tokion suomalaisten kans tos "meidän" rannalla ja näin hienosti siellä asiat sujuivat.

Olen vakuuttunut siitä, että tulemme viettämään paljon laatuaikaa Vimmen kanssa juuri nimenomaan tuolla rannalla, kun ilmat tästä vielä lämpenee. Toki on ihon palamisen pelko hännyksissä koko ajan (lapseni on perinyt mun ihotyypin), mutta suojaudumme kunnolla ja toimitamme varjossa, niin eiköhän siitä se ilokin irtoo. Uiminenhan on kielletty täällä Odaibassa, joten mulla ei ole mitään paineita mennä sinne kusta kylmempään veteen värjöttelemään. Veden pitää olla vähintään ruumiinlämpöistä ennenkuin minä sinne menen.

Lapsi täpinöissään

Vimme on nyt todella ihastunut Yurikamomella ajeluun. Mä ostan yhden pysäkinvälin lipun ja käymme päättärillä kääntymässä ilman, että nousemme junasta. Palatessa jäämme sitten yhtä edellisellä tai seuraavalla pysäkillä pois - siis lähtöaselta nähden. Ja tätä voisi tehdä lapsen mielestä päivittäin ja mieluiten vielä useamman kerran päivän mittaan. On sanomattakin selvää, että hän osaa pysäkin nimet ulkoa jo mennen tullen. Plus sitten joka asemalla on oma tunnuslogo, josta myös revitään paljon iloa irti.

Ihmisiä vapaalla

Nyt on menossa kolmen perättäisen pyhän letka täällä Japanissa. Ihmiset ovat sankoin joukoin vapaalla töistänsä ja näin ollen parveilevat täällä Odaibassa tiet mustanaan. Mikäs siinä.

Mä olin baarissa eilen illalla ja sanonpa, että oli mukavaa istuu tuopin ääressä ja jauhaa joutavia.

Kesäkö?

Sillä aikaa kun suomalaiset ovat krapulassa toikkaroineet toisella puolella maapalloa, niin me täällä Tokiossa olemme saaneet nauttia lämpimästä ja aurinkoisesta päivästä. Suomen mittapuilla tämä päivä olisi ollut vallan hellepäivä, mutta täällä meillä on toiset mittapuut ja siksi kutsun päivän ilmaa lämpimäksi helteen sijasta.

Yhtäkaikki - taivaallinen onni, jota myös kesäksi kutsutaan, on lupaavasti lähestymässä mun ydinkylmää habitustani.

Valintaperusteet

Nykyään viinipullon valintaperusteena on kierrekorkki. Korkinavaajamme on luvattoman huono, mutta jotenkin ei jaksa vaivautua hankkimaan uutta. Kaiken kaman haaliminen pidetään minimissä, sillä vuoden lopulla on edessä väistämätön kamojen karsinta ja raahaaminen.

Simat unohtui ja oikeestaan koko vappu

Huomenna on vappuaatto ja valtavat hulabaloot pitkin Suomea. Mä olin unohtanut koko vapun ja samapa tuo, sillä vappua ei juhlita tässä valtakunnassa sen sanottavammin. Suunnittelin kyllä tekeväni simaa, mutta se unohtui. Ensi vuonna sitten, kun ympäröivä todellisuus on muistuttamassa ihmistä kaikenlaisista asioista, niinkuin esimerkiksi saapuvasta vapusta.

Ja jos vappuheilaa on haussa, niin aina voi pirauttaa Dannylle, kun hänellä "Haku on päällä aina".

Suojelkaa keskenänne

Ymmärrän toki kulttuuriperinnön säilyttämisen näkökulmasta sen, että miksi Pihlajanmäen suojelemista ajetaan asiana päättäväisesti eteenpäin. Mun oma supersubjektiivinen näkökulmani asiaan on se, että pistäkää maantasalle koko paska ja antakaa metsän kasvaa tilalle.

Asuimme Pihliksessä viimeiset kaksi vuotta ennen Suomesta pois muuttoa ja se, että asui juuri nimenomaan siellä, kannusti maastamuuttoon vallan kuin olis tuli perseen alla palanut.

Mun mielestä Pihlis on:
- RUMA
- ikävästi isojen teiden keskellä
- kaukana keskustasta
- täynnä pultsareita
- täynnä ennakkoluuloisia ja kyttääviä naapureita
Ja sen lisäksi siellä on vielä hornamainen ostari, jonka liepeillä hämäräveikot parveilee. En voi suositella kenellekkään!

Ei ei ei...

Nyt olis varmaan aika hankkiutua tsykiatrin tutkittavaksi: mä näin unta viime yönä, että menin treffeille Matti Nykäsen kanssa! Apua! Luojan kiitos uni oli sentään sitä lapsille sallittua sorttia. Se nyt tästä vielä puuttuis, että alitajunta esittäis edellä mainitun mäkihyppääjän jotenkin siinä toisenlaisessa valossa.

Tänään näin yhden ohi kävelevän japanilaistytön t-paidan alaselässä tekstin "Mikä tämä paikka on?" - ja siis ihan selvällä suomenkielellä. Tyttö meni niin kovaa vauhtia, etten päässyt hänelle kertomaan, että tämä paikka on Tokio.

Sääilmiöitä ihmetellessä

Tässä sarjassamme "ota itsestäsi todella epäedustava kuva ja julkaise se".

Eilen iltapäivällä tuli toivorikas tunne palelemisen loppumisesta, kun tuolla rannassa Vimmen kanssa roikuimme. Oli mulla toki talvitakki päällä - auki tosin, mutta pitää myöntää, että ei palellut yhtään.

Tänään taas tuli keskellä päivää pimeetä ja ukkosti vallan. Onneksi keskipäivän pimeys kuitenkin taittui ja aurinko rupesi myöhemmin paistamaan, ettei ihmisen tarvinnut ruveta tuomiopäivän toimia tekemään (tyyliin: foliosta hattu päähän ja pöydän alle turvaan), kun se keskipäivän pimeys niin helposti siihen tyylisuuntaan assosioituu.

Tihrutaan myyrää

Olen urakoinut läpi Jari Tervon "Myyrä"-kirjaa. Se on hyvin kirjoitettu ja asiat on esitetty varsin näppärin, usein erikseen ilahduttavinkin sanakääntein. Muttana lukuelämyksessä on se joka riviltä paksuna tihkuva testosteroni, joka saattaa tukehduttaa heikoimmat paikalle eksyneet.

Mä olen vuosien myötä rajoittunut entisestäni mielipiteissäni ja asenteissani. Perinteisesti miehiseksi uhoksi luettava esitystapa ja toiminta - vaikka parodioitunakin - väsyttää mun joka solua siinä määrin, että sitä on vaikea kestää. Tämä, ja moni muukin seikka elämässä, on pistänyt minut miettimään, että ehkä mun tehtäväni tässä elämässä olisikin ollut ryhtyä nunnaksi. Toisaalta, nyt on liian myöhäistä siihen toimeen, sillä ei ole maailmassa uskontoa, joka mut nunnakseen sais. Toinen vaihtoehto nunnaluostarihenkiseen ympäristöön pääsemiseksi olisi tehdä rikos ja joutua linnaan.

No, ehkä olis syytä vähän terästäytyä ja avartaa sitä tihruna vakioon pysyvää katsantokantaansa - olenhan toki maailmaan miestä saattamassa.

Sopiva vaatimustaso

Kävimme tänään retkellä entisillä kotikulmilla. Vimme viiletti puistossa ja hämmästelimme porukalla karppeja, joita Senzoku-lampi on pullollaan.

Eilen viihdytin lasta viemällä hänet taas lastentaloon. Se on todella asiallinen kohde ihmisen mennä, jos haluaa välttää neljän-seinän-sisällä-pysymisen salakavalat karikot. Lapsi tuntee paikan jo niin hyvin, että toimittaa asiaansa siellä varsin omatoimisesti. Mä voin losottaa jossain nurkassa keskenäni, valvovaa silmä ylläpitäen. Aikuinen kanssaseura siinä tilanteessa tietysti nostaisi ajan laatuluokkaan, mutta aina ei voi vetää rimaa kauheen korkealle vaatimustensa suhteen.

Huutajan kuuntelijan virka auki

Tänään lapsi on taas testaillut tunneskaalojensa äärilaitoja varsin äänekkäästi - ja lähinnä sitä vähemmän iloista osastoa. Vapaaehtoisnanny-ehdokkaitten nimiä otetaan kiitollisena täällä vastaan.

Listausta

Oltuaan aikansa Japanissa - ja nimenomaan Tokiossa - ihminen pitää ihan normaalina, eikä edes pistä erikseen merkille:

- Loputonta kumartelua
- Puettuja koiria
- Vähintään tunnin junamatkaa ihan mihin tahansa
- Kimeästi nasaalilla puhuvia naisihmisiä
- Tervetuloa-huutojen sarjaa kaupoissa
- Länsimaalaisten naamat näyttää ihan kirveellä veistetyiltä; se omakin kun sitä peilistä katsoo
- Lähes kaikilla on tummat hiukset
- Polkupyörällä poljetaan polvet leuan alla
- Yleiset vessat ovat siistejä ja niitä on joka paikassa
- Kaikki on yksittäispakattua

Ja vaikka mitä muuta, mitä en tähän hätään muista.

Hakoteillä

Eilen toikkaroin yhdellä metrolinjalla. Ensin otin kulkuneuvon ymmärtämättäni väärään suuntaan ja olin "ihan et'", kun yht'äkkiä edessä oli päättäri ja mun olis pitänyt päästä ihan toisen nimiseen paikkaan.

Päätin palata samoja jälkiä takaisin. Matkan varrella hyppäsin ihan taas tuntemattomalla asemalla pois, jotta voisin tarkistaa, että jos linjat vaikka olisivat jotenkin haarautuneet siinä ja siitä syystä en päässyt eka yrittämällä määränpäähäni. Totesin, että kerpele, pitää ottaa seuraava juna, joka menee just siihen suuntaan, mihin se edellinenkin olisi ollut menossa. Sitten olin taas lähdöruudussa.

Pääsin toki perillekin, mutta mun erehtymätön & skarppi kartta- ja suuntavaistoni sai pahan kolauksen. Luojan kiitos olin keskenäni hukassa. Sekä lapsen, että mokailuni merkille pistävän aikuisen seura olisi ollut kiusallista siinä tilanteessa.

Kokemuksia rikkaampana

Nyt olen käynyt läpi kaksi elämästäni aikaisemmin puuttunutta kokemusta: karaoke ja yö Roppongilla.

Perjantaina oli nimittäin suomalaisten naisten yhteinen ruokailuhetki yhdessä pihvimestassa. Tokihan siellä oli mullekkin syötävää yllinkyllin siinä valtavassa seisovassa pöydässä, joka notkuen keskellä lattiaa jökötti (kun en sitä pihviä syö). Mutta fakta, että ei ollut muita vaihtoehtoja ihmiselle annettu kuin se ylihinnoiteltu bufee aiheutti ahdistusta luonani. Jotenkin vitutti maksaa just sen laskun verran just siitä ateriasta. Rupesin melkein mököttämään. No, onneksi kaljan juonti loivensi tunnelmaa tykönäni ja sitten lähdettiinkin Roppongille.

Olen suhtautunut Roppongiin vähän samalla tavalla, kuin Helsingissä asuessa suhtauduin Mikadoon - eli ei ihan se just mun paikka, kun en ole a) myymässä tai b) ostamassa palveluja. Ja tokihan suurin osa Roppongilla kävijöistä saa hakemaansa ihan ilman maksuakin. Ja jotkut on siellä ilman, että haluaakaan hoitoja kohdalleen, niinkuin me kotirouvat - tai ainakin allekirjoittanut. Noh, mut Roppongi oli just niin Roppongi, kuin olin kuvitellutkin.

Roppongisession aluks menin parin tyypin kanssa Karaokeen. Siellä keuhkosin biisejä Norah Jonesista Ramonesiin ja tunnin huutamisen jälkeen hyvä jos ääntä olis enää lähtenytkään, joten oli aika mennä baariin, missä loput porukasta jo olikin. Tuli tanssittua ja Guinnessiakin sain osakseni.

Karaoke oli hauska kokemus, ja menen sellaiseen mielelläni uudestaan. Mut muuten Roppongi ei vetoa muhun niin paljon, että enää uudestaan jaksaisin sen kotiintulo-ruljanssin työstää. Täällä Tokiossa viimeiset junat menee siinä puolenyön maissa ja sen jälkeen saat joko matkustaa taksilla kotiin tai odottaa, että junat rupee taas aamutuimaan kulkemaan. Onneksi baarit on auki aamuun ja jos yhdeksältäkään ei ole vielä puhti juhlijalta pois, niin voi mennä jatkamaan niihin aikoihin avautuviin klubeihin, eikä tarvi ulkosalla junia odottaa lähteviksi - ellei sitten varta vasten halua.

Mä hyydyin puoli viideltä. Sain kaverin taksissa kyydin Shibuyan asemalle ja notkuin siellä puoliunessa viiteen. Sit hyppäsin yhteen junaan, menin pari pysäkinväliä ja sain taas notkua puoliunessa asemalla - tällä kertaa nelkyt minsaa. Notkutuksen päälle pääsin junaan lämmittelemään ja kotiasemalta pyöräilin kotiin. Matkaan meni puolitoista tuntia!

Yhteenvetona voin sanoa, että ei se melussa ja savussa hilluminen ole ollenkaan niin hauskaa, kun sen saa viimeistellä tuollaisella kotiintuloponnistuksella. Taidan tästä lähtien tulla kotiin aina sillä viimeisellä junalla.

Vyötärö ja verenpaine nousee

Eilen nettiä selatessani silmäni sattuivat taas jonkun ihmisen paremmin tietävään lausuntoon siitä, millaisia farkkujen kuuluu nyt tänä keväänä olla. Eräs mieleeni jäänyt yksityiskohta oli, että housujen pitää nousta vyötärölle saakka - ja siis ehdottomasti, kaikki muu on ihan aut. Se tarkoittaa sitä, että matalavyötäröisiin farkkuihin mieltyneenä saan taas viettää tuntikausia laatuaikaa etsimällä farkkuja, joissa koen näyttäväni jotensakin asialliselta ja niissä farkuissa vyötärölle ei nouse mitään.

Helevetti mä inhoon tätä tyyli-vaihtuu-viikottain-kekkulointia. Mitä muuta se on, kuin bisnestä tekevien ihmisten näppärä tapa pitää kotiinpäin tulvivia rahavirtoja tasaisina - mikä sinänsä tietenkään ei ole paha asia. Kyllä bisnestä saa tehdä. Ihmiset on vaan niin hulluja, että ne menee tukka sekaisin mukaan siihen kyseenalaistamatta mitään. Muoti ja vinhaan vaihtuvat trendit ei palvele mitään muuta tarkoitusta kuin kuluttamista kuluttamisen vuoksi ja mä vastustan sitä ihan jo muutenkin. Kääk! Ketä mä saisin potkia?

Tässä vaiheessa voi sitten tietenkin kysyä, että miksi mä ylipäätään vaivaudun lukemaan mitään asiaa käsittelevää, jos kerran näin ne hiivat hattuun aiheesta nousee.

No joo - pitänee ostaa varastot täyteen ALE:sta niitä mun mieleisiä farkkuja ja niitä varmaan saakin sitten edullisesti, kun kukaan muu ei niitä halua.
--------------------------------------------------------------------------

Ai niin - piti vielä sanomani, että hyvää syntymäpäivää M.

Ja kehtaan vielä tunnustaa

No olipa kirja, ajattelin, hahmot oli revitty suoraan saippuaoopperasta ja dekkarijuonenkäänteet olivat häiritsevän itsestäänselviä. Murhaajan arvas jo hahmon ensiesittelyssä, enkä usko, että se oli tarkoitus. Mutta oma moka, totesin katseltuani kirjan kansia lukuelämyksen jälkeen - olin huomaamattani lukenut Harlekiini-kirjan. Miten syvälle voi ihminen vajota kirjaston puutteessaan?

Aika synkkäkin tunnelma

Mä en jaksa enää edes valittaa tätä villapuserokerrosten määrää ihmisen elämässä. Kai se kevät joskus tulee ja jos ei tule, niin jossain vaiheessa kuolo korjaa ihmisen ja sit on tämäkin palelemisen tuska ohi.

Viggo näkyi

Kävin katsomassa Cronenbergin "A History of Violence"-leffan täs lauantai-iltapäivänä. Matkalla asemalta leffateatteriin satoi ja minisateenvarjoni ei suojannut mua ihan toivotulla tavalla, joten vaatteet olivat aika märät kun istuin ahterilleni odottamaan Viggon ilmestymistä. Ja sieltähän se vähitellen ilmestyikin.

Pidin leffasta. Mukana oli toki leuasta roikkuvaa, veristä lihaa ja kuolonkorinaa, mutta sen jotenkin pistää Cronenbergin piikkiin. Ja tokihan nainen kuvattiin kovasti siitä seksistisestä vinkkelistä, vaikka pitää myöntää, että kyseessä oli niin sanottu vahva nainen. Ihan varmaan vyysillisestikkin. Maria Bello harrastaa Muay Thai kickboxingia, mitä se sitten lieneekään.

Tässä se on

Tokio kotirouva, vuodesta 16 vuoteen 18.

Ajatuksia kotirouvan elämästä näin perjantaina

Huh huh. Onneksi on perjantai. Ei olis jaksanut ihminen enää yhtään kotirouvan arkea keskenään lapsen kanssa. Lapsi on räkätaudissa, joten tuolla kulmilla riekkuminen ei ole soveltunut ajanvietteeksi. Ja näin kun aikaansa lapsen kanssa kaksin viettää neljän seinän sisällä, niin rupee päässä vippaamaan. Ainakin allekirjoittaneella. Ja sit vielä kaiken päällä tänään on ollut taas vaihteeksi sen verran kylmä, että istun nytkin kaksi villapuseroa ylläni päällekkäin ja ihan täällä sisätiloissa. Ei naurata.

Nyt sitten hengitetään rauhallisesti sisään ja ulos. Ajatellaan positiivisia asioita ja annetaan elämänilon voittaa turhautuneisuuden ja vaimennetun kestoagressiivisuuden tunteet (kotirouvien helmasyntejä). Sitten taas jaksaa hymyillä koko perheelle, naapureille, bussikuskille, kioskinmyyjälle, ohikulkijalle ja hänen puetulle pikku koiralleen.

Sama efekti olisi myös kokopäivänaukkailulla, mutta sehän rupeaa pitemmän päälle näkymään naamasta, joten emme turvaudu siihen. Kotirouvan on hyvä näyttää edustuskelpoiselta ihan muuallakin kuin rantojen miesten kevätkokoontumisessa. Ei sillä, että rantojen miehissä mitään vikaa sinänsä olisi. Kotirouvat harvemmin vaan niissä piireissä kovin taajaan hengailee. Ja todellisuudessa kotirouvankaan ei tarvitse näyttää yhtään miltään, muuta kuin niinä tuskan hetkinä, jolloin peilin edessä haikaillaan kadonneen kukoistuksen perään.

Minkä kukoistuksen?

Trendikäs nenä

Aion toki toimittaa ihmisille katsottavaksi kuvan hienosta, uudesta tatskastani. En ole vielä saanut aikaiseksi työstää asiallista kuvaa kohteesta. Olkaa kärsivällisiä.

Saimme taas latingin suomalaisia akkainlehtiä. Huhtikuun Gloriassa julistettiin, että "Iso nenä on trendikäs". Nyt olisi siis syytä mun olla tyytyväinen. Olisi loistava tilaisuus mennä näyttelemään klyyvariani kylille ja nauttia siellä trendikkäästä olemuksestani, ihailevien katseitten kohteena. Kysyn vaan, että kenen hihasta tämäkin trendi vedettiin? Mistä ne ylipäänsä tulevat julistukseen, kuin päivän profetia helluntaiseurakunnassa? Ehkäpä on olemassa joku trendien jumaluuden oraakkeli, joka kertoo missä mennään. Ja sit vielä oikeesti se viesti sisältää myös vastauksen kysymykseen "Mikä on elämän tarkoitus?", jos vain joku osaisi asiaa oikein tulkita ja meille muille sitten tulkinnan kertoa - oraakkelithan ovat aika hämäriä puheissaan.

Lapsi jauhaa "Kiisa sä ootkin. Kiisa se on varmaan. Tai Shiisa. Tai Siika. Tai Sika." En oikein pysty enää keskittymään edes asian vierestä kirjoittamiseen.

Voin suositella

Hankin itselleni uuden tatuoinnin. Löysin netistä guuglaamalla tatskamestan Shinjukusta ja kävin siellä kuukausi sitten varaamassa ajan. Eilen oli se aika sit käsillä ja nyt mulla on sit leima ihossa Tokiostakin.

Tatuoija oli hauska, käheä-ääninen nainen, jonka kädet - ja varmaan muukin vartalo - oli enemmän tai vähemmän tatskojen peitossa. Hän oli innostunut tatskoista joskus bändissä soittaessaan ja vaihtanut sittemmin koskettimet tatskojen nakutteluun. Ei siis mikään ihan keskiverto japanilainen nainen. Jos ihminen siis haluaa tatuoinnin itselleen juuri nimenomaan Tokiossa niin suosittelen lämpimästi tätä nimenomaista mestaa ja tattoo artistia.

Täydellisyyttä

Tänään oli täydellinen kirsikan-kukinnan-hämmästely-picknik-päivä. M:n duunin porukka piti sakura hanamin kampuksen puistossa. Siellä on monta isoa kirsikkapuuta yhdessä rykelmässä ja niiden yhteiskukinta antaa aika valtavankin hienon elämyksen ihmisen koettavaksi.

Tämän autenttisen kokemuksen jälkeen nappasimme mukaamme erään ystävän pojista toisen ja vietimme loppupäivän kotona hämmästelemällä tämän pojan seesteistä olemusta. Mä olen varma, että siitä miehestä vielä tulevaisuuden päivinä kerrotaan, että hänestä näki jo varhain, että kyseessä on täydellinen herrasmies.

Tunnustan heti!

Eilen Skypetin Suomeen ja annoin webbikameran välittää kuvaa kohteeseen. Ystäväni totesi, että kappas, on villapaita sulla päällä ja samaan hengenvetoon kertoi itse istuvansa t-paitasillaan siellä suomalaisessa, keskulämmitetyssä asunnossaan. Mä olin ihan kade. Lämmin sisätila on mun paratiisi - tietenkin on plussaa, jos ulkonakaan ei palele. Mut tämä sisällä paleleminen on sellaista kidutusta, että mä tunnustan kaiken ja heti jos multa kysytte, kunhan vaan saan palkaksi palelemattoman tulevaisuuden tästä tappiin.

Paluu arkeen ja löyhkäävää voidetta

Vieraat lähtivät ja vierailu meni aivan liian nopeasti. Nyt saamme taas palata vanhaan kuvioon, jossa vietän aikaani pääasiassa lapsen kanssa keskenään. Mutta ei se mitään. Ilmat ovat lupaavasti lämpenemässä ja rannassa - joka tuossa vieressä sijaitsee - on kiva toimittaa, kun on lämmin ja tuuli puhaltaa.

Onnistuin ostamaan todella pahan hajuista naamarasvaa. Se oli ruokakaupassa myytävä edullisempi tuote - mitä muuta voi sellaiselta odottaa - ja nimeltään vielä pahaenteisesti Madame Juju. Töhnä tosin tuntuu ihan hyvältä iholla mutta se siitä erittyvä halvan partaveden löyhkä on todella häiritsevä. Pitänee ostaa jotain muuta tilalle.

Kohta kukkii

Kirsikkapuut ovat viittä vaille kukassaan ja sakura hanamin aika on käsillä. Se tarkoittaa sitä, että kohta Tokio on vaaleanpunaisen kukkavaahdon peitossa ja japanilaiset istuvat sankoin joukoin kukkivien puiden alla viettämässä saman tyyppisesti aikaansa, kuin mitä Suomessa vappupäivänä Kaivarissa - eli enemmän tai vähemmän iloisen örsellyksen merkeissä. Erona toki se, että japanilaiset korjaavat jälkensä ja suomalaiset ei.

Lapset ajautuvat päivän aikana monta kertaa tämän tyyppiseen keskusteluun:

Lapsi 1: Joo.
Lapsi 2: Ei.
Lapsi 1: Joo
Lapsi 2: Ei.
Lapsi 1: JOO!
Lapsi 2: EI!
Lapsi 1: *Kiljuntaa*.
Lapsi 2: *Kiljuntaa ja itkua*.
Lapsi 1 ja 2: *Itkua*.

Aihe saattaa olla mikä tahansa ja joskus päädytään samaan lopputulokseen väittelemällä Joo - Joo-tyyppisesti. Näin ne sosiaaliset taidot kasvavat.

Paavi keskuudessamme

Eilen veimme lapset akvaarioon ja he silmin nähden pitivät paikkaa viihdyttävänä, ja sekös vanhemman mieltä ilahduttaa, kun lapsi on iloinen.

Vimme haluaa, että häntä kutsutaan Paaviksi. Välillä kaverilla menee hermo, kun emme muista asiaa. Jos tämä enteilee hänen tulevaisuutensa uraa, niin sanonpa, että pitää katolisessa kirkossa tapahtua suuria asennemuutoksia - lapsemme ei kuulu mihinkään kirkkoon. Mutta jos Vimmestä tulee paavi, niin mä ryhdyn ilman muuta katoliseksi.

Ulkomaalaiset aiheuttaa vain harmia

Olimme kuulleet, että Volks-perheravintolassa saa syödä salaattipöydästä suht' edullisesti niin paljon kuin mahaan mahtuu ja näin päätimme syödä Volksissa. Ravintola tarjoaa muuten pelkkää pihviä, joten salaattipöytä oli meille ruokarajoitteisille muutenkin ainoa vaihtoehto. Lapset saivat ranskalaisensa.

Kun lähdimme mahat pullollaan kohti kotia, mietin, että kylläpä oli edullista: alle kaks'tonnia koko satsi ja sitten oivalsin, että kiitos kielimuurin emme suinkaan olleet tilanneet sitä salaattipöytää, jossa salaattia saa tunkea mahaansa mielinmäärin, vaan aika paljon edullisemman pikku kerta-annoksen. Mä ihmettelinkin, että kyllä on pienet lautaset, mutta pistin sen Japanin piikkiin (asiat ovat täällä pieniä). Kukaan ei tullut sanomaan meille, että 'Hei, maksatte enemmän tai jätätte sen salaatinmättämisen vähemmälle', eli tässä voi tylyimille säästöbudjettimatkaajille antaa oivan ruokailuvinkin.

Voin kuvitella ravintolahenkilökunnan tuskaa ja häpeää, plus niitä ahdistuneita ajatuksia ulkomaalaisten moukkamaisuudesta ja röyhkeydestä, kun marssintahdissa täytimme puoli-ilmaiseksi vatsaamme. Itse emme siis asiaa oivaltaneet vasta kuin jälkikäteen. Pitää tunnustaa, että nolotti, mut tarjoilijanhan mokahan se oli.

Kamakurassa taas

Päivän kohde oli Kamakura. Näimme suuren Buddhan ja Hasedera-temppelin, eikä yhtään haitannut, että olimme käyneet siellä ennenkin. Oli kaunis ilma ja +/- kolmevuotiaat asioivat reissun päällä suht'asiallisesti.

Tuuli, magnolia ja Elvikset

Ruokakaupasta kotiin kävellessä oli niin kova myötätuuli, että piti nojata koko painolla taakse päin ja jarrutella juoksuaskelin jaloilla, ettei olisi ihmemaa Oziin matka päätynyt.

Huolimatta hurjasta tuulesta, menimme tänään hengailemaan Yoyogi-puistoon. Siellä suureksi riemukseni oli bongattavissa sekä kukkiva magnoliapuu, että Tokion Elvikset tanssipuuhissa. Se on melkein enemmän kuin ihminen uskaltaa osakseen toivoa.

Hyvä strategia

Jos menee Tokion kalatukkuun ihmettelemään ja siellä aamusushille, niin kannattaa lyöttäytyä sellaiseen seuraan, jonka suurinta herkkua se sushi ei ole, niin näin saa syödä myös seuralaisen annoksen.

Toys Kingdomissa

Pistimme tänään lasten päät pyörälle viemällä heidät Toys Kingdomiin. Siellä oli aikamoinen hulina ja valtavat lelumäärät olivat kovassa käytössä. Lapset viihtyivät hyvin. Me iäkkäämmät henkilöt sinnittelimme sen kolme tuntia ja sit piti lähtee pois.

Ihmisvilinässä bongasin pienen tytön, jonka t-paidassa oli teksti 'Marijuana' ja selkäpuolella se sellaisen lehden kuvakin. Lapsen äiti ei näyttänyt ollenkaan siltä, että juuri sen asian vapauttamista niin suurella antaumuksella olisi kannattanut että lapsenkin pitäisi asiaa julistaa. Luulen, että mutsi ei japanilaisuuttaan oikein hiffanut, että olisi voinut ihan hyvin pistää tytölleen vaihtoehtoisesti Cocain tai Sex'n'drugs'n'rock'n'roll-paidan päälle. Tai mistä sitä tietää. Mut ei olis se mun ensimmäinen valinta lapsen puseroksi kuitenkaan.

M:n koneella ilman pisteita

Kappas, kun olen M:n koneella kirjoittamassa asiaa, niin ei voi ihminen kirjoittaa kuin pisteettomia a- ja o-kirjaimia. Etuna on toki, etta voi kikkastella ja kirjoittaa vaikka oman nimensa hiraganalla: りーさ. Puolensa siis kaikessa.

Vieraamme saapuivat hyvassa jarjestyksessa ja saimme tuliaisina kaikenlaisia haluttuja tuotteita, kuten Fazerin sinista ja mustaleimaa. Suklaata on tullut lapottua suuhun aika kiivaaseen tahtiin. Sehan saattaa hapantua jos ei sita syo ripeasti.

Ihminen palelee

Hitto vie, miksi tämä kylmyys ei ota loppuakseen? Aina kerran kahdessa viikossa keskuuteemme saapuu kaunis, lämmin, aurinkoinen päivä, jonka aikana ihminen joutuu suuren harhan valtaan ja kuvittelee, että nyt se kevät on tullut. Sitten seuraavana istutaan taas tumput kädessä ja kaikki villapaidat päällä, hytisten kylmästä - kun sisälläkin on aina niin helluvan kylmä. Sanoisin, että vituttaa, jos olis tapana käyttää sellaista roisimpaa kieltä. Ja itse asiassa tapanahan se on, niin siinä se tuli nyt sitten taas sanottua.

Sunnuntainakin voi kännätä

Näin eilen "Brokeback Mountain":in leffassa. Ang Lee oli taas ohjannut elokuvan minun makuuni. Tarina oli tosi koskettava ja maisemat hienoja. Menkää katsomaan, jos ette ole leffaa vielä nähneet.

Elokuvan jälkeen mut ylipuhuttiin Shinjukulaiseen gay-baariin (ei ollut kauheen työlästä ylipuhujalle). Baarissa oli "juo 1000:lla jenillä niin paljon kuin haluat"-diili. Siellä myytiin hanasta 'Black Beer'-nimistä kaljaa, joka maistui siinä määrin, että sitä piti ihan kaksin käsin kaataa kurkusta alas. Vastoin kaikkia luonnonlakeja en ole ollenkaan krapulainen näin maanantai aamuna.

Lapsi hoidossa ja lapsi tanssimassa

Hoo-hiio-hoi, olipas hauska päivä! Aurinko paistoi ja oli lämmintä - asia joka tekee päivästä kuin päivästä vähän parempi laatuisemman. Ystävä oli luvannut ottaa Vimmen hoitoon tänään vastapalvelukseksi, kun joskus aiemmin vahdimme hänen lapsiaan. Näin saimme viettää aikaa ihan keskenämme M:n kanssa. Siitä olikin jo puolitoista vuotta, kun viimeksi sellaista oli tapahtunut. Tokihan mä olen keskenäni ollut ilman lasta millon missäkin, mutta jos M on mukana, niin silloin on yleensä lapsikin. Eli aikakirjoihin merkittävä ylellisyystapahtumahan tämä oli.

Haettuamme lapsen hoidosta, menimme koko konkkaronkka Yoyogi-puistoon, missä oli paljon kansaa ja kaikenlaista esiintyjää. Vimme inspiroitui tanssimaan joka bändin kohdalla ja herätti positiivista huomiot ohikulkijoissa esityksillään. Mä olin tietenkin ihan tiloissa siitä itsekkin kun hän niin vapautuneesti tanssi musiikin lumoissa. Siinä saattaa jäädä Tokion Elviksetkin ihan kakkoseksi. Kuvassa on menossa tanssin seesteisempi, maantasalla suoritettu osuus.

Ruokala ja ylenpalttisen söpö tyttö

Markuksen olisi syytä olla tyytyväinen elämäänsä, nimittäin eilen menimme Vimmen kanssa häntä vastaan töistä, kun satuimme olemaan siellä päin (M:n duuni on aika kaukana kotoa: 40.5 km matkaa yhteen suuntaan). Kävimme sitten yhdessä syömässä kampuksen ruokalassa ja sanompa, että oli hyvää ruokaa. Mä en ole koskaan missään maailman ruokalassa syönyt yhtä hyvää ja edullista ateriaa... No ehkä kerran kauan sitten Iippolassa (Israelissa), mutta pointti on, että ihmisen onnellisuuden määrä pitäis lisääntyä siitä, että saa päivittäin syödä töissänsä hyvää ruokaa eikä mitään tavallisen surullista ruokalasössöä, jota usein Pohjois-Euroopassa saa osakseen.

Paljastettakoon tässä vielä syy siellä Yokohaman suunnalla olemiseen: kävimme kylässä yhden japanilaisen mama+lapset-yksikön luona. Se oli oikein mukava vierailu ja yhteisen kielen puuttuminen ei tuntunut häiritsevän lapsia ollenkaan. Perheen pieni tyttö on mun mielestä aivan ylenpalttisen söpö. Hän on neljä vuotias ja kertoo mulle paljon asiaa japaniksi ja osaan harvemmin sanoa hänelle yhtään mitään vastaukseksi. Se ei estä häntä kertomasta uutta asiaa.

Tässä kuva siitä kun Vimme poseeraa yhden veistoksen alla, tuossa meidän kulmilla, eilen aamulla, ennen junaan astumista.

Lämpöä

Nyt on kanssaihminen tehnyt hyvän teon ja aloittanut blogin kirjoittamisen. Käykää katsomassa. Luvassa on valtavan ihana koirakuva. Mun mielestä kaikkien pistäis kirjoittaa blogia - näin vois aina tarkistaa mitä kenellekkin kuuluu. Hopi, hopi, nyt kaikki siitä kirjoittamaan!

Täällä meillä Tokiossa on tänään ollut ensimmäinen kunnon kevätpäivä. Ulkona tarkeni ilman takkia ja tuntui silloinkin välillä olo aika kuumalta. Ihanaa! Se on kuulkaa kumma, miten aika suuri osa sitä ihmisen kireyttä kaikkoaa, kun aurinko rupeaa lämmittämään. Jos ei ole tullut sanottua aikaisemmin, niin kerron tässä ja nyt, että inhoan palelemista.

Arvaamaton tapaus

Kadunlakaisijatäti tuli toteamaan 'kawaii':ta Vimmelle tuossa kun olimme kauppamatkalla. Vimme istui tyynenä polkupyörän turvaistuimessa ja otti ilman kiljumisia ihailut vastaan, eikä sanonut mitään vaikka täti yltyi poskeakin paijaamaan. Tosta lapsesta on vaikeaa sanoa, mitä se missäkin tilanteessa sitten loppujen lopuksi tekee. Olisin tälle tilanteelle etukäteen veikannut tädille sydänkohtauksen aiheuttavaa Vimmen kauhunkiljuntaa. Pieleen olis mennyt se arvaus.

Ja kawaii tarkoittaa jotakuinkin söpöä - tiedoksi niille, jotka eivät sitä vielä tiedä.

Kakkuraportti

Vastoin kaikkia odotuksia, kakku onnistui. Kuohkeus ei ehkä saavuttanut toivottuja mittoja, mutta maku oli ihan kelvollinen.

Muutenkin oli hauskaa järjestää juhlat ja totisesti järjestelisin niitä ihan enemmänkin, jos tää kokoaikaprojekti ei olisi niin voimia verottava.

Vali-vali-vali. Noin, nyt on valitettu sitäkin asiaa.

Uhmausmieliala

Tänään löytyi Hesarin verkkosivuilta tämä hauska linkki. Pitänee seurata levyn tietä.

Muuten uhmaan luonnonlakeja ja jumalien armeliaisuutta: leivon. Se toiminta johtaa aika usein allekirjoittaneen kiukunkyyneliin. Ja jos muuten tulos näyttää onnistuneelta, niin tuotteen maku ja konsistenssi eivät oikein natsaa. Kerron sit miten kävi.

Onnea Vimmelle!

Vimmellä on tänään 3v. synttärit. Päivän ohjelma (jäätelöaamiainen, riehumista lastenlinnassa) on ollut lapselle mieleen. Lahjojakin oli paljon. Kiitos kaikille muistamisesta!

Muutettaisko saunaan?

Voi helluva tämä kylmyys täällä vaan jatkuu ja jatkuu. Mä muistan elävästi viimekin keväänä tuskailleeni sitä kuinka se lämpimämmän kelin tuleminen antoi odottaa itseään. Ja naurettavintahan tässä on, että ei täällä ole kylmä niinkuin Suomessa - luojankiitos, sillä sitten täällä vasta munaskuunsa palelluttaisikin. Jos joku ehdottaisi nyt saunaan muuttamista, niin ottaisin tarjouksen vastaan oitis, ehdolla, että sauna olisi lämmitettynä koko ajan.

Pidän täällä pyykkipäivää. Lapsella rupes vaatteet loppumaan, joten oli pakko ryhdistäytyä vaatehuollossa.

Hyytelöhermo

Ei voi mitään, että ei ihminen etukäteen tajunnut, ettei sitä ihan tosta vaan uhmaikäisen kanssa viiletetä nähtävyyskohteesta toiseen. Ellei sitten ole ihmisenä todella teräshermoinen ja mä en kuulu siihen ihmisryhmään edes yhdellä vaivaisella solullani. Mikä vois olla teräshermon vastakohta? Hyytelöhermo?

Vieraamme ovat tänään olleet Nikkossa. Ovat edelleen sillä reissulla. Haaveilen itsekkin meneväni sinne käymään ennen Eurooppaan paluuta ja ihan ilman tuota hermohaastetta. Pitää painostaa M:a kokonaisvaltaisiin hoitohommiin jonain kauniina viikonloppuna.

Eilen muuten kuuntelin Sveriges Radion kautta netistä lätkämatsia ja kyllä siellä oli aika juhlavat tunnelmat, kun Suomesta voitto tuli. Mä olin jo unohtanut täällä Japanissa toimittaessa miten hassulta riikinruotsi joskus kuulostaa. Jajamensan!

TEMPURAAAAA!!!

Eilen kävimme koko konkkaronkka syömässä tempuraa yhdessä ravintolassa. Pöytään istuttuamme Vimme rupesi vaatimaan kovaan ääneen:"TEMPURAAAAAA!!!" ja kun sitä ei ihan heti tullut - ruoan valmistamiseen menee aina se tovi - niin vaatimushuuto yltyi tempuraraivoksi. M vei lapsen kadulle jäähtymään. Kuulimme "TEMPURAAA"-huudon sisälle saakka ihan sieltäkin käsin. Sitten kohtaus meni ohi ja odotimme kaikki hyvässä järjestyksessä ruokaa pöydän ääressä istuen kuin asiallisemmatkin ihmiset. Ruoka toimitettiin kyllä varsin ripeästi. Ateria oli hyvä. Vimmen mielestä tempuraa olisi voinut olla enemmänkin.

Tädit irti

Eilen illalla pääsin toteuttamaan itseäni ensimmäistä kertaa tokiolaisessa yöklubissa. Valitsimme kohteeksi syrjemmässä sijaitsevan Agehan yöklubispektaakkelin. Siellä oli päästetty reggae DJt irti ja pitää sanoa, että paraskaan reggae-biisi ei ole edukseen, kun japaniksi huudetaan sen päälle asiaa Nasse-sedän äänellä. Yhtäkaikki, tanssiminen oli kivaa ja siitä oli aivan liian pitkä aika, kun olin viimeksi sitä asiaa päässyt elämässäni toimittamaan.

Toki pitää mainita myös erikseen, että muu juhlakansa oli sellasta parikyt vuotta allekirjoittanutta nuorempaa.

Kotimatka taittui taksilla, jonka kuljettajalle - mielestäni - selvällä japaninkielellä kerroin osoitteemme ja kuljettaja ei asiaa kertomanani ymmärtänyt ennenkuin kirjoitin sen paperille ja sitten hän sanoi täsmälleen saman asian - mielestäni - kuin olin itse muutamaan kertaan sanonut. Ei siinä mitään. Kotiin päästiin.

Viggoa piilossa

Mulla oli sellainen kutina, että kyl se Viggo on jossain lähettyvillä ja kas, näin lehden nettisivuilta, että samassa kaupungissa ollaan. Nyt pitäis mennä cityyn muinamiehinä hengailemaan ja muka törmätä Viggoon. Ja muuten varmaan menisin, mut kun on toi Karjulan setä mukana, niin se vaikutuksen tekeminen - muu kuin huonon - saattaisi epäonnistua. Ja onhan tässä vielä sellainenkin aspekti olemassa, etten mä nyt naimisissa olevana naisena voisi lähteä Viggon kanssa Hollywoodiin, kun se kuitenkin mua heti mukaansa pyytäis. Parempi siis pysyä kotona.

Mun hermot ei kestä

Luumupuut kukkii. Kevään siis pitäisi olla tulossa. Vieraamme ovat sitä mieltä, että täällä on jo suurin piirtein kesä, mutta minähän en ole asiasta ollenkaan samoilla linjoilla. Palelee niin peijoonisti.

Olen ehtinyt aiheuttaa muutaman trauman pahaa-aavistamattomille vieraillemme: tyhjensin vahingossa kaverin iPodin, jätin tyypit oman onnensa nojaan yhdelle Tokion vilkkaimista asemista, kun en jaksanut enää sitä oman lapsen karjuntaa ja oli pakko päästä kotiin. Iskin vaan kartan kouraan ja sanoin, että nähdään sit'. Tänään toistin tämän proseduurin, kun lapsen karjunta alkoi taas kiristää hermoa, mutta ystävämme ovatkin jo niin rutinoituneita tokiolaisia, että se ei heitä enää hetkauttanut.

Hauskaa, kun on vanhoja ystäviä läsnä. Ikävää, kun ei voi heidän kanssaan tuolla maalikylillä viilettää, kun on uhmaikäisen lapsen äitiys läsnä. Tai voishan sitä, mutta ei mun hermoilla.

Mertentakaiset vieraat ja onnen määritelmä

Huomenna meille saapuu mertentakaisia vieraita vallan Suomesta asti. Olen siitä aivan innoissani. Vieraat viipyvät pari viikkoa. Sinä aikana mun raportointini saattaa olla vähäisempää, mutta määräähän ei lasketa vaan laatua ja toivottavasti ei sitäkään.

Ja onnen määritelmä on: kaljatölkki kädessä, kun kanssavamhempi on saapunut perjantai-iltana töistä kotiin ja ottanut lapsesta vastuun harteilleen. Toki myönnän, että ihmisellä saattaa olla muitakin onnen aiheita. Mutta tämä on juuri nyt se päällimäinen.

Eilen noin, tänään näin

Eilen oli lämmin päivä ja viikoittaisen Suomi-tapaamisen jälkeen lapsi viiletti tukka sähköisenä leikkipuistossa.

Tänään lapsella on kuumetta ja hän nukkuu itseään terveeksi. Mikä lie sitten taudin nimi onkaan. Mulla on lastaan sairaana katsovan vanhemman tuska tykönäni.

----------------------

Myöhemmin tänään: lapsen kuume on laskenut ja kaveri vaikuttaa hyväntuuliselta.

Hyvää ystävänpäivää

Kuka minä olen?

Lapsi kutsuu mua jostain syystä välillä ihan huvikseen mun veljen vaimon nimellä. M on sitten mun veli ja hän itse on serkkunsa Aksu.

Tänään, kun kävelimme kotiin ruokakaupasta Vimme sanoi, että hänellä on mies mukana (olimme kaksin). Kävin kysymään, että kukas se mies on, niin siihen Vimme ilmoitti, että Liisa.

Mulla alkaa identiteetti hämärtyä.

Saarnaton sunnuntai

Maleksin tänään keskenäni Shibuyassa. Päädyin, varsin tietoisesti kylläkin, Tower Recordsiin ja siellä olikin taas hauskaa selailla musaa ja englannin kielisiä kirjoja. Ostinkin jotain. Vuosia asian reunoilla tuumailtuani ostin Pergolesin musaa CD:llisen. Meillä on ollut samat kappaleet toisina esityksinä, millon missäkin muodossa (lainalevynä, kasetille nauhoitettuna) ja nyt vihdoin hankin meille oman CD:n. Nyt voi laulaa "Salve Reginaa" levyn mukana, lapsen ja naapureiden iloksi.

Tähän väliin rupesin kirjoittamaan mun raivoa tästä kauheasta kiihkokuluttamisesta (pistäydyin pariin vaatekauppaan), mitä me näissä itäisissä ja läntisissä "länsimaissa" toimitamme - ihan huomaamattammekin. Tekstiä alkoi kertyä, mutta tokenin siitä ja totesin, että kukaan ei palaa lukemaan mun juttuja, jos mä rupeen saarnaamaan. Lupaan toki saarnata kenelle tahansa kasvoista kasvoihin.

Lasta viihdytetään ja piinataan

Fuji näkyi kauniisti auringonlaskun aikaan meille Odaibaan asti. Olimme Vimmen kanssa viettäneet iltapäivän taas siellä jo monta kertaa mainitsemassani lastentalossa, Shibuyassa ja reippaana tyttönä kävin sen reissun päälle ruokakaupassa hakemassa huomiseksikin ruokaa (yleensä en osta koskaan ruokaa kuin vain yhdelle päivälle kerrallaan), sillä huomenna tulee lounasvieraita.

Siinäpä ne tämän päivän jännittävimmät tapahtumat, jos ei lasketa sitä, että olen kuunnellut aika kovalla musaa korvakuulokkeet päässä ja laulanut mukana varsin kuuluvalla äänellä. Lapsi on pistänyt huoneensa ovea kiinni ja kehoittanut mua muutaman kerran lopettamaan laulamisen. Mutta mähän en sitä niin vaan lopeta.

Tylyn keskeytymisen ankeus ja kirja

Hitto vie ku harmittaa, etten ole vieläkään kunnon vedossa urheilemaan. Mikään ei ole tympeempää, kuin vasta aloitetun urheiluharrastuksen tyly keskeytyminen. Mut ei se mitään. Sain lainaan todella hauskan kirjan: Katja Kallion "Tyypit". Kyllä sai taas ihminen nauraa. Se oli todella hauskaan muotoon kirjoitettu omaelämänkerrallinen(?) anekdoottikokoelma. Ainoa huono puoli siinä oli se, että se loppui kesken.

Äänen korkeus ja kotikulmat

Tänään kuulin kun suomalais-japanilainen tyttö puhui japaniksi puhelimeen sellaisella keskiverto eevapolttila äänenkorkeudella ja se kuulosti tosi hauskalta. Nimittäin, paikalliset naiset tapaavat aina kimittää nasaalilla asiaansa. Tyttö kertoi, että hänelle usein huomautetaan, että hän puhuu japania hassusti.

Päivän kuva on täältä meidän kulmilta. Oli aika aurinkoinenkin päivä ja lämpöä havaittavissa, mutta siitä huolimatta en julista kevättä alkaneeksi. Sisällä palelee edelleen, ellei istu puhaltimen alla.

Niinpä niin

'Vimme on Liisan ihana lakas', totesi lapseni ja siihen ei voinut muuta sanoa kuin että: 'Niin on'.

Hyvä sunnuntai

Ai kuulkaa, kun ihminen sai olla tänään keskenänsä! Ensiks': aamulla nukuin pitkään. Sitten: toimitettuani itseni lähtökuntoon, menin nykytaiteen museoon katsomaan kahta kiinnostavaa näyttelyä ja sit vielä tapasin yhden ystävän ja haahuilimme yhdessä. Miksi kaikki päivät ei vois olla tämmöisiä?

Näyttelyt olivat yksi itä-eurooppalaista kaikenlaista nykytaidetta ja toinen japanilaisia nykymaalareita. Molemmat esitykset olivat antoisia, mutta etenkin maalausnäyttely ilahdutti mua kovasti monipuolisuudellaan ja hienoilla, koskettavilla duuneillaan. Maalaustaide ei ole kuollut - ainakaan Japanissa.

Setsubun

Perinteisen japanilaisen kalenterin mukaan tänään on kevään alku, Setsubun. Tämän nimenomaisen päivän iltana kuuluu heitellä soijapapuja sekä talossa, että puutarhassa ja heiton hetkellä huudella: "Oni wa soto, fuku wa uchi", joka tarkoittaa suurinpiirtein että "paholainen pois, hyvä onni kotiin". Heitellyt pavut ovat siis oiva ase ajaa pois pahat henget. Mutta tämä ei pääty tähän, vaan papujen heittelyn (mame-maki) jälkeen kuuluu syödä sama määrä papuja, kuin on kertyneitä elinvuosia syöjän harteilla. Tämän kaiken pitäisi sitten tuoda ihmiselle terveyttä täynnä oleva vuosi.

Ai niin, ja onnea Annille.

Energiat haussa

Ulkouduimme tänään ensi kertaa sitten flunssaiskun, joskin vain ruokakauppareissulle, mutta kuitenkin. Vimme poseerasi erään patsaan juurella kotiin päin vetelehtiessämme. Kaverilla ei tuntunut oikein vielä olevan entiset energiat käytössä ja meni yöunillekkin melkein tunti ennen normaali aikaa.

Kun luin iltasaduksi ääneen laatukirjaa: "Pupu Tupuna päiväkerhossa", niin jäin pohtimaan sitä, että miten Vimme hahmottaa kirjassa esiintyvän Pipsa peikon olemuksen, kun nykyinen nimi sille, mikä on tytöillä, on pipsa. Ehkä se on sitten vaan joku todella superfeminiininen hahmo. Tai ehkä näillä seikoilla ei ole niin väliä vajaa kolmivuotiaille. Mene ja tiedä.

Sairastamista ja järinää

Lapsi potee edelleen. Tämän kertainen flunssa tuntuu olevan hänen kohdallaan varsin sitkeetä sorttia. Eipä tässä muu auta, kuin odottaa, että se on podettu pois.

Nyt juuri kirjoittaessani talo huojuu ja tärisee verkalleen ja sanompa, että taitaa olla maanjäristys käsillä, mutta ei ollenkaan niin häijy, että tarvitsisi ruveta kiljumaan ja ryntäilemään.

Unohdukseen hulahdus

Nuin! se aika hulahtaa unohdukseen, kun viettää päivänsä flunssan kourissa. Koko perheemme on saanut nauttia potemisen iloista ja vaikka itse voinkin väittää voivani paremmin, niin en aio vielä moneen päivään mennä salille. Vimmekin on jo parempana. M on ainoa, joka edelleen on kunnolla kipeenä.

Suomi sai presidentin. Se oli ennustettavissa. Ja aika varma olin etukäteen, että Tarjahan siihen hommaan valittais. Niin kävikin. Mietin keskenäni, että 12 vuotta samassa duunissa on aika pitkä aika. Luulis, että siinä ajassa puutuu hommaansa. Toisaalta, rohkenen väittää, että presidentin homma tuskin on se pitkäveteisin homma maailmassa.

Urheilukuntoa odotellessa

Paskatunnelmat kasaantuu, kun on kipeenä. Nyt on jo aavistuksen 'voiton-puolella'-henkiset atmosfäärit tässä potemisessa, mutta sanon, että vielä on monta hetkeä edessä ennenkuin olen taas urheilukunnossa. Pitää toivoa, että perheen y-kromosomien kantajat säästyvät sairastelulta.

Meme nimeltään 'Neljä juttua'

Neljä juttua:

Neljä duunia, joita olen tehnyt:

* Hartwallin pullottaja
* Kääntäjä (suomesta englanniksi)
* Avokaadojen poimija
* Stokkan juustonmyyjä

Neljä leffaa joita voin katsoa loputtomiin uudestaan:

* Tähtien Sota jaksot 4-6
* Casablanca
* Taru sormusten herrasta
* Piukat paikat

Neljä paikkaa joissa olen asunut:

* Raahe
* Helsinki
* Göteborg
* Tokio

Neljä televisiosarjasuosikkia:

* Firefly
* Desperate Housewifes
* X-files
* Star Trek - kaikki variaatiot siitä sarjasta

Neljä paikkaa joissa olen ollut lomalla:

* Ateena
* Etelä-Afrikka siellä täällä
* Yhdysvallat rannikolta rannikolle
* Dublin

Neljä suosikki ruokalajia:

* Sushi
* Vege-thai
* Vege-intialainen
* Pasta

Neljä verkkosivua, joita seuraan päivittäin:

* Tenki
* Bloglines
* Helsingin Sanomat
* Flickr

Neljä paikkaa joissa mielummin olisin nyt:

* Yksin missä tahansa
* Helsingissä
* Pikkupienissä jossain baarissa
* Lämpimässä

Neljä bloggeria, jotka sekoitan tähän juttuun mukaan (näitä luen):

* Marika
* Joy
* Mikki
* Ei ole muita suomalaisia vakkareita

Näin siinä kävi

Tämä jatkuva paleleminen on tehnyt tehtävänsä ja vilustuminen on ottamassa vallan ihmisestä. Ikävää. Toivottavasti tämä on sellaista nopeasti ohi menevää sorttia.

Kiva kirja

Ai että luin hauskan kirjan: Kalle Haatasen "Pitkäveteisyyden filosofiaa", joka kirjana ei ollut millään muotoa pitkäveteinen. En tiedä johtuuko se jatkuvasta kirjallisuusderprivaatiostani vai mistä, mutta kirja oli jotenkin erityisen viihdyttävä. Välillä nauroin ääneen ja siteerasin solkenaan M:lle parhaita paloja. Luojan kiitos ihmisellä on kirjoista kiinnostuneita suomalaisia ystäviä täällä Tokiossa - että voi sitä kirjan lainaamista toimittaa.

Luminen lauantai

Tokio on lumen peitossa. Lunta ei ole paljon ja se on kosteanlaista, joten ensimmäinen aurinkoinen päivä vie sen mennessään. Ja se päivä on todennäköisesti huomenna.

Aamupäivällä Vimme pelmusi lumessa, lounaan jälkeen suoriuduimme Suomen lähetystöön äänestämään ja sitten kävimme kavereiden kanssa vaalikahveilla. Tiedämme kumonneemme toistemme äänet. Olis siis voinut ihan hyvin jättää äänestämättäkin, eikä se olisi tulokseen vaikuttanut. Mutta kyllähän ihmisen on äänestettävä.

Kevyt rumpalianalyysi

Kuuntelin musaa kotimatkalla (kävin ulkona syömässä ilman perheen y-kromosomien seuraa) ja jäin hämmästelemään jo ammoin toteamaani asiaa, nimittäin Keith Moonin yltiöpäistä rumpalointia. Nyt kun oikein asiaan syvennyin, niin mulle tuli assosiaatioita Bachin biiseihin, joissa nuotti nuotin perään lauotaan kiivaaseen tahtiin, ilman sen suurempia hengähdystaukoja. Hämmästyttävintä Moonin soitossa on se, että perusrytmi pysyy kuuntelijan lattiaa polkevassa kantapäässä ja sitä kaikkea pärpätää siinä välissä ei välttämättä edes noteeraa. The Whon jälkeen tuli sitten Eiskadeiskaa. Heidän rumpalinsa on vallan kovastikkin suoraviivaisempaa sorttia siinä rytmittämisessään.

Vimmen viimeisimmät

Vimme katsoi peiliin, tuijotti siteen tapaista otsassaan ja totesi, että hänellä on rusetti päässä.

Aamulla Vimme valisti minua, kun kehoitin häntä ottamaan mukaan kevyemmän kirjan, että ei se kirja ole kevyt vaan vety on kevyt. Siihen ei voi tietenkään sanoa mitään vastaan.

Kuvassa, jonka otin tänä aamuna, olemme palaamassa puistoajelulta.

Lisää arpia

Vimme lipes juostessaan eilen illalla ja iski päänsä kaapin kulmaan. Otsassa on nyt komee haava viime vuotisen arven alla. Tällä kertaa haava ei ollut niin syvä kuin viimeksi ja tyrehtyi painelemalla. Pistin siihen rivin pieniä, pitkiä laastarin paloja, jotta haava ei leviäisi ja arvesta ei tulisi suuri.

Hohhoijjaa! Vähempikin jännitys riittäis.

Kotipäivä ja huono leffa

Tänään en ole poistunut kotoa mihinkään. Toisaalta siihen ei ole ollut mitään erityistä syytä, kuin ehkä lapsen tuuletus ja senkin päätin nyt jättää väliin, kun kerran leikkiseuraa kävi kylässä. Vimme tosin hakkas puulelulla leikkikaveriaan päähän, mutta muuten tapahtuma oli suksee.

Eilen katsoimme ehkä maailmanhistorian toisiksi huonoimman elokuvan: 'Van Helsing'. Sinnittelin sen loppuun saakka ihan pelkästä säälistä ja ei se siitä sinnittelystä paremmaksi muuttunut. Ja mullahan periaatteessa on paikka sydämessä juuri tätä elokuva genree varten. Mut ku ei niin ei.

Pelästyin pahanpäiväisesti

Meinas tulla ne lopulliset hounot housuun, kun lapsi päätti kaupasta tullessamme lähteä juoksemaan karkuun. Mä pakkasin kauppakassia pyörän koriin ja huutelin "EI!":tä lapselle, kunnes tajusin että, perkele - sehän juoksee autotielle ja siellä on tulossa kuorma-auto todennäköisessä törmäyskurssissa Vimmen kanssa. Kassi jäi siihen ja juoksin seurauksista piittamatta lapsen perään. Nappasin lapsen joka nauroi, kuin paremmallekkin vitsille ja onnistuimme välttämään kulkuneuvojen alle jäämisen. Mä en tiedä menikö asia perille, mutta hyvin painokkaasti ilmaisin Vimmelle sen, että en tykännyt siitä mitä hän teki ja että se oli hengenvaarallista.

Mä en tiedä kumpi meistä pääsee ennemmin hengestään, lapsi kekkuloidessaan vai minä sydänkohtauksen kourissa.

Kotikokki jakaa reseptiään

Vimme sai tänään oman kierrätyskolmipyöräisen. Nyt voi kesä tulla. Tosin epäilen, että se vielä tulisi, kun on vasta tammikuu menossa. Mutta ainahan voi varautua kivaan yllätykseen. Tänään nimittäin oli jotenkin kevättä ilmassa.

Tässä tämänpäiväisen pastakastikkeen ohje. Se oli helluvan hyvää.

Pastakastike

1 paketti tuoreita shiitakesieniä/herkkusieniä pilkottuna (jätä shiitakkeista jalat pois)
1 varsisellerin varsi ohkaisina siivuina
½ sipuli pieneksi pilkottuna
1-3 valkosipulin kynttä silputtuna
1 purkki tonnikalaa
1 purkki (2dl) kermaa
tarpeeksi suolaa
vähän pippuria

Sipulia paistetaan öljyssä abo 5 min. Valkosipuli ja sienet kipataan joukkoon ja taas paistetaan, tällä kertaa muutama minuutti kauemmin, välillä sekoittaen. Sitten mukaan laitetaan selleri ja tonnikala ja pian perään myös se kermapurkki - pahvit on tosin syytä jättää pöydälle (taivas, kun murjasin nokkelan vitsin kesken reseptin). Sit suolataan ja pippuroidaan sössö. Pastaveden voi laittaa kiehumaan ja jättää kastike hautumaan pienelle lämmölle. Ennen hotkimista voi lisätä parmesaaniraastetta keon päälle.

Huomioon otettavat seikat

Sataa, tuuli ulvoo nurkissa ja vallan ukkostaakin. Kiva olla sisällä.

Kun on yksin junassa tai metrossa, mitkä muuten on melkein sama asia täällä Tokiossa. Joskus on hankala erottaa mistä metro alkaa ja mihin juna päättyy. Enivei, kun keskenänsä junassa matkustaa, niin sitä vaan lampsii sisään vaunuun ja istuu alas, jos on istumapaikkoja vapaana ja losottaa siinä, kunnes on perillä.

Vimmen kanssa matkustaessa sen sijaan kannattaa kiinnittää huomiota muutamiin seikkoihin junaan noustessa:

a) Ei ensimmäiseen tai viimeiseen vaunuun. Niissä on yleensä ohjaamo näkyvillä ja sitähän toki on viihdyttävää lapsenkin katsoa. Usein matkustamme laitteessa sen verran kauan, että ohjaamon viihdyttävyysfaktori kuluu loppuun ja alkaa ovenkahvojen ronklaaminen tai yleinen mekkalointi. Siis ei ohjaamon tuntumaan.

b) Mieluiten ei istumaan penkille. Penkillä istuminen usein johtaa holtittomaan kekkulointiin ja mukana olevan vanhemman (lue: minun) pinnan poksahteluun. Lapsi on lastenvaunun mukana ollessa hyvä pitää valjaissa vaunussa ja siellä hän suostuu istumaan, jos itse seison siinä vieressä.

c) Tämä on melkein tärkein. Lapsi kannattaa sijoittaa matkustamaan kohtaan, mistä on vähin mahdollinen todennäköisyys joutua hymyilevien tätien kanssa silmäkontaktiin. Silmäkontaktista seuraa aina väistämättä hornaa.

Nämä asiat kun ottaa arjen matkoja tehdessä huomioon, niin mielenlaatu saattaa olla sees.

Ei lumivyöryjä

Täällä meillä Odaibassa ei ole lunta.

Kirja ja tulevaisuuden vaipattomuus

Luin tänään loppuun "The Time Traveller's Wife"-kirjan ja olen edelleen vähän pihalla kirjan aiheuttamista tunnekuohuista. Se oli todella viihdyttävä ja samalla myös vähintään yhtä koskettava tarina, josta en kerro sen enempää, sillä mun mielestä kaikkien on luettava se.

Kakka- ja pissaraportti: lapsi on yhä enenevässä määrin aamulla kerennyt vessaan kuivin vaipoin ja vaipatta housuun pissaaminen päivällä on vähentynyt koko ajan. Kaveri ilmoittaa kakkahädänkin. Ilmoituksen tullessa menemme vessaan, istutan lapsen pöntölle (Vimme tykkää näistä japanilaisista, lämmitetyistä WC-istuimista - varsinkin näin talvella), pistän sille kuvakirjan käteen ja sanon, että huuda sitten kun olet valmis. Tämä on toiminut jo kahdesti! Kakka on tullut asiallisesti sinne minne se kuuluukin. Tulevaisuuden vaipattomat päivät siis siintävät jo näköpiirissä.

Pyöräilypäivä

Polkupyörä on kiva asia. Kiitos polkupyöränomistajuuden saatoimme eilen huvitella ajamalla koko perheen voimin Wakasun ympäri. Wakasu sijaitsee täältä Odaibasta itään ja vaikuttaa vahvasti samanlaiselta ihmisen tekemältä saarelta, kuin tämä Odaibakin. Siellä on golfrata ja rantaviivaa seuraava pyörä/kävelytie. Aiomme tehdä sinne kunnon kokopäivän picknikin, kunhan tämä kylmyys hellittää.

Tokihan sinne pääsee myös autolla, mutta meillä ei ole autoa ja salaa toivon ettei koskaan tulisi olemaankaan. Haluan aina asua julkisten liikennevälineitten saavutettavissa. Ja auton voi aina pakkotilanteessa vuokrata ja taksinkin saa useimmiten heti tarvittaessa.

Ääni annettiin

Eilen kävimme lähetystössä äänestämässä. Suoritettuamme tämän kansalaisvelvollisuutemme, haahuilimme kaupungilla. Helpotin valtavaa kirjallisuusdeprivaatiotani ostamalla Audrey Niffeneggerin "Time Traveller's Wife"-pokkarin ja kävimme sitten vallan videovuokraamossakin. Lähin videovuokraamo on k a u k a n a kotoa ja sinne pitää aina erikseen lähteä asian kanssa.

On pitkä viikonloppu. M ei mene maanantaina töihin. En nyt millään muista mikä pyhä tällä kertaa on kyseessä, mutta jaettu vastuu lapsesta on aina juhlaa.

Dezomeshiki - palomiehet kekkuloi

Tänään suoritin viime vuonna väliin jääneen asian. Ja kuten todettua on, nyt on hoidettava jutut, muuten ne jää hoitamata (tarkoituksella yhdellä t:llä... kuulosti niin pittoreskiltä). No, siis, kävin Vimmen ja yhden mama-lapset-yksikön kanssa seuraamassa Tokion vuotuista palomiesten paraatia. Olin kuullut, että palomiehet siellä marssimisen lisäksi esittävät myös temppuja. Mainostin Vimmellekkin etukäteen, että mennään katsomaan, kun palomiehet kekkuloi. Ja kyllähän ne sit kekkuloikin. Hyvä!

Paraatin seuraaminen pikkulapsen kanssa on aika työlästä puuhaa, siksi häivyimme kesken kaiken erääseen näyttelyhalliin hämmästelemään paloroinaa. Vimme pääsi istumaan paloauton rattiin ja vaikutti tyytyväiseltä asiaan. Tosin, hän oli jo aikaisemmin maininnut olevansa lääkäri. Ja kahdensantoista vuotias. Ja näin kahdeksantoista vuotiaana ilmoitti saavansa juoda Markuksen mustaa marjaviinimehua. Ei siinä mitään. Kahdeksantoista vuotiaana saa olla autonkin ratissa - tosin ei juoneena.

Plink plonk

Päivät menee taas sellasta vauhtia, ettei ihminen kerkee asiallisesti toimittamaan bloggaamistaan. Ei siinä mitään. Kivempi tietysti niin, kuin että tuskissaan odottais tuntien kuluvan.

Eilen pyöräilimme muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan tavarataloon exkursiolle. Sieltä löytyi isompi ruokakauppa, jossa oli huomattavan hyvä vihannestiski. Yläkerroksissa oli sitä vaate- ja elektroniikkaosastoa. Suurilla telkkariruuduilla Janne Ahonen kertoi asiaa ja Suomen maisemat vilahtelivat. Takanani pienellä esiintymislavalla kimonopukuiset tädit soittivat plink-plonk-soitinta (koto). Täällä törmää aina niin hämmentäviin paralleelitapahtumayhtälöihin.

Onnea koiran vuodelle

Hyvää uutta vuotta kaikille. Alkanut vuosi 2006 on koiran vuosi. Selvisimme kunnialla menneestä kukon vuodesta, joka oli myös ensimmäinen vuotemme Japanissa. Vielä on yksi vuosi Japania jäljellä ja tänä vuonna on tehtävä se kaikki turistitoiminta ja hämmästely, minkä viime vuonna jätti tekemättä. Sillä listalla on muun muassa sumopainin seuraaminen paikan päällä, Nikkossa käynti, ilotulitusten bongaaminen ensi kesänä ja tatuointimyönteisessä kylpylässä käyminen.

Sitä sun tätä

Täällä Japanissa ihmiset toimittaa ruokakaupat kuhisten kaappejaan täyteen, kun se vuoden suurin juhla, uusivuosi, on tulossa.

Meidän lapsonen viettää paljon aikaa huutamalla ja toimimalle riiviön virassa. Jos kuvittelin kaks-vuotisuuden olevan jotenkin raskasta aikaa lapsen kanssa, niin tuo tuleva kolmivuotisuus vaikuttaa astetta rankemmalta. Kaveri on kekseliäämpi ja testaa työkseen oliko joku jo kielletty juttu sittenkin sallittua. Minkäs teet. Koetamme kaikki selvitä tästä täysjärkisinä.

Tämän luukun kannen bongasin tänään tuolla Daimonin aseman kulmilla. Nää on mun mielestä kivoja.

Juoksumaton ystävä

Ennen en ymmärtänyt juoksumaton funktiota ihmisen elämässä. Miksi mennä johonkin sisätilaan juoksemaan elektronisen laitteen päällä, kun voi kerran viilettää mielin määrin maata pitkin sähköä kuluttamatta, suurin piirtein mihin ilmansuuntaan tahansa. No, rannalla asujat joutuvat ehkä turvautumaan jeesus-moodiin, jos veden päällä haluavat juosta, mut siis muuten juoksu on mahdollista kaikkialla. Enivei, nyt musta on tullut suuri juoksumaton kannattaja.

Kämppämme vuokraan kuuluu varsin kelvollinen kuntosali ja olen nyt ruvennut joutessani siellä käymään. Juoksumaton ihanuus on valjennut mulle, kun juoksen hikeä pintaan turvallisessa sisätilassa, hetkeäkään palelematta, sateessa kastumatta ja sanottavammin pakokaasuja hengittämättä. Koskaan en voi joutua liian kauas väärän voima-arvioinnin tuloksena ja koko ajan olen jo perillä. Paikallaan juokseminen on vielä kaiken lisäksi varsin meditatiivistä. Huomaan pitäväni potentiaalisesti tylsistä asioista. Täyspäiväisenä suherruksen valvojana arvostan "mitään tapahtumattomuutta".

Vaiheessa

Meidän lähin vaippakauppa on eräs valtava lelukauppa. Vaipanhakumatkat ovat varsin aikaa vievää puuhaa.

Vaipattomuuden opettelu on niin sanotusti vielä 'vaiheessa'. Kaveri selviää aika monet päivän pis-tai kakhädistä kastelematta housujaan, kun kotona olemme. Kodin ulkopuolelle en vielä ilman vaippoja rohkene astua.

Jouluhahmo

Kävin katsomassa uusimman Härripotterin eilen ja se leffa viihdytti mua koko rahan edestä. Ennen leffaa roikuin muutamassa Odaiban ostoskeskuksessa, joista yhdessä bongasin tämän hellyyttävän jouluhahmon: Ultraman joulupukkina.

Aatto

Vietimme jouluaattoa aterioimalla kavereiden kanssa. Oli oikein kivaa. Joulutunnelmasta vastasivat muun muassa glögi, rosolli ja piparit. Ja näyttää vallan siltä, että M malttaa olla menemättä töihin tänään, joten tunnelma on ratkiriemukas näin joulupäivänäkin. Hyvää joulua kaikille.

Ai ku ihanaa!

Jos et tiedä mitä joulullasi tekisit, niin Dannylla on ratkaisu siihenkin ongelmaan. Että se Danny ymmärtää ottaa huomioon jokaisen meistä. Miksi Dannya ei voi äänestää presidentiksi?

Katsoimme sarjaa

Katsoimme M:n kanssa Firefly-sarjan. Sitä ei tehty koskaan enempää kuin yhden kauden jaksot. Mä sanon että sääli!!! Olisin mielelläni jatkanut Serenityn miehistön vaiheiden seuraamista. Jäi mieltä kaivelemaan, että miten ne yhdet meni alunperin kimppaan, saako ne toiset koskaan toisians', mikä se saarnamies on oikeesti miehiään ja mitä se tyhmä mies olis taas seuraavaksi sanonut.

Tänään on ollu tosi tuulista, vallan siinä määrin, että päätin olla menemättä ulos tyystiin. Odotan mielenkiinnolla millaisista puhureista saamme nauttia täällä Odaibassa sitten taifuunien aikaan.

Vaihtuvat ohjeet

Joskus naistenlehtien ehostuspalstoja selaillessa valtaa ihmisen tavaton hämmennys. Joka vuosi meikkausohjeet vaihtuvat ja ne ovat aina samalla, autoritäärisellä kädellä kirjoitettuja. Ukaasit kuuluvat tyyliin: iho ei saa näyttää puuteroidulta, huultenrajaus ei tänä talvena saa näkyä, huulet viimeistellään kiillolla, kulmakarvat on parasta korostaa pehmeästi luomivärillä kovan kontrastin välttämiseksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. Muistaakseni joskus kuului puuteria olla niin paljon, että pöllysi iholta illan kuluessa. Huultenrajaus piti olla pari sävyä huulipunaa tummempi ja mieluiten vielä puolensentin paksuinen viiva. Huulet eivät saaneet kiiltää ja kulmakarvat oli pakko piirtää mustalla kynällä Brooke Shields-henkisiksi. No, nämä asiat eivät minua kauheesti koske, kun en ehosta kuin sporadisesti.

Pipariksi meni

Vimme ja minä kävimme eilen leipomassa pipareita Päivien, Päivien lasten ja yhden Päivin miehen kanssa. Nettosimme siitä urakasta piparimuumitalon osat, jotka olivat kyllä varsin eri kokoa keskenään. Tänään sitten kokosin talon ja siitä tuli varsin kalteva. Ja muutenkin on tuo sokerileipurin tatsi hukassa. Mutta oli hauskaa sekä piparipippaloissa, että kokoomisen tapahtumassa kotona. Olen kantanut korteni kekoon tämän vuotisen maailmanlaajuisen joulutunnelman luomisessa.

Salainen kerros

Kylmä tuuli puhalsi voimalla, kun pyöräilin Vimmen kanssa ruokakauppaan. Piti vallan nousta satulasta yhdessä kadunkulmassa, kun tuntui, että koko helluvan pyörä lähtee puhurin mukana alta. Ja paleli niin peijoonisti. Siitä huolimatta harvoilla vastaantulevilla kansalaisilla oli mitään lämmintä päällä, kuin ehkä se myssy, mikä olis päässä vaikka 30+ asteen helteelläkin. Yksi koululaisikäinen poika oli pukeutunut pelkkiin shortseihin ja t-paitaan! Mä alan epäillä, että japanilaisilla on ihon alla joku salainen kylmältä suojaava goretexkerros.

Näkymiä

Kuvassa patsastelee naapurissa rullaava maailmanpyörä. En ole siinä vielä ajellut. Kuvan otin eilen auringonlaskun aikaan, kun painoin tuhatta ja sataa Vimmeä lykkien kohti juna-asemaa. Auringonlasku värjää kaiken niin juhlavaksi. Päivällä harmaa pylväs on laskevan auringon valossa lämpimän violetti luoden merensininen varjon.

Tässä yks päivä, kun Vimpulan kanssa ylitimme iltasella dösällä Rainbow Bridgen, oli taivas lämpimän tummanpunainen ja Fujin musta hahmo piirtyi horisonttia vasten. Näkymän etualalla vilisi kaupungin valot. Se oli hieno näkymä.

Suora linja

Huutorintama jatkuu täällä samanlaisena, kuin mitä se on ollut paluupäivästä lähtien. Siitä siis ei tarvi sen enempää raporttia antaa.

Muilta rintamilta: meillä on sivulta ladattava pesukone, jossa on myös neljän-, kuuden- ja yhdeksänkympin pesuohjelmat. Edellisessä asunnossa pesukone pesi vain kolmessakympissä ja mun mielestä se lämpötila ei tee puhdasta jälkeä. Ainakaan mun pyykille. Mut nyt siis olemme luxuspyykkäämisen tunnelmissa.

Pesukone on myös Vimmen salainen yhteydenottoväline hänen kontakteihinsa. Hän avaa luukun, pistää naaman luukusta sisään, kertoo asiansa pömpeliin, sanoo hei hei ja pistää luukun kiinni. Pitää testata joku kerta saanko mäkin kontaktin sitä kautta.

Asiat hoidettu

Päivän virastovierailu meni odotettua paremmin ja nyt mun ei - toivottavasti - tarvitse sinne enää mennä. Paperit on kunnossa ja kun seuraavan kerran niitä olis aika viilata, niin olen jo muissa maisemissa. Se olisikin ollut, jos Vimme olisi tänään onnistunut ylittämään eilisen suorituksensa.

Pelottava ajatus.

Hornan hetket

Tänään on ollut havaittavissa tiettyä vahvaa eloisuutta lapsen käytöksessä. Aamun aloitimme auvoisesti - noin neljä ensimmäistä minuuttia - sitten piti siirtyä huuto-osastolle, siinä määrin että huusimme ja itkimme molemmat yhtä tunteella. Jee. Mikä oli syynä? En edes muista.

Kun se kriisi oli ohi, päätin pakata lapsen vaunuun ja mennä toimittamaan pakollisia virastoasioita kaupunginosatoimistoon. Siellä saimme ilon suorittaa jonottamista, papereiden täyttöä, jonottamista ja papereiden katselua virkailijan kanssa. Ei siinä mitään. Lapsi vaan koki asiakseen huutaa naama punaisena ja kurkku suorana joka kerta, kun puhuin kenellekkään yhtään mitään. Vierailun loppua kohti huutoon yhdistettiin myös esineiden heittelyä. Se oli hornaa.

Hirtehinen loppukaneetti tälle merkinnälle on se, että saan ilon mennä sinne huomenna uudestaan, kun jäi se passi kotiin tänään.

Karjulan sedän virallinen seuralainen

Lapsi oireilee uuteen kotiin muuttoa. Hermo tuntuu hänellä olevan tiukalla ja usein kuuluu hänen suustaan kehoitus vanhaan kotiin palaamisesta. Bussi-ja kauppamatkat menee huutaen ja muutenkin on sellaista mellakkatunnelmaa havaittavissa olemisessamme kun asioita kodin ulkopuolella toimitamme. Mun kuuluis olla se aikuinen, joka kestää karjumiset muinamiehinä. Suurimman osan aikaa suoriudun tästä tehtävästäni asiallisesti. Tänään hetken harkitsin, että nousen yksin bussista ja jätän lapsen sinne huutamaan, potkimaan ja kiljumaan. En sitten tehnyt sitä kuitenkaan.

Huomenissa olisi ohjelmassa kaupunginosan virastoon ilmoittautuminen. Asian tulen toimittamaan kaksin lapsen kanssa. Pitäiskö hakee päivystyksestä rauhoittavaa ennen virastoon menoa? Siis itselleni.

Yli ymmärryksen

Mä en oikein ymmärrä. Mentyäni Suomeen täältä Japanista kärsin aikaerosta heräämällä aamuyöllä virkkuna kuin porkkana. Eiku porkkana oli tarkkana. No, ei sillä väliä. Nyt Suomesta Japaniin saapuneena kärsin aikaerosta samalla tavalla, heräämällä aamuyöllä silmät kirkkaana kuin porkkanalla. En halua luopua nyt tuosta porkkanasta - eikö se porkkana juuri houkuta ihmistä (tai aasia) eteenpäin elämässä. Kuitenkin, eikö tässä pitäis olla jotenkin toisella tavalla tämä asia? Miten mä voin aina uudelle aikavyöhykkeelle joutuessani herätä lepakkojen kanssa - riippumatta siitä mihin suuntaan mä pallolla kuljen?