Koko perhe museossa

Suomessa taitaa olla nyt se juhannus vallan herttaisin. Täällä Tokiossa ei ole juhannusta. Mutta emme jää sitä murehtimaan. Tänäänkin viihdytimme itseämme yhdessä Metropolin mainioimmista museoista (Museum of Contemporary Art Tokyo).

Sain pari lippua Cartier säätiön näyttelyyn ystävältä ja lähdin vahtimaan Vimmeä sinne, jotta M sai tilaisuuden nähdä duunit rauhassa. Itse olin jo kerran siellä ilman Vimmeä patsastellut. Oli hauska reissu ja Vimmekin ilahtui muutamista töistä ne nähtyään. Lapsen vieminen näyttelyihin ei ole rentouttavaa, mutta on hauska nähdä kuinka pienikin henkilö osaa katsoa taidetta.

"Hyvä äiti"-päivä

Vuoden "Hyvä äiti"-päivä on nyt sitten käytetty: Tein lapselle hirviönaamarin "Hard Rock Halleluya"-lauluhetkiin (lausutaan: hääd rök hälle-luja), joita esiintyy tätä nykyä taajaan ja vielä asiallisella mörinällä maustettuna.

Sen lisäksi sensaatiomaisesti leivoimme lapsen kanssa kaurakeksejä. Vimme oli puuhasta todella innoissaan. Istuimme ensimmäisen pellillisen ajan uunin edessä katsomassa pikkuleipien paistumista. Jännittävää.

Veimme satsin keksejä japanilaiselle naapurillemme ja änkäsimme pokkana kyläänkin. Naapuri kertoi, että oli viime kesänä ajanut pyörällä(!!!) Fujin huipulle (ajajia oli paikalla 4000 - siis joku race oli kyseessä) ja hiffanut ajoreissun jälkeen, että kappas olimpas raskaana kun vuoren huipulle ajelin. Japanilaiset on ihan omaa luokkaansa tässä vyysillisessä kestävyydessä. Ne tekee vaikka mitä ja vielä ilman suomalaista sisua. Mitä ne sit tekiskään, jos niille vielä sisut tarjois?

On muuten takuuvarma juttu, että naurut irtoo myös japanilaisilta lapsilta, kun niille tekee "Körö-körö kirkkoon" loppupudotuksella. Tänään testasin sitä naapurin vauvaan ja vauvaa nauratti.

Ja minulta ei kysytty mitään...

Sinänsä aika pitkän "en-koskis-tikullakaan"-listani voittamaton ykkönen, skientologien kiiltokuvapoika, Tomppa "yäks" Cruise on ottanut oikeudekseen tänään kekkuloida kaikista maapallon paikoista just nimenomaan mun kotikulmillani. Jos olisin tämän asian osannut jotenkin ennakoida, niin olisin asuinpaikkani vähän tarkemmin valinnut.

Kaveri tulee pikaveneellä, muka pahisten ajamana ja stunttailee jotain tuolla Rainbow Bridgen tuntumassa. Sitten 200 valittua saa matkustaa hänen kanssaan Shinkansenilla (erikseen heille varatulla) Osakaan ja Tomppeli juttelee kivoja (lue: jakelee kirkkonsa traktaatteja) kaikille & poseeraa kuvaankin, jos näin toivotaan. Ja tähän kaikkeen palaa sellaset keveet 18 milijoonaa dollaria. Mut parempi näin käytettynä japanilaisten iloksi, kuin sinne skientologien arkkuun säilöttynä. Vaikka Tomppiksen vois sinne säilöö ihan lopullisesti.

Aion pysyä loppupäivän visusti kotona ja pois ikkunoiden luota. Taidan taitella foliosta kypäränkin - ihan varmuuden vuoksi.

Tuska, tärinä ja juhlapäivä

Olimme eilen bileissä, jotka kohdallani jäivät luvattoman lyhyiksi. Osin siksi, että lapselle tuli valtava tuska ja piti armahtaa lapsettomia aikuisia viemällä lapsi pois huutamasta ja osin siksi, että itse olin yht'äkkiä koko päivän luokseni hiipineen taudin kourissa. Sääli, en ehtinyt tutustua ollenkaan uusiin ihmisiin.

Kotimatkan tärisin ja palelin. Lapsi nukkui suurimman osan matkaa, muttei toki koko reissua - sit sain sekä täristä & palella, sekä kuunnella kaverin huutoa.

Olo on nyt jo parempi, mutta ei kuitenkaan se paras mahdollinen. Suunnitelmana oli mennä tänään museoon, mut se jää, sillä aion potea.

Ja vielä: tänään menimme 18 vuotta sitten naippariin: onnea M.

Skypetys Rulettaa

Skypetimme Vimmen kanssa tänään Suomeen ja Vimme pääsi vilkuttamaan serkuilleen. Se tuntui häntä kovasti ilahduttavan, vaikka mitään suuria kuulumisia siinä ei vaihdettukkaan. On kivaa kun näkee sen ihmisen, jonka kanssa jaarittelee joutavia.

Kaikki vaan sankoin joukoin Skypettämään! Jos en ole asiaa aikaisemmin muistanut kertoa, niin mun Skypetys-tunnus on liisaliisa. Mä tosin hylkään Skypessä kaikki tuntemattomat kutsut, joten kannattaa varottaa mua mahdollisesta lähestymisestä etukäteen tai lähestyä mua sellaisella nimellä, jonka tunnistan sen ilman selvännäkijää.

Kuvassa nää meidän kulmat näin sadesäällä. Sadesäät vallitsevat juuri nyt.

Laivapuiston partio

Olipas taas niin parahultainen päivä tuolla puistossa lorvimiseen. Oli lämmintä, mutta ei liian kuuma ja aurinko pysytteli pienen pilviverhon takana. Muutaman viikon toiminnasta poissa ollut laaja, matala suihkulähde oli taas puhtia täys ja lapset lotras siinä ihan hulluuden partaalla. Me emoalukset valvoimme tilannetta ja merituuli puhalsi. Paikalle tuli ja seuraamme liittyi myös yllätysvieras lapsensa ja siskonsa kanssa. The more the merrier.

Se on vaan niin, että kun Tokio-kotirouva on löytänyt Odaiban "laivanpuiston" ilot, niin sieltä on vaikeeta enää pysyä pois. Sieltä meidät löytää, jos ei sada. Liittykää vapaasti joukkoomme.

Tsol ja tukkaraportti

Olemme M:n kanssa iltapuhteina seuranneet Lostia. Olen nimennyt sen Tsoliksi. Mielestäni sarja on enemmän Tsol kuin Lost. Se alun "tunnusmusa" on ihan Tsol. Eli jos tsol sinällään ei sano mitään, niin kannattaa tarkistaa se tunnari. Ja jos sekään ei asiaa valota, niin ei sillä sen suurempaa väliä ole. Enivei, varsin mukaansatempaavaa katsottavaahan se on ja nyt olemme katsoneet kaikki tietokoneella olleet jaksot loppuun. Luvassa on lisää, kunhan menemme kavereilta kinuamaan levyjä lainaan. Sarjassa meidän kaikkien oma Merry on yht'äkkiä ryhtynyt huumebasistiksi. Mutta ei se haittaa.

Hobiteista tulikin mieleeni tärkeä asia, nimittäin se että mun villinä rehottava tukka näyttää nyt aika ajoin juuri nimenomaan hobittitukalta. Puuttuu vaan ne karvat jaloista, muuten menisin ihan hobitista. No, en ehkä täällä Japanissa kuitenkaan. Mä olen täällä aika pitkä, vaikka kaikki muut on oikeesti mua pidempiä.

Mutta tämä mun tukka siis. Aamulla sängystä noustessa se taas näyttää samalta kuin Ridge Vorresterin tukka yheksääntluvun Kauniissa ja Rohkeissa. Alati vaihtuva, mielenkiintoinen tyyli siis. Miksi ajanhermolla elävät eurostailaajat ole vielä bonganneet näitä Tokion tuulahduksia, kysympähän vaan.

Niksi

Lapsi on toipunut taudistaan suurin piirtein kokonaan, mitä nyt vähän tavallista väsyneempänä tänään virkaansa toimitti. Ja väsymyshän tuon ikäisellä ihmisellä aiheuttaa huomattavaa hermojen kireyttä, joka ilmenee lapseni kohdalla suorana huutona ja kirkumisena. Pistin tulpat korviin ja kestin huudon ilman että itse hermostuin laisinkaan. Hyvä minä!

Puupiirroksia

Nassikalla on mahatauti ja sataa. Mutta eiköhän tuo kaveri tuosta taas tervehdy ja sadekkin loppuu viimeistään heinäkuussa.

Eilen kävin katsomassa puupiirrosprinttausnäytöksen The Adachi Institute of Woodcut Prints . Printtejä työstävä mies teki hommaansa helpon näköisesti ja lopputuloksena oli neljä printtiä tästä Hiroshigen "Keltaiset ruusut ja sammakot"-työstä. (Hiroshige oli se häiskä, jonka luumupuuprintistä Vincent van Gogh teki öljyvärimaalauksen). Oli hauska seurata prosessia. Olisi toki ollut kivaa kyetä kysymään asiantuntijoilta asiasta enemmänkin (liimasta, väreistä, paperista etc.), mutta kun ei ole se japaninkieli hallussa, niin jäi kysymättä. Otan asioista selvää myöhemmin, kun olen taas asiallisen kirjallisuuden äärellä.

Herranenkeleitä ja sormettomia gangstereita

Lapsi heräs tänään kesken päikkäreiden syntymäpäiväjuhlille vieraaksi ja näin saimme vierailun ensimmäiset puolituntia kuunnella kaverin suoraa huutoa aiheesta jos toisesta. Nukuessaan lapsi on kuin herranenkeli ja kesken unien herätettynä sumutorven biovastike - oli sumua tai ei.

Yhtenä päivänä bongasimme miehen, jolla toisen käden sormista oli jäljellä vain etusormi ja peukalo. Tynkäkohdat oli käärästy valkoiseen siteeseen, ehkä vain että kaikki huomaisivat mikä sormien tila on. Mies oli siististi pukeutunut, mutta ei kuitenkaan puku päällä. Olemus huoliteltu. Siinä tuli ihmiselle mieleen, että kyseessä saattaisi olla sen pahamaineisen Yakuzan (japanilainen rikollisjärjestö) jäsen. Emme menneet kuitenkaan kyselemään olisiko asian laita tämä, saati sitten pyytämään pientä tatuointien esittelyhetkeä.

Riehulainen

Kuten tunnettua, Vimme viettää paljon aikaa minussa roikkuen, kun olemme jossain muualla kuin kotona. Muiden lasten leikit eivät kiinnosta ja poikien yleinen kisuaminen ei ole vetänyt puoleensa. Pikemminkin päin vastoin.

Eilen lapsi toikkaroi toisen, vähän vanhemman lapsen kanssa pitkin nurmikenttää, hysteerisen naurun säestämän kaatuilun ja tönimisen merkeissä. Sitä oli ilo katsella. Ja vielä saman päivän iltana pistettiin hurjat riehusessiot pystyyn eräitten juhlien aulassa, yhden ihan saman ikäisen tytön kanssa. Mun mielestä on asiaa, että lapsi välillä riehuu toisten lasten kanssa.

Ulko- ja sisäruokintaa

Eilen pidimme piknikkiä tuolla rantapuistossa. Keli oli parahultainen: ei liian kuuma, mutta silti suurimmaksi osaksi aurinkoinen. Ja paikka on lapsen kanssa vaikuttavalle ihmiselle varsin rentouttava: autotiet ovat kaukana ja mereen ei voi pudota, vaikka rannassa ollaankin. Odaiba on siis alkanut näyttää parempaa puoltaan säiden lämmettyä.

Tänään on taas tunnelma ollut aika tuskanen. Lapsella on joku ahdistuksen aihe ja hänen huutoherkkyytensä on taas sellasta plus-kymppiä. Pahin kriisi iski, kun erehdyin sekoittamaan lounaspastan joukkoon maissia. Tuloksena oli, että lapsi ei syönyt mitään, huusi kurkku suorana ja nukahti aikansa karjuttuaan. Mä kysyin ennen nukahtamista ja pahimman huudon jälkeen, että mitä hän sitten haluaisi syödä, jos mun tarjoama ruokani ei maistu. "Kalkkia", hän sanoi. Kerroin hänelle, että karkki ei ole ruokaa.

Äidin ja pojan yhteiset harrastukset

Naapurilähiö

Huviajelimme taas Vimmen kanssa Yurikamome junalla. Kotiasemalla vaihdoin pari sanaa naisen kanssa, joka lykki vaunussaan aivan sanoikuvaamattoman söpöä vauvaa. Kävi ilmi, että nainen osaa englantia, vaikka onkin japanilainen ja asuu vielä samassa talossa kuin me. Mähän kutsuin hänet heti kahville ja istuimme täällä sit pari tuntia seuraten Vimme Showta ja 3-kuisen vauvan toimia. Tapaamme varmaan taas uudestaan.

Kuinka moni teistä on kutsunut kerrostalonne kanssa-asukkaan kahville ihan muutaman sanan vaihtamisen jälkeen? Nyt kuulkaa ovikelloja soittamaan!

Kesä tuli ja vaimo valittuna

Nyt on lämmintä. Voi olla sisätiloissa auringon laskettua vähissä vaatteissa, eikä palele. Julistan täten kesän alkaneeksi.

Vimme ihmetteli tänään erästä kirjaa luettuamme, että missä se 'naimisissa' on, kun ne hahmot kerran menee sinne. Yritin selvittää asiaa lapselle ja hän totesi: 'Minä menen naimisiin'. Kysyin Vimmeltä että kenen kanssa hän on ajatellut mennä naimisiin. 'Tiinan', hän sanoi. Tarkistin vielä, että kenen Tiinan ja hänen oma tätinsähän se sitten olikin. Ja tämä sitten varoituksena Tiinan nykyiselle miehelle, O:lle - uusi kosija saapuu sit joskus.

Kuva on otettu eilen tosta meidän talon vierestä.

Taidetta ja tonnikalaa Tokiossa

Kävin tänään taas Tokion nykytaiteen museossa näyttelyssä, jossa oli esillä teoksia Cartier Foundationin kokelmista. Mukana oli tämä vaikuttava Ron Mueckin veistos (kuva on imuroitu netistä - museossa ei saanut kuvata), nainen jonka odottaa milloin tahansa nousevan vuoteeltaan ja lähtevän jättiläisenä kävelemään tiehensä, niin oikean näköinen se on.

Myöhemmin museosta kotiuduttuani paistoin päivälliseksi tonnikalaa. Siitä tulee hyvää, kun tuoreita tonnikalan kappaleita marinoi jonkin aikaa (1 osa sakea, 2 osaa soijakastiketta) ja paistaa pannulla öljyssä. Tuoretta tonnikalaa tulee ikävä, kun siirtyy taas Eurooppaan vaikuttamaan. Tokihan sitä sieltäkin saa, mutta hintavampana ja ei niin tuoreena.

Jälkilöylyt

Ai että kuulkaa: katsoimme Euroviisut tänään ja olihan siinä tunnelmat ihan näin jälkijättösestikkin. On mielenkiintoista nähdä mitä ensi vuonna on osanottajamaiden taholta tarjolla, kun tänä vuonna voiton otti hirviöbändi.

Retki eläintarhaan

Kävimme tänään Tama Zoossa eläintarhassa ja se oli todella miellyttävä vierailukohde ja myöskin eläintarhaksi asiallinen paikka. Vangeilla oli kohtalaiset olot ja vihreää vehreyttä oli joka paikassa.

Vimme nautti vierailusta ja varsin täysillä, sillä se pisti yöunille jo tossa puoliviideltä iltapäivällä. Sanoin M:lle että nukun ensi yön keskenäni toisessa huoneessa, että hän saa sitten herätä lapsen kanssa, kun se kuitenkin joutuu käymään veskissä kesken unien ja mitä lie. Nyt on mun vuoro nukkua.

Pohjoispohjanmaata Tokiossa

Eu näyttää nyt eurooppalaisia filmejä ilmaiseksi tokiolaisille. Tämän tiimoilta kävin tiistaina katsomassa suomalaisen "About a Farm"-dokumentin Ruotsin lähetystössä.

Tiesin etukäteen, että se käsittelee ohjaajan vanhempien maitotilan pidon lopettamista, mutta en tiennyt että se tapahtuu lapsuuteni murrealueella ja maisemissa. Näiden asioiden kokeminen täällä Tokiossa tuntui vahvalta - tippaa puski sinnikkäästi linssiin. Ja dokumentti oli muutenkin hyvä ja koskettava.

Lapsi tarjoilee mulle leikkiastioillaan mehuja. "Hyvää sienimehuu", oli viimeisin. Jatkamme siis tällä linjalla tänään.

Arvokkuus/irvokkuus

Näin on kotirouva taas kerran käynyt tuulettamassa itseään ja mieli on reipas. Eiliset bileet olivat odotetun hauskat. Lapsikin nukkuu juuri nyt nykyään niin harvinaisia kotipäikkäreitä ja aamun krapulapäänsärky lähti kerta Buranalla pois.

Baarissa oli tanssilattia ja tuli tanssittua. Jossain vaiheessa mut lykättiin pienelle lavallekkin tanssimaan. Onneksi sain vedettyä sinne mukaani kolme satunnaista nuorta miestä (paikka oli poikien baari eli kenelläkään ei ole nyt syytä huoleen, että mä olisin siellä nuoria miehiä muka vikitellyt), ettei tarvinnut nolata itseään ihan yksin. Mietin siellä ketkutellessani, että nyt kyllä viimeisetkin keski-ikäisen arvokkuuden rippeet karisee ja irvokkuuspisteet kasvaa. Mut ei se mitään.

Nyt ei olekkaan tiedossa mitään bileitä taas vähään aikaan. Maksa sanoo 'Kiitos'.

Hyvä päivä, auringon paiste

Hoo-hiio-hei!!! Suomi voitti Euroviisut! Kivaa, kivaa!

Tää on täällä lähdössä juhlimaan kaverin synttäreitä. Ilma on kuin morsian ja etukäteispuheista päätellen olemme jossain vaiheessa puistossa juomassa pussikaljaa, eli aika hyvä bileonnistumisprognoosi.

Paljon onnea ja pusu poskelle 3-vuotiaalle Ruoholahteen!

Lapsetonta laatuaikaa

Tänään kävin Design Festa tapahtumassa Tokyo Big Sight näyttelykeskuksessa.

Odotin sen olevan enemmän taidepainotteinen ja vähemmän myyjäishenkinen, kuin mitä se oli. Mutta en silti pettynyt, sillä siellä oli paljon pällisteltävää, emmekä jaksaneet käydä läpi kaikkea näytteille pantua aineistoa, vaikka siellä aika kauan hortoilimmekin. Olin siellä siis kahden ystävättäreni kanssa, enkä suinkaan lapsen kera. Tuskan hiki nousee otsalle pelkästä teoreettisesta pohdinnasta, että miltä se olis tuntunut, jos se lapsonen olisi ollut siellä mukana. Huh, huh.

Löysin sieltä lahjan huomisen syntymäpäiväsankarille ja itselleni ostin joka tytölle tarpeelliset Action Figure paperinuket. Kannatti käydä.

Kasvun paikka

Kun olemme kodin ulkopuolella, niin Vimmellä on kaksi päätoimintamoodia, jotka vaihtuvat tilanteen mukaan - yleensä sen mukaan, kumpi näistä moodeista saa mun vatsahaavan (diagnosoimattoman ja todennäköisesti kuvitellun) pahenemaan. Tässä ne ovat:

1. Karkaa niin lujaa kuin jaloista lähtee, katsomatta mitä eteen tulee.
Tämän toiminnan mieluisin toteuttamispaikka on mikä tahansa vilkasliikenteinen kohde tai vaikka metrolaituri.

2. Älä jätä mutsia hetkeksikään yksin ja mieluiten pompi voimalla hänen päällään.
Tätä toteutetaan niissä paikoissa, joihin ollaan tultu toiveella, että lapsi leikkisi muiden lasten kanssa ja mä saisin olla sillä välin syli vapaana.

Sit on tietysti erikseen se ihan normaali liikkumisrutiini, johon kuuluu, että kaikille ystävällisesti katsoville ihmisille pitää pistää psyko-huudot kehiin. Jos mua ei yht'äkkiä viikkotolkulla näy lapsen kanssa missään, niin kerron vaan, että olen lukinnut meidät molemmat komeroon kasvamaan.

Kukkafani

Arki juhlistuu, kun sattuu asumaan hurjasti rehottavan kukkaniityn vieressä. Nyt kun olen tässä aikani näitä unikkoja katsellut, niin olen ruvennut fanittamaan niitä ihan eri tavalla, kuin aikaisemmin. Ne ovat todella kauniita. Ja mitä enemmän niitä on, niin sen parempi.

Lapsi kiljuu väsymyshysteriassa: 'Haista maista kesä!' ja nauraa just sellasta 'kohta-tulee-uni-tai-itku'-tyyppistä hekotusta. M on toimittamasta nassikkaa nukkumaan.

Tokio tekee sen

Ihminen on sitten kuitenkin varmaan saanut niitä vaikutteita täällä Tokiossa aikansa asuttuaan, kun piti itsellensä tällainen hopeinen 'Hello Kitty'-lompakkokin hankkia.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille

Olemme tänä viikonloppuna saaneet koko perheyksikön voimin nauttia ylenpalttisesta vieraanvaraisuudesta tuolla Komazawan (paikka Tokiossa) suunnalla. Kiitän ja kumarran.

Onnea kaikille äideille, varsinkin sinulle oma äitini.

Tänään on Suomen lisäksi myös täällä Japanissa äitienpäivä. Sain kahvit asiaankuuluvasti sänkyyn ja nukuinkin aika myöhään. Mutta koskaanhan mä en saa nukkua tarpeeksi. Haaveissa olis sellainen vähintään pari viikkoa vastuutonta aikaa jossain lämpimässä (riittää ihan se keskuslämmitetty asuntokin). Jos se vaikka joskus tapahtuiskin, kun tarpeeksi tätä asiaa mielessään pyörittelee. Ja tähän väliin onkin sitten aika heittää se 'toivossa on hyvä elää'-fraasi.

Raakkelin tyyliin

Aamu kun vielä aavistuksena tulevasta kajastuksesta hänen nukkuvassa mielessään häivähti, oli hän jo hereillä tavoittamattoman unen höyhenenkeveitä rihmoja kasvoiltaan pyyhkien. Viikonlopun vielä täyttymätön lupaus helmenvalkeasta mielenrauhasta hehkui puhtaana kirkkaan auringon valon tanssiessa runollisesti räsymaton raidoissa.

Nyt kuulen kysymyksen, mistä moinen purkaus. Ihmiset, luen aivan kammottavaa kirjaa: Raakel Liehun 'Punainen ruukku'. Sen teksti (ylläyritettyä tyyliä) ja henkilöhahmot ärsyttävät koko ajan valtavalla teennäisyydellään. Pakko kuitenkin lukea loppuun, koska en ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Ja varmasti tämäkin teos on antanut jotain posiitivista (tai jotain), jollekkin maailman ihmiselle. Varmasti ainakin kirjoittajalleen.

Laji tuntomerkit

Pienen lapsen äidin tunnistaa siitä, että vartalo on muuten "no eipä se ole oikein onnistunut pääsemään takas niihin entisiin mittoihin" - ja "roikkuu sieltä, roikkuu täältä" - tilassa, mutta käsivarren lihakset on ennennäkemättömässä lähes "popsin steroidejä"-kunnossa.

-------------------------------------------------------------------------------------

Tässä vielä piti julkaista tämä tänään napsastu kuva täältä Tokion Odaibasta. Lähistöllä sijaitsevasta pellosta puskee kukkaa toisen perään. Ensin oli rypsit/rapsit (en koskaan opi kumpaa sorttia ne keltaiset, pahalle haisevat kukat onkaan) ja nyt unikkoja ja ruiskaunokkeja. Mitä seuraavaksi? Petyn jos 'Hello Kitty' kukkia ei näy koko kesänä - kyllähän japanilaiset nyt sellaisen ovat jossain vaiheessa tuotekehitelleet.

Ennaltaehkäisevä raivaus kannattaa aina

Tänään isännöimme Vimpulan kanssa ensimmäistä kertaa viikoittain kokoontuvan äiti+lapsi-kerhon. Olin valmistautunut tapahtumaan poistamalla saavuttamattomiin palapelit, pelikortit, pikkueläimet ja kaikki väriliidut. Kaikki jäljelle jäänyt rekvisiitta oli pitkin lattioita tapaamisen päätteeksi, mutta se oli seikka, johon olin varautunut ja olisin mitannut kuumen kaikilta lapsilta, jos niin ei olisi käynyt.

Myöhemmin kävimme Vimmen kanssa ruokakaupassa ja kotimatkalla meitä molempia väsytti. Mä pilkin junassa (kävimme taas huviajelemassa Yurikamomella) ja Vimme ei olisi millään jaksanut kävellä asemalta kotiin.

Mustelmilla

Viimeiset pari vuotta mulla on aina ollut kokoelma mustelmia pitkin jalkoja. Jos mä en itse oli kolhinut koipiani kohteisiin kiskoessani lapsen kärryä ylös ja alas vaihtelevissa maastoissa tuolla maailman turuilla, niin lapsonen on toimillaan pitänyt huolen siitä, että tuoreita sinermiä ilmestyy jo häipyvien viereen.

Onnea Marjo

Kävin japanilaisen ystävättäreni kanssa eilen leffassa, syömässä ja baarissa. Oli hauskaa. Ja olen erikseen rinta rottingilla siitä hyvästä, että mulla on ihan oikea japanilainen ystävätär. Se ei ole mitenkään itsestään selvä asia kieltä taitamattomalle kotorouvalle, vaikka Tokiossa asuukin.

Katsoimme "Lokki Ruokala"-elokuvan, jossa ei tosin ollut tekstejä kuin suomenkielisten repliikkien kohdalla ja nekin sitten japaniksi. En siis oikein pysynyt perässä dialogissa. Mutta leffa oli silti kiva nähdä ja olin ihan tiloissa Helsinki-kuvista.

Voi hyvänen aika se tulee olemaan kivaa taas asua Helsingissä.

Sit vielä: Hyvää 40v.-päivää rakas Marjo!!!

Rannassa

Sitä voi jo kutsua todelliseksi ihmistuntemukseksi, että pyytämättä iskee kouraani kylmän Guinness-purkin. Olimme tänään muutamien Tokion suomalaisten kans tos "meidän" rannalla ja näin hienosti siellä asiat sujuivat.

Olen vakuuttunut siitä, että tulemme viettämään paljon laatuaikaa Vimmen kanssa juuri nimenomaan tuolla rannalla, kun ilmat tästä vielä lämpenee. Toki on ihon palamisen pelko hännyksissä koko ajan (lapseni on perinyt mun ihotyypin), mutta suojaudumme kunnolla ja toimitamme varjossa, niin eiköhän siitä se ilokin irtoo. Uiminenhan on kielletty täällä Odaibassa, joten mulla ei ole mitään paineita mennä sinne kusta kylmempään veteen värjöttelemään. Veden pitää olla vähintään ruumiinlämpöistä ennenkuin minä sinne menen.

Lapsi täpinöissään

Vimme on nyt todella ihastunut Yurikamomella ajeluun. Mä ostan yhden pysäkinvälin lipun ja käymme päättärillä kääntymässä ilman, että nousemme junasta. Palatessa jäämme sitten yhtä edellisellä tai seuraavalla pysäkillä pois - siis lähtöaselta nähden. Ja tätä voisi tehdä lapsen mielestä päivittäin ja mieluiten vielä useamman kerran päivän mittaan. On sanomattakin selvää, että hän osaa pysäkin nimet ulkoa jo mennen tullen. Plus sitten joka asemalla on oma tunnuslogo, josta myös revitään paljon iloa irti.

Ihmisiä vapaalla

Nyt on menossa kolmen perättäisen pyhän letka täällä Japanissa. Ihmiset ovat sankoin joukoin vapaalla töistänsä ja näin ollen parveilevat täällä Odaibassa tiet mustanaan. Mikäs siinä.

Mä olin baarissa eilen illalla ja sanonpa, että oli mukavaa istuu tuopin ääressä ja jauhaa joutavia.

Kesäkö?

Sillä aikaa kun suomalaiset ovat krapulassa toikkaroineet toisella puolella maapalloa, niin me täällä Tokiossa olemme saaneet nauttia lämpimästä ja aurinkoisesta päivästä. Suomen mittapuilla tämä päivä olisi ollut vallan hellepäivä, mutta täällä meillä on toiset mittapuut ja siksi kutsun päivän ilmaa lämpimäksi helteen sijasta.

Yhtäkaikki - taivaallinen onni, jota myös kesäksi kutsutaan, on lupaavasti lähestymässä mun ydinkylmää habitustani.

Valintaperusteet

Nykyään viinipullon valintaperusteena on kierrekorkki. Korkinavaajamme on luvattoman huono, mutta jotenkin ei jaksa vaivautua hankkimaan uutta. Kaiken kaman haaliminen pidetään minimissä, sillä vuoden lopulla on edessä väistämätön kamojen karsinta ja raahaaminen.

Simat unohtui ja oikeestaan koko vappu

Huomenna on vappuaatto ja valtavat hulabaloot pitkin Suomea. Mä olin unohtanut koko vapun ja samapa tuo, sillä vappua ei juhlita tässä valtakunnassa sen sanottavammin. Suunnittelin kyllä tekeväni simaa, mutta se unohtui. Ensi vuonna sitten, kun ympäröivä todellisuus on muistuttamassa ihmistä kaikenlaisista asioista, niinkuin esimerkiksi saapuvasta vapusta.

Ja jos vappuheilaa on haussa, niin aina voi pirauttaa Dannylle, kun hänellä "Haku on päällä aina".

Suojelkaa keskenänne

Ymmärrän toki kulttuuriperinnön säilyttämisen näkökulmasta sen, että miksi Pihlajanmäen suojelemista ajetaan asiana päättäväisesti eteenpäin. Mun oma supersubjektiivinen näkökulmani asiaan on se, että pistäkää maantasalle koko paska ja antakaa metsän kasvaa tilalle.

Asuimme Pihliksessä viimeiset kaksi vuotta ennen Suomesta pois muuttoa ja se, että asui juuri nimenomaan siellä, kannusti maastamuuttoon vallan kuin olis tuli perseen alla palanut.

Mun mielestä Pihlis on:
- RUMA
- ikävästi isojen teiden keskellä
- kaukana keskustasta
- täynnä pultsareita
- täynnä ennakkoluuloisia ja kyttääviä naapureita
Ja sen lisäksi siellä on vielä hornamainen ostari, jonka liepeillä hämäräveikot parveilee. En voi suositella kenellekkään!

Ei ei ei...

Nyt olis varmaan aika hankkiutua tsykiatrin tutkittavaksi: mä näin unta viime yönä, että menin treffeille Matti Nykäsen kanssa! Apua! Luojan kiitos uni oli sentään sitä lapsille sallittua sorttia. Se nyt tästä vielä puuttuis, että alitajunta esittäis edellä mainitun mäkihyppääjän jotenkin siinä toisenlaisessa valossa.

Tänään näin yhden ohi kävelevän japanilaistytön t-paidan alaselässä tekstin "Mikä tämä paikka on?" - ja siis ihan selvällä suomenkielellä. Tyttö meni niin kovaa vauhtia, etten päässyt hänelle kertomaan, että tämä paikka on Tokio.

Sääilmiöitä ihmetellessä

Tässä sarjassamme "ota itsestäsi todella epäedustava kuva ja julkaise se".

Eilen iltapäivällä tuli toivorikas tunne palelemisen loppumisesta, kun tuolla rannassa Vimmen kanssa roikuimme. Oli mulla toki talvitakki päällä - auki tosin, mutta pitää myöntää, että ei palellut yhtään.

Tänään taas tuli keskellä päivää pimeetä ja ukkosti vallan. Onneksi keskipäivän pimeys kuitenkin taittui ja aurinko rupesi myöhemmin paistamaan, ettei ihmisen tarvinnut ruveta tuomiopäivän toimia tekemään (tyyliin: foliosta hattu päähän ja pöydän alle turvaan), kun se keskipäivän pimeys niin helposti siihen tyylisuuntaan assosioituu.

Tihrutaan myyrää

Olen urakoinut läpi Jari Tervon "Myyrä"-kirjaa. Se on hyvin kirjoitettu ja asiat on esitetty varsin näppärin, usein erikseen ilahduttavinkin sanakääntein. Muttana lukuelämyksessä on se joka riviltä paksuna tihkuva testosteroni, joka saattaa tukehduttaa heikoimmat paikalle eksyneet.

Mä olen vuosien myötä rajoittunut entisestäni mielipiteissäni ja asenteissani. Perinteisesti miehiseksi uhoksi luettava esitystapa ja toiminta - vaikka parodioitunakin - väsyttää mun joka solua siinä määrin, että sitä on vaikea kestää. Tämä, ja moni muukin seikka elämässä, on pistänyt minut miettimään, että ehkä mun tehtäväni tässä elämässä olisikin ollut ryhtyä nunnaksi. Toisaalta, nyt on liian myöhäistä siihen toimeen, sillä ei ole maailmassa uskontoa, joka mut nunnakseen sais. Toinen vaihtoehto nunnaluostarihenkiseen ympäristöön pääsemiseksi olisi tehdä rikos ja joutua linnaan.

No, ehkä olis syytä vähän terästäytyä ja avartaa sitä tihruna vakioon pysyvää katsantokantaansa - olenhan toki maailmaan miestä saattamassa.

Sopiva vaatimustaso

Kävimme tänään retkellä entisillä kotikulmilla. Vimme viiletti puistossa ja hämmästelimme porukalla karppeja, joita Senzoku-lampi on pullollaan.

Eilen viihdytin lasta viemällä hänet taas lastentaloon. Se on todella asiallinen kohde ihmisen mennä, jos haluaa välttää neljän-seinän-sisällä-pysymisen salakavalat karikot. Lapsi tuntee paikan jo niin hyvin, että toimittaa asiaansa siellä varsin omatoimisesti. Mä voin losottaa jossain nurkassa keskenäni, valvovaa silmä ylläpitäen. Aikuinen kanssaseura siinä tilanteessa tietysti nostaisi ajan laatuluokkaan, mutta aina ei voi vetää rimaa kauheen korkealle vaatimustensa suhteen.

Huutajan kuuntelijan virka auki

Tänään lapsi on taas testaillut tunneskaalojensa äärilaitoja varsin äänekkäästi - ja lähinnä sitä vähemmän iloista osastoa. Vapaaehtoisnanny-ehdokkaitten nimiä otetaan kiitollisena täällä vastaan.

Listausta

Oltuaan aikansa Japanissa - ja nimenomaan Tokiossa - ihminen pitää ihan normaalina, eikä edes pistä erikseen merkille:

- Loputonta kumartelua
- Puettuja koiria
- Vähintään tunnin junamatkaa ihan mihin tahansa
- Kimeästi nasaalilla puhuvia naisihmisiä
- Tervetuloa-huutojen sarjaa kaupoissa
- Länsimaalaisten naamat näyttää ihan kirveellä veistetyiltä; se omakin kun sitä peilistä katsoo
- Lähes kaikilla on tummat hiukset
- Polkupyörällä poljetaan polvet leuan alla
- Yleiset vessat ovat siistejä ja niitä on joka paikassa
- Kaikki on yksittäispakattua

Ja vaikka mitä muuta, mitä en tähän hätään muista.

Hakoteillä

Eilen toikkaroin yhdellä metrolinjalla. Ensin otin kulkuneuvon ymmärtämättäni väärään suuntaan ja olin "ihan et'", kun yht'äkkiä edessä oli päättäri ja mun olis pitänyt päästä ihan toisen nimiseen paikkaan.

Päätin palata samoja jälkiä takaisin. Matkan varrella hyppäsin ihan taas tuntemattomalla asemalla pois, jotta voisin tarkistaa, että jos linjat vaikka olisivat jotenkin haarautuneet siinä ja siitä syystä en päässyt eka yrittämällä määränpäähäni. Totesin, että kerpele, pitää ottaa seuraava juna, joka menee just siihen suuntaan, mihin se edellinenkin olisi ollut menossa. Sitten olin taas lähdöruudussa.

Pääsin toki perillekin, mutta mun erehtymätön & skarppi kartta- ja suuntavaistoni sai pahan kolauksen. Luojan kiitos olin keskenäni hukassa. Sekä lapsen, että mokailuni merkille pistävän aikuisen seura olisi ollut kiusallista siinä tilanteessa.

Kokemuksia rikkaampana

Nyt olen käynyt läpi kaksi elämästäni aikaisemmin puuttunutta kokemusta: karaoke ja yö Roppongilla.

Perjantaina oli nimittäin suomalaisten naisten yhteinen ruokailuhetki yhdessä pihvimestassa. Tokihan siellä oli mullekkin syötävää yllinkyllin siinä valtavassa seisovassa pöydässä, joka notkuen keskellä lattiaa jökötti (kun en sitä pihviä syö). Mutta fakta, että ei ollut muita vaihtoehtoja ihmiselle annettu kuin se ylihinnoiteltu bufee aiheutti ahdistusta luonani. Jotenkin vitutti maksaa just sen laskun verran just siitä ateriasta. Rupesin melkein mököttämään. No, onneksi kaljan juonti loivensi tunnelmaa tykönäni ja sitten lähdettiinkin Roppongille.

Olen suhtautunut Roppongiin vähän samalla tavalla, kuin Helsingissä asuessa suhtauduin Mikadoon - eli ei ihan se just mun paikka, kun en ole a) myymässä tai b) ostamassa palveluja. Ja tokihan suurin osa Roppongilla kävijöistä saa hakemaansa ihan ilman maksuakin. Ja jotkut on siellä ilman, että haluaakaan hoitoja kohdalleen, niinkuin me kotirouvat - tai ainakin allekirjoittanut. Noh, mut Roppongi oli just niin Roppongi, kuin olin kuvitellutkin.

Roppongisession aluks menin parin tyypin kanssa Karaokeen. Siellä keuhkosin biisejä Norah Jonesista Ramonesiin ja tunnin huutamisen jälkeen hyvä jos ääntä olis enää lähtenytkään, joten oli aika mennä baariin, missä loput porukasta jo olikin. Tuli tanssittua ja Guinnessiakin sain osakseni.

Karaoke oli hauska kokemus, ja menen sellaiseen mielelläni uudestaan. Mut muuten Roppongi ei vetoa muhun niin paljon, että enää uudestaan jaksaisin sen kotiintulo-ruljanssin työstää. Täällä Tokiossa viimeiset junat menee siinä puolenyön maissa ja sen jälkeen saat joko matkustaa taksilla kotiin tai odottaa, että junat rupee taas aamutuimaan kulkemaan. Onneksi baarit on auki aamuun ja jos yhdeksältäkään ei ole vielä puhti juhlijalta pois, niin voi mennä jatkamaan niihin aikoihin avautuviin klubeihin, eikä tarvi ulkosalla junia odottaa lähteviksi - ellei sitten varta vasten halua.

Mä hyydyin puoli viideltä. Sain kaverin taksissa kyydin Shibuyan asemalle ja notkuin siellä puoliunessa viiteen. Sit hyppäsin yhteen junaan, menin pari pysäkinväliä ja sain taas notkua puoliunessa asemalla - tällä kertaa nelkyt minsaa. Notkutuksen päälle pääsin junaan lämmittelemään ja kotiasemalta pyöräilin kotiin. Matkaan meni puolitoista tuntia!

Yhteenvetona voin sanoa, että ei se melussa ja savussa hilluminen ole ollenkaan niin hauskaa, kun sen saa viimeistellä tuollaisella kotiintuloponnistuksella. Taidan tästä lähtien tulla kotiin aina sillä viimeisellä junalla.

Vyötärö ja verenpaine nousee

Eilen nettiä selatessani silmäni sattuivat taas jonkun ihmisen paremmin tietävään lausuntoon siitä, millaisia farkkujen kuuluu nyt tänä keväänä olla. Eräs mieleeni jäänyt yksityiskohta oli, että housujen pitää nousta vyötärölle saakka - ja siis ehdottomasti, kaikki muu on ihan aut. Se tarkoittaa sitä, että matalavyötäröisiin farkkuihin mieltyneenä saan taas viettää tuntikausia laatuaikaa etsimällä farkkuja, joissa koen näyttäväni jotensakin asialliselta ja niissä farkuissa vyötärölle ei nouse mitään.

Helevetti mä inhoon tätä tyyli-vaihtuu-viikottain-kekkulointia. Mitä muuta se on, kuin bisnestä tekevien ihmisten näppärä tapa pitää kotiinpäin tulvivia rahavirtoja tasaisina - mikä sinänsä tietenkään ei ole paha asia. Kyllä bisnestä saa tehdä. Ihmiset on vaan niin hulluja, että ne menee tukka sekaisin mukaan siihen kyseenalaistamatta mitään. Muoti ja vinhaan vaihtuvat trendit ei palvele mitään muuta tarkoitusta kuin kuluttamista kuluttamisen vuoksi ja mä vastustan sitä ihan jo muutenkin. Kääk! Ketä mä saisin potkia?

Tässä vaiheessa voi sitten tietenkin kysyä, että miksi mä ylipäätään vaivaudun lukemaan mitään asiaa käsittelevää, jos kerran näin ne hiivat hattuun aiheesta nousee.

No joo - pitänee ostaa varastot täyteen ALE:sta niitä mun mieleisiä farkkuja ja niitä varmaan saakin sitten edullisesti, kun kukaan muu ei niitä halua.
--------------------------------------------------------------------------

Ai niin - piti vielä sanomani, että hyvää syntymäpäivää M.

Ja kehtaan vielä tunnustaa

No olipa kirja, ajattelin, hahmot oli revitty suoraan saippuaoopperasta ja dekkarijuonenkäänteet olivat häiritsevän itsestäänselviä. Murhaajan arvas jo hahmon ensiesittelyssä, enkä usko, että se oli tarkoitus. Mutta oma moka, totesin katseltuani kirjan kansia lukuelämyksen jälkeen - olin huomaamattani lukenut Harlekiini-kirjan. Miten syvälle voi ihminen vajota kirjaston puutteessaan?

Aika synkkäkin tunnelma

Mä en jaksa enää edes valittaa tätä villapuserokerrosten määrää ihmisen elämässä. Kai se kevät joskus tulee ja jos ei tule, niin jossain vaiheessa kuolo korjaa ihmisen ja sit on tämäkin palelemisen tuska ohi.

Viggo näkyi

Kävin katsomassa Cronenbergin "A History of Violence"-leffan täs lauantai-iltapäivänä. Matkalla asemalta leffateatteriin satoi ja minisateenvarjoni ei suojannut mua ihan toivotulla tavalla, joten vaatteet olivat aika märät kun istuin ahterilleni odottamaan Viggon ilmestymistä. Ja sieltähän se vähitellen ilmestyikin.

Pidin leffasta. Mukana oli toki leuasta roikkuvaa, veristä lihaa ja kuolonkorinaa, mutta sen jotenkin pistää Cronenbergin piikkiin. Ja tokihan nainen kuvattiin kovasti siitä seksistisestä vinkkelistä, vaikka pitää myöntää, että kyseessä oli niin sanottu vahva nainen. Ihan varmaan vyysillisestikkin. Maria Bello harrastaa Muay Thai kickboxingia, mitä se sitten lieneekään.

Tässä se on

Tokio kotirouva, vuodesta 16 vuoteen 18.

Ajatuksia kotirouvan elämästä näin perjantaina

Huh huh. Onneksi on perjantai. Ei olis jaksanut ihminen enää yhtään kotirouvan arkea keskenään lapsen kanssa. Lapsi on räkätaudissa, joten tuolla kulmilla riekkuminen ei ole soveltunut ajanvietteeksi. Ja näin kun aikaansa lapsen kanssa kaksin viettää neljän seinän sisällä, niin rupee päässä vippaamaan. Ainakin allekirjoittaneella. Ja sit vielä kaiken päällä tänään on ollut taas vaihteeksi sen verran kylmä, että istun nytkin kaksi villapuseroa ylläni päällekkäin ja ihan täällä sisätiloissa. Ei naurata.

Nyt sitten hengitetään rauhallisesti sisään ja ulos. Ajatellaan positiivisia asioita ja annetaan elämänilon voittaa turhautuneisuuden ja vaimennetun kestoagressiivisuuden tunteet (kotirouvien helmasyntejä). Sitten taas jaksaa hymyillä koko perheelle, naapureille, bussikuskille, kioskinmyyjälle, ohikulkijalle ja hänen puetulle pikku koiralleen.

Sama efekti olisi myös kokopäivänaukkailulla, mutta sehän rupeaa pitemmän päälle näkymään naamasta, joten emme turvaudu siihen. Kotirouvan on hyvä näyttää edustuskelpoiselta ihan muuallakin kuin rantojen miesten kevätkokoontumisessa. Ei sillä, että rantojen miehissä mitään vikaa sinänsä olisi. Kotirouvat harvemmin vaan niissä piireissä kovin taajaan hengailee. Ja todellisuudessa kotirouvankaan ei tarvitse näyttää yhtään miltään, muuta kuin niinä tuskan hetkinä, jolloin peilin edessä haikaillaan kadonneen kukoistuksen perään.

Minkä kukoistuksen?

Trendikäs nenä

Aion toki toimittaa ihmisille katsottavaksi kuvan hienosta, uudesta tatskastani. En ole vielä saanut aikaiseksi työstää asiallista kuvaa kohteesta. Olkaa kärsivällisiä.

Saimme taas latingin suomalaisia akkainlehtiä. Huhtikuun Gloriassa julistettiin, että "Iso nenä on trendikäs". Nyt olisi siis syytä mun olla tyytyväinen. Olisi loistava tilaisuus mennä näyttelemään klyyvariani kylille ja nauttia siellä trendikkäästä olemuksestani, ihailevien katseitten kohteena. Kysyn vaan, että kenen hihasta tämäkin trendi vedettiin? Mistä ne ylipäänsä tulevat julistukseen, kuin päivän profetia helluntaiseurakunnassa? Ehkäpä on olemassa joku trendien jumaluuden oraakkeli, joka kertoo missä mennään. Ja sit vielä oikeesti se viesti sisältää myös vastauksen kysymykseen "Mikä on elämän tarkoitus?", jos vain joku osaisi asiaa oikein tulkita ja meille muille sitten tulkinnan kertoa - oraakkelithan ovat aika hämäriä puheissaan.

Lapsi jauhaa "Kiisa sä ootkin. Kiisa se on varmaan. Tai Shiisa. Tai Siika. Tai Sika." En oikein pysty enää keskittymään edes asian vierestä kirjoittamiseen.

Voin suositella

Hankin itselleni uuden tatuoinnin. Löysin netistä guuglaamalla tatskamestan Shinjukusta ja kävin siellä kuukausi sitten varaamassa ajan. Eilen oli se aika sit käsillä ja nyt mulla on sit leima ihossa Tokiostakin.

Tatuoija oli hauska, käheä-ääninen nainen, jonka kädet - ja varmaan muukin vartalo - oli enemmän tai vähemmän tatskojen peitossa. Hän oli innostunut tatskoista joskus bändissä soittaessaan ja vaihtanut sittemmin koskettimet tatskojen nakutteluun. Ei siis mikään ihan keskiverto japanilainen nainen. Jos ihminen siis haluaa tatuoinnin itselleen juuri nimenomaan Tokiossa niin suosittelen lämpimästi tätä nimenomaista mestaa ja tattoo artistia.

Täydellisyyttä

Tänään oli täydellinen kirsikan-kukinnan-hämmästely-picknik-päivä. M:n duunin porukka piti sakura hanamin kampuksen puistossa. Siellä on monta isoa kirsikkapuuta yhdessä rykelmässä ja niiden yhteiskukinta antaa aika valtavankin hienon elämyksen ihmisen koettavaksi.

Tämän autenttisen kokemuksen jälkeen nappasimme mukaamme erään ystävän pojista toisen ja vietimme loppupäivän kotona hämmästelemällä tämän pojan seesteistä olemusta. Mä olen varma, että siitä miehestä vielä tulevaisuuden päivinä kerrotaan, että hänestä näki jo varhain, että kyseessä on täydellinen herrasmies.

Tunnustan heti!

Eilen Skypetin Suomeen ja annoin webbikameran välittää kuvaa kohteeseen. Ystäväni totesi, että kappas, on villapaita sulla päällä ja samaan hengenvetoon kertoi itse istuvansa t-paitasillaan siellä suomalaisessa, keskulämmitetyssä asunnossaan. Mä olin ihan kade. Lämmin sisätila on mun paratiisi - tietenkin on plussaa, jos ulkonakaan ei palele. Mut tämä sisällä paleleminen on sellaista kidutusta, että mä tunnustan kaiken ja heti jos multa kysytte, kunhan vaan saan palkaksi palelemattoman tulevaisuuden tästä tappiin.

Paluu arkeen ja löyhkäävää voidetta

Vieraat lähtivät ja vierailu meni aivan liian nopeasti. Nyt saamme taas palata vanhaan kuvioon, jossa vietän aikaani pääasiassa lapsen kanssa keskenään. Mutta ei se mitään. Ilmat ovat lupaavasti lämpenemässä ja rannassa - joka tuossa vieressä sijaitsee - on kiva toimittaa, kun on lämmin ja tuuli puhaltaa.

Onnistuin ostamaan todella pahan hajuista naamarasvaa. Se oli ruokakaupassa myytävä edullisempi tuote - mitä muuta voi sellaiselta odottaa - ja nimeltään vielä pahaenteisesti Madame Juju. Töhnä tosin tuntuu ihan hyvältä iholla mutta se siitä erittyvä halvan partaveden löyhkä on todella häiritsevä. Pitänee ostaa jotain muuta tilalle.

Kohta kukkii

Kirsikkapuut ovat viittä vaille kukassaan ja sakura hanamin aika on käsillä. Se tarkoittaa sitä, että kohta Tokio on vaaleanpunaisen kukkavaahdon peitossa ja japanilaiset istuvat sankoin joukoin kukkivien puiden alla viettämässä saman tyyppisesti aikaansa, kuin mitä Suomessa vappupäivänä Kaivarissa - eli enemmän tai vähemmän iloisen örsellyksen merkeissä. Erona toki se, että japanilaiset korjaavat jälkensä ja suomalaiset ei.

Lapset ajautuvat päivän aikana monta kertaa tämän tyyppiseen keskusteluun:

Lapsi 1: Joo.
Lapsi 2: Ei.
Lapsi 1: Joo
Lapsi 2: Ei.
Lapsi 1: JOO!
Lapsi 2: EI!
Lapsi 1: *Kiljuntaa*.
Lapsi 2: *Kiljuntaa ja itkua*.
Lapsi 1 ja 2: *Itkua*.

Aihe saattaa olla mikä tahansa ja joskus päädytään samaan lopputulokseen väittelemällä Joo - Joo-tyyppisesti. Näin ne sosiaaliset taidot kasvavat.

Paavi keskuudessamme

Eilen veimme lapset akvaarioon ja he silmin nähden pitivät paikkaa viihdyttävänä, ja sekös vanhemman mieltä ilahduttaa, kun lapsi on iloinen.

Vimme haluaa, että häntä kutsutaan Paaviksi. Välillä kaverilla menee hermo, kun emme muista asiaa. Jos tämä enteilee hänen tulevaisuutensa uraa, niin sanonpa, että pitää katolisessa kirkossa tapahtua suuria asennemuutoksia - lapsemme ei kuulu mihinkään kirkkoon. Mutta jos Vimmestä tulee paavi, niin mä ryhdyn ilman muuta katoliseksi.

Ulkomaalaiset aiheuttaa vain harmia

Olimme kuulleet, että Volks-perheravintolassa saa syödä salaattipöydästä suht' edullisesti niin paljon kuin mahaan mahtuu ja näin päätimme syödä Volksissa. Ravintola tarjoaa muuten pelkkää pihviä, joten salaattipöytä oli meille ruokarajoitteisille muutenkin ainoa vaihtoehto. Lapset saivat ranskalaisensa.

Kun lähdimme mahat pullollaan kohti kotia, mietin, että kylläpä oli edullista: alle kaks'tonnia koko satsi ja sitten oivalsin, että kiitos kielimuurin emme suinkaan olleet tilanneet sitä salaattipöytää, jossa salaattia saa tunkea mahaansa mielinmäärin, vaan aika paljon edullisemman pikku kerta-annoksen. Mä ihmettelinkin, että kyllä on pienet lautaset, mutta pistin sen Japanin piikkiin (asiat ovat täällä pieniä). Kukaan ei tullut sanomaan meille, että 'Hei, maksatte enemmän tai jätätte sen salaatinmättämisen vähemmälle', eli tässä voi tylyimille säästöbudjettimatkaajille antaa oivan ruokailuvinkin.

Voin kuvitella ravintolahenkilökunnan tuskaa ja häpeää, plus niitä ahdistuneita ajatuksia ulkomaalaisten moukkamaisuudesta ja röyhkeydestä, kun marssintahdissa täytimme puoli-ilmaiseksi vatsaamme. Itse emme siis asiaa oivaltaneet vasta kuin jälkikäteen. Pitää tunnustaa, että nolotti, mut tarjoilijanhan mokahan se oli.

Kamakurassa taas

Päivän kohde oli Kamakura. Näimme suuren Buddhan ja Hasedera-temppelin, eikä yhtään haitannut, että olimme käyneet siellä ennenkin. Oli kaunis ilma ja +/- kolmevuotiaat asioivat reissun päällä suht'asiallisesti.

Tuuli, magnolia ja Elvikset

Ruokakaupasta kotiin kävellessä oli niin kova myötätuuli, että piti nojata koko painolla taakse päin ja jarrutella juoksuaskelin jaloilla, ettei olisi ihmemaa Oziin matka päätynyt.

Huolimatta hurjasta tuulesta, menimme tänään hengailemaan Yoyogi-puistoon. Siellä suureksi riemukseni oli bongattavissa sekä kukkiva magnoliapuu, että Tokion Elvikset tanssipuuhissa. Se on melkein enemmän kuin ihminen uskaltaa osakseen toivoa.

Hyvä strategia

Jos menee Tokion kalatukkuun ihmettelemään ja siellä aamusushille, niin kannattaa lyöttäytyä sellaiseen seuraan, jonka suurinta herkkua se sushi ei ole, niin näin saa syödä myös seuralaisen annoksen.

Toys Kingdomissa

Pistimme tänään lasten päät pyörälle viemällä heidät Toys Kingdomiin. Siellä oli aikamoinen hulina ja valtavat lelumäärät olivat kovassa käytössä. Lapset viihtyivät hyvin. Me iäkkäämmät henkilöt sinnittelimme sen kolme tuntia ja sit piti lähtee pois.

Ihmisvilinässä bongasin pienen tytön, jonka t-paidassa oli teksti 'Marijuana' ja selkäpuolella se sellaisen lehden kuvakin. Lapsen äiti ei näyttänyt ollenkaan siltä, että juuri sen asian vapauttamista niin suurella antaumuksella olisi kannattanut että lapsenkin pitäisi asiaa julistaa. Luulen, että mutsi ei japanilaisuuttaan oikein hiffanut, että olisi voinut ihan hyvin pistää tytölleen vaihtoehtoisesti Cocain tai Sex'n'drugs'n'rock'n'roll-paidan päälle. Tai mistä sitä tietää. Mut ei olis se mun ensimmäinen valinta lapsen puseroksi kuitenkaan.

M:n koneella ilman pisteita

Kappas, kun olen M:n koneella kirjoittamassa asiaa, niin ei voi ihminen kirjoittaa kuin pisteettomia a- ja o-kirjaimia. Etuna on toki, etta voi kikkastella ja kirjoittaa vaikka oman nimensa hiraganalla: りーさ. Puolensa siis kaikessa.

Vieraamme saapuivat hyvassa jarjestyksessa ja saimme tuliaisina kaikenlaisia haluttuja tuotteita, kuten Fazerin sinista ja mustaleimaa. Suklaata on tullut lapottua suuhun aika kiivaaseen tahtiin. Sehan saattaa hapantua jos ei sita syo ripeasti.

Ihminen palelee

Hitto vie, miksi tämä kylmyys ei ota loppuakseen? Aina kerran kahdessa viikossa keskuuteemme saapuu kaunis, lämmin, aurinkoinen päivä, jonka aikana ihminen joutuu suuren harhan valtaan ja kuvittelee, että nyt se kevät on tullut. Sitten seuraavana istutaan taas tumput kädessä ja kaikki villapaidat päällä, hytisten kylmästä - kun sisälläkin on aina niin helluvan kylmä. Sanoisin, että vituttaa, jos olis tapana käyttää sellaista roisimpaa kieltä. Ja itse asiassa tapanahan se on, niin siinä se tuli nyt sitten taas sanottua.

Sunnuntainakin voi kännätä

Näin eilen "Brokeback Mountain":in leffassa. Ang Lee oli taas ohjannut elokuvan minun makuuni. Tarina oli tosi koskettava ja maisemat hienoja. Menkää katsomaan, jos ette ole leffaa vielä nähneet.

Elokuvan jälkeen mut ylipuhuttiin Shinjukulaiseen gay-baariin (ei ollut kauheen työlästä ylipuhujalle). Baarissa oli "juo 1000:lla jenillä niin paljon kuin haluat"-diili. Siellä myytiin hanasta 'Black Beer'-nimistä kaljaa, joka maistui siinä määrin, että sitä piti ihan kaksin käsin kaataa kurkusta alas. Vastoin kaikkia luonnonlakeja en ole ollenkaan krapulainen näin maanantai aamuna.

Lapsi hoidossa ja lapsi tanssimassa

Hoo-hiio-hoi, olipas hauska päivä! Aurinko paistoi ja oli lämmintä - asia joka tekee päivästä kuin päivästä vähän parempi laatuisemman. Ystävä oli luvannut ottaa Vimmen hoitoon tänään vastapalvelukseksi, kun joskus aiemmin vahdimme hänen lapsiaan. Näin saimme viettää aikaa ihan keskenämme M:n kanssa. Siitä olikin jo puolitoista vuotta, kun viimeksi sellaista oli tapahtunut. Tokihan mä olen keskenäni ollut ilman lasta millon missäkin, mutta jos M on mukana, niin silloin on yleensä lapsikin. Eli aikakirjoihin merkittävä ylellisyystapahtumahan tämä oli.

Haettuamme lapsen hoidosta, menimme koko konkkaronkka Yoyogi-puistoon, missä oli paljon kansaa ja kaikenlaista esiintyjää. Vimme inspiroitui tanssimaan joka bändin kohdalla ja herätti positiivista huomiot ohikulkijoissa esityksillään. Mä olin tietenkin ihan tiloissa siitä itsekkin kun hän niin vapautuneesti tanssi musiikin lumoissa. Siinä saattaa jäädä Tokion Elviksetkin ihan kakkoseksi. Kuvassa on menossa tanssin seesteisempi, maantasalla suoritettu osuus.

Ruokala ja ylenpalttisen söpö tyttö

Markuksen olisi syytä olla tyytyväinen elämäänsä, nimittäin eilen menimme Vimmen kanssa häntä vastaan töistä, kun satuimme olemaan siellä päin (M:n duuni on aika kaukana kotoa: 40.5 km matkaa yhteen suuntaan). Kävimme sitten yhdessä syömässä kampuksen ruokalassa ja sanompa, että oli hyvää ruokaa. Mä en ole koskaan missään maailman ruokalassa syönyt yhtä hyvää ja edullista ateriaa... No ehkä kerran kauan sitten Iippolassa (Israelissa), mutta pointti on, että ihmisen onnellisuuden määrä pitäis lisääntyä siitä, että saa päivittäin syödä töissänsä hyvää ruokaa eikä mitään tavallisen surullista ruokalasössöä, jota usein Pohjois-Euroopassa saa osakseen.

Paljastettakoon tässä vielä syy siellä Yokohaman suunnalla olemiseen: kävimme kylässä yhden japanilaisen mama+lapset-yksikön luona. Se oli oikein mukava vierailu ja yhteisen kielen puuttuminen ei tuntunut häiritsevän lapsia ollenkaan. Perheen pieni tyttö on mun mielestä aivan ylenpalttisen söpö. Hän on neljä vuotias ja kertoo mulle paljon asiaa japaniksi ja osaan harvemmin sanoa hänelle yhtään mitään vastaukseksi. Se ei estä häntä kertomasta uutta asiaa.

Tässä kuva siitä kun Vimme poseeraa yhden veistoksen alla, tuossa meidän kulmilla, eilen aamulla, ennen junaan astumista.

Lämpöä

Nyt on kanssaihminen tehnyt hyvän teon ja aloittanut blogin kirjoittamisen. Käykää katsomassa. Luvassa on valtavan ihana koirakuva. Mun mielestä kaikkien pistäis kirjoittaa blogia - näin vois aina tarkistaa mitä kenellekkin kuuluu. Hopi, hopi, nyt kaikki siitä kirjoittamaan!

Täällä meillä Tokiossa on tänään ollut ensimmäinen kunnon kevätpäivä. Ulkona tarkeni ilman takkia ja tuntui silloinkin välillä olo aika kuumalta. Ihanaa! Se on kuulkaa kumma, miten aika suuri osa sitä ihmisen kireyttä kaikkoaa, kun aurinko rupeaa lämmittämään. Jos ei ole tullut sanottua aikaisemmin, niin kerron tässä ja nyt, että inhoan palelemista.

Arvaamaton tapaus

Kadunlakaisijatäti tuli toteamaan 'kawaii':ta Vimmelle tuossa kun olimme kauppamatkalla. Vimme istui tyynenä polkupyörän turvaistuimessa ja otti ilman kiljumisia ihailut vastaan, eikä sanonut mitään vaikka täti yltyi poskeakin paijaamaan. Tosta lapsesta on vaikeaa sanoa, mitä se missäkin tilanteessa sitten loppujen lopuksi tekee. Olisin tälle tilanteelle etukäteen veikannut tädille sydänkohtauksen aiheuttavaa Vimmen kauhunkiljuntaa. Pieleen olis mennyt se arvaus.

Ja kawaii tarkoittaa jotakuinkin söpöä - tiedoksi niille, jotka eivät sitä vielä tiedä.

Kakkuraportti

Vastoin kaikkia odotuksia, kakku onnistui. Kuohkeus ei ehkä saavuttanut toivottuja mittoja, mutta maku oli ihan kelvollinen.

Muutenkin oli hauskaa järjestää juhlat ja totisesti järjestelisin niitä ihan enemmänkin, jos tää kokoaikaprojekti ei olisi niin voimia verottava.

Vali-vali-vali. Noin, nyt on valitettu sitäkin asiaa.

Uhmausmieliala

Tänään löytyi Hesarin verkkosivuilta tämä hauska linkki. Pitänee seurata levyn tietä.

Muuten uhmaan luonnonlakeja ja jumalien armeliaisuutta: leivon. Se toiminta johtaa aika usein allekirjoittaneen kiukunkyyneliin. Ja jos muuten tulos näyttää onnistuneelta, niin tuotteen maku ja konsistenssi eivät oikein natsaa. Kerron sit miten kävi.

Onnea Vimmelle!

Vimmellä on tänään 3v. synttärit. Päivän ohjelma (jäätelöaamiainen, riehumista lastenlinnassa) on ollut lapselle mieleen. Lahjojakin oli paljon. Kiitos kaikille muistamisesta!

Muutettaisko saunaan?

Voi helluva tämä kylmyys täällä vaan jatkuu ja jatkuu. Mä muistan elävästi viimekin keväänä tuskailleeni sitä kuinka se lämpimämmän kelin tuleminen antoi odottaa itseään. Ja naurettavintahan tässä on, että ei täällä ole kylmä niinkuin Suomessa - luojankiitos, sillä sitten täällä vasta munaskuunsa palelluttaisikin. Jos joku ehdottaisi nyt saunaan muuttamista, niin ottaisin tarjouksen vastaan oitis, ehdolla, että sauna olisi lämmitettynä koko ajan.

Pidän täällä pyykkipäivää. Lapsella rupes vaatteet loppumaan, joten oli pakko ryhdistäytyä vaatehuollossa.

Hyytelöhermo

Ei voi mitään, että ei ihminen etukäteen tajunnut, ettei sitä ihan tosta vaan uhmaikäisen kanssa viiletetä nähtävyyskohteesta toiseen. Ellei sitten ole ihmisenä todella teräshermoinen ja mä en kuulu siihen ihmisryhmään edes yhdellä vaivaisella solullani. Mikä vois olla teräshermon vastakohta? Hyytelöhermo?

Vieraamme ovat tänään olleet Nikkossa. Ovat edelleen sillä reissulla. Haaveilen itsekkin meneväni sinne käymään ennen Eurooppaan paluuta ja ihan ilman tuota hermohaastetta. Pitää painostaa M:a kokonaisvaltaisiin hoitohommiin jonain kauniina viikonloppuna.

Eilen muuten kuuntelin Sveriges Radion kautta netistä lätkämatsia ja kyllä siellä oli aika juhlavat tunnelmat, kun Suomesta voitto tuli. Mä olin jo unohtanut täällä Japanissa toimittaessa miten hassulta riikinruotsi joskus kuulostaa. Jajamensan!

TEMPURAAAAA!!!

Eilen kävimme koko konkkaronkka syömässä tempuraa yhdessä ravintolassa. Pöytään istuttuamme Vimme rupesi vaatimaan kovaan ääneen:"TEMPURAAAAAA!!!" ja kun sitä ei ihan heti tullut - ruoan valmistamiseen menee aina se tovi - niin vaatimushuuto yltyi tempuraraivoksi. M vei lapsen kadulle jäähtymään. Kuulimme "TEMPURAAA"-huudon sisälle saakka ihan sieltäkin käsin. Sitten kohtaus meni ohi ja odotimme kaikki hyvässä järjestyksessä ruokaa pöydän ääressä istuen kuin asiallisemmatkin ihmiset. Ruoka toimitettiin kyllä varsin ripeästi. Ateria oli hyvä. Vimmen mielestä tempuraa olisi voinut olla enemmänkin.

Tädit irti

Eilen illalla pääsin toteuttamaan itseäni ensimmäistä kertaa tokiolaisessa yöklubissa. Valitsimme kohteeksi syrjemmässä sijaitsevan Agehan yöklubispektaakkelin. Siellä oli päästetty reggae DJt irti ja pitää sanoa, että paraskaan reggae-biisi ei ole edukseen, kun japaniksi huudetaan sen päälle asiaa Nasse-sedän äänellä. Yhtäkaikki, tanssiminen oli kivaa ja siitä oli aivan liian pitkä aika, kun olin viimeksi sitä asiaa päässyt elämässäni toimittamaan.

Toki pitää mainita myös erikseen, että muu juhlakansa oli sellasta parikyt vuotta allekirjoittanutta nuorempaa.

Kotimatka taittui taksilla, jonka kuljettajalle - mielestäni - selvällä japaninkielellä kerroin osoitteemme ja kuljettaja ei asiaa kertomanani ymmärtänyt ennenkuin kirjoitin sen paperille ja sitten hän sanoi täsmälleen saman asian - mielestäni - kuin olin itse muutamaan kertaan sanonut. Ei siinä mitään. Kotiin päästiin.

Viggoa piilossa

Mulla oli sellainen kutina, että kyl se Viggo on jossain lähettyvillä ja kas, näin lehden nettisivuilta, että samassa kaupungissa ollaan. Nyt pitäis mennä cityyn muinamiehinä hengailemaan ja muka törmätä Viggoon. Ja muuten varmaan menisin, mut kun on toi Karjulan setä mukana, niin se vaikutuksen tekeminen - muu kuin huonon - saattaisi epäonnistua. Ja onhan tässä vielä sellainenkin aspekti olemassa, etten mä nyt naimisissa olevana naisena voisi lähteä Viggon kanssa Hollywoodiin, kun se kuitenkin mua heti mukaansa pyytäis. Parempi siis pysyä kotona.

Mun hermot ei kestä

Luumupuut kukkii. Kevään siis pitäisi olla tulossa. Vieraamme ovat sitä mieltä, että täällä on jo suurin piirtein kesä, mutta minähän en ole asiasta ollenkaan samoilla linjoilla. Palelee niin peijoonisti.

Olen ehtinyt aiheuttaa muutaman trauman pahaa-aavistamattomille vieraillemme: tyhjensin vahingossa kaverin iPodin, jätin tyypit oman onnensa nojaan yhdelle Tokion vilkkaimista asemista, kun en jaksanut enää sitä oman lapsen karjuntaa ja oli pakko päästä kotiin. Iskin vaan kartan kouraan ja sanoin, että nähdään sit'. Tänään toistin tämän proseduurin, kun lapsen karjunta alkoi taas kiristää hermoa, mutta ystävämme ovatkin jo niin rutinoituneita tokiolaisia, että se ei heitä enää hetkauttanut.

Hauskaa, kun on vanhoja ystäviä läsnä. Ikävää, kun ei voi heidän kanssaan tuolla maalikylillä viilettää, kun on uhmaikäisen lapsen äitiys läsnä. Tai voishan sitä, mutta ei mun hermoilla.

Mertentakaiset vieraat ja onnen määritelmä

Huomenna meille saapuu mertentakaisia vieraita vallan Suomesta asti. Olen siitä aivan innoissani. Vieraat viipyvät pari viikkoa. Sinä aikana mun raportointini saattaa olla vähäisempää, mutta määräähän ei lasketa vaan laatua ja toivottavasti ei sitäkään.

Ja onnen määritelmä on: kaljatölkki kädessä, kun kanssavamhempi on saapunut perjantai-iltana töistä kotiin ja ottanut lapsesta vastuun harteilleen. Toki myönnän, että ihmisellä saattaa olla muitakin onnen aiheita. Mutta tämä on juuri nyt se päällimäinen.

Eilen noin, tänään näin

Eilen oli lämmin päivä ja viikoittaisen Suomi-tapaamisen jälkeen lapsi viiletti tukka sähköisenä leikkipuistossa.

Tänään lapsella on kuumetta ja hän nukkuu itseään terveeksi. Mikä lie sitten taudin nimi onkaan. Mulla on lastaan sairaana katsovan vanhemman tuska tykönäni.

----------------------

Myöhemmin tänään: lapsen kuume on laskenut ja kaveri vaikuttaa hyväntuuliselta.

Hyvää ystävänpäivää

Kuka minä olen?

Lapsi kutsuu mua jostain syystä välillä ihan huvikseen mun veljen vaimon nimellä. M on sitten mun veli ja hän itse on serkkunsa Aksu.

Tänään, kun kävelimme kotiin ruokakaupasta Vimme sanoi, että hänellä on mies mukana (olimme kaksin). Kävin kysymään, että kukas se mies on, niin siihen Vimme ilmoitti, että Liisa.

Mulla alkaa identiteetti hämärtyä.

Saarnaton sunnuntai

Maleksin tänään keskenäni Shibuyassa. Päädyin, varsin tietoisesti kylläkin, Tower Recordsiin ja siellä olikin taas hauskaa selailla musaa ja englannin kielisiä kirjoja. Ostinkin jotain. Vuosia asian reunoilla tuumailtuani ostin Pergolesin musaa CD:llisen. Meillä on ollut samat kappaleet toisina esityksinä, millon missäkin muodossa (lainalevynä, kasetille nauhoitettuna) ja nyt vihdoin hankin meille oman CD:n. Nyt voi laulaa "Salve Reginaa" levyn mukana, lapsen ja naapureiden iloksi.

Tähän väliin rupesin kirjoittamaan mun raivoa tästä kauheasta kiihkokuluttamisesta (pistäydyin pariin vaatekauppaan), mitä me näissä itäisissä ja läntisissä "länsimaissa" toimitamme - ihan huomaamattammekin. Tekstiä alkoi kertyä, mutta tokenin siitä ja totesin, että kukaan ei palaa lukemaan mun juttuja, jos mä rupeen saarnaamaan. Lupaan toki saarnata kenelle tahansa kasvoista kasvoihin.

Lasta viihdytetään ja piinataan

Fuji näkyi kauniisti auringonlaskun aikaan meille Odaibaan asti. Olimme Vimmen kanssa viettäneet iltapäivän taas siellä jo monta kertaa mainitsemassani lastentalossa, Shibuyassa ja reippaana tyttönä kävin sen reissun päälle ruokakaupassa hakemassa huomiseksikin ruokaa (yleensä en osta koskaan ruokaa kuin vain yhdelle päivälle kerrallaan), sillä huomenna tulee lounasvieraita.

Siinäpä ne tämän päivän jännittävimmät tapahtumat, jos ei lasketa sitä, että olen kuunnellut aika kovalla musaa korvakuulokkeet päässä ja laulanut mukana varsin kuuluvalla äänellä. Lapsi on pistänyt huoneensa ovea kiinni ja kehoittanut mua muutaman kerran lopettamaan laulamisen. Mutta mähän en sitä niin vaan lopeta.

Tylyn keskeytymisen ankeus ja kirja

Hitto vie ku harmittaa, etten ole vieläkään kunnon vedossa urheilemaan. Mikään ei ole tympeempää, kuin vasta aloitetun urheiluharrastuksen tyly keskeytyminen. Mut ei se mitään. Sain lainaan todella hauskan kirjan: Katja Kallion "Tyypit". Kyllä sai taas ihminen nauraa. Se oli todella hauskaan muotoon kirjoitettu omaelämänkerrallinen(?) anekdoottikokoelma. Ainoa huono puoli siinä oli se, että se loppui kesken.

Äänen korkeus ja kotikulmat

Tänään kuulin kun suomalais-japanilainen tyttö puhui japaniksi puhelimeen sellaisella keskiverto eevapolttila äänenkorkeudella ja se kuulosti tosi hauskalta. Nimittäin, paikalliset naiset tapaavat aina kimittää nasaalilla asiaansa. Tyttö kertoi, että hänelle usein huomautetaan, että hän puhuu japania hassusti.

Päivän kuva on täältä meidän kulmilta. Oli aika aurinkoinenkin päivä ja lämpöä havaittavissa, mutta siitä huolimatta en julista kevättä alkaneeksi. Sisällä palelee edelleen, ellei istu puhaltimen alla.

Niinpä niin

'Vimme on Liisan ihana lakas', totesi lapseni ja siihen ei voinut muuta sanoa kuin että: 'Niin on'.

Hyvä sunnuntai

Ai kuulkaa, kun ihminen sai olla tänään keskenänsä! Ensiks': aamulla nukuin pitkään. Sitten: toimitettuani itseni lähtökuntoon, menin nykytaiteen museoon katsomaan kahta kiinnostavaa näyttelyä ja sit vielä tapasin yhden ystävän ja haahuilimme yhdessä. Miksi kaikki päivät ei vois olla tämmöisiä?

Näyttelyt olivat yksi itä-eurooppalaista kaikenlaista nykytaidetta ja toinen japanilaisia nykymaalareita. Molemmat esitykset olivat antoisia, mutta etenkin maalausnäyttely ilahdutti mua kovasti monipuolisuudellaan ja hienoilla, koskettavilla duuneillaan. Maalaustaide ei ole kuollut - ainakaan Japanissa.

Setsubun

Perinteisen japanilaisen kalenterin mukaan tänään on kevään alku, Setsubun. Tämän nimenomaisen päivän iltana kuuluu heitellä soijapapuja sekä talossa, että puutarhassa ja heiton hetkellä huudella: "Oni wa soto, fuku wa uchi", joka tarkoittaa suurinpiirtein että "paholainen pois, hyvä onni kotiin". Heitellyt pavut ovat siis oiva ase ajaa pois pahat henget. Mutta tämä ei pääty tähän, vaan papujen heittelyn (mame-maki) jälkeen kuuluu syödä sama määrä papuja, kuin on kertyneitä elinvuosia syöjän harteilla. Tämän kaiken pitäisi sitten tuoda ihmiselle terveyttä täynnä oleva vuosi.

Ai niin, ja onnea Annille.

Energiat haussa

Ulkouduimme tänään ensi kertaa sitten flunssaiskun, joskin vain ruokakauppareissulle, mutta kuitenkin. Vimme poseerasi erään patsaan juurella kotiin päin vetelehtiessämme. Kaverilla ei tuntunut oikein vielä olevan entiset energiat käytössä ja meni yöunillekkin melkein tunti ennen normaali aikaa.

Kun luin iltasaduksi ääneen laatukirjaa: "Pupu Tupuna päiväkerhossa", niin jäin pohtimaan sitä, että miten Vimme hahmottaa kirjassa esiintyvän Pipsa peikon olemuksen, kun nykyinen nimi sille, mikä on tytöillä, on pipsa. Ehkä se on sitten vaan joku todella superfeminiininen hahmo. Tai ehkä näillä seikoilla ei ole niin väliä vajaa kolmivuotiaille. Mene ja tiedä.

Sairastamista ja järinää

Lapsi potee edelleen. Tämän kertainen flunssa tuntuu olevan hänen kohdallaan varsin sitkeetä sorttia. Eipä tässä muu auta, kuin odottaa, että se on podettu pois.

Nyt juuri kirjoittaessani talo huojuu ja tärisee verkalleen ja sanompa, että taitaa olla maanjäristys käsillä, mutta ei ollenkaan niin häijy, että tarvitsisi ruveta kiljumaan ja ryntäilemään.

Unohdukseen hulahdus

Nuin! se aika hulahtaa unohdukseen, kun viettää päivänsä flunssan kourissa. Koko perheemme on saanut nauttia potemisen iloista ja vaikka itse voinkin väittää voivani paremmin, niin en aio vielä moneen päivään mennä salille. Vimmekin on jo parempana. M on ainoa, joka edelleen on kunnolla kipeenä.

Suomi sai presidentin. Se oli ennustettavissa. Ja aika varma olin etukäteen, että Tarjahan siihen hommaan valittais. Niin kävikin. Mietin keskenäni, että 12 vuotta samassa duunissa on aika pitkä aika. Luulis, että siinä ajassa puutuu hommaansa. Toisaalta, rohkenen väittää, että presidentin homma tuskin on se pitkäveteisin homma maailmassa.

Urheilukuntoa odotellessa

Paskatunnelmat kasaantuu, kun on kipeenä. Nyt on jo aavistuksen 'voiton-puolella'-henkiset atmosfäärit tässä potemisessa, mutta sanon, että vielä on monta hetkeä edessä ennenkuin olen taas urheilukunnossa. Pitää toivoa, että perheen y-kromosomien kantajat säästyvät sairastelulta.

Meme nimeltään 'Neljä juttua'

Neljä juttua:

Neljä duunia, joita olen tehnyt:

* Hartwallin pullottaja
* Kääntäjä (suomesta englanniksi)
* Avokaadojen poimija
* Stokkan juustonmyyjä

Neljä leffaa joita voin katsoa loputtomiin uudestaan:

* Tähtien Sota jaksot 4-6
* Casablanca
* Taru sormusten herrasta
* Piukat paikat

Neljä paikkaa joissa olen asunut:

* Raahe
* Helsinki
* Göteborg
* Tokio

Neljä televisiosarjasuosikkia:

* Firefly
* Desperate Housewifes
* X-files
* Star Trek - kaikki variaatiot siitä sarjasta

Neljä paikkaa joissa olen ollut lomalla:

* Ateena
* Etelä-Afrikka siellä täällä
* Yhdysvallat rannikolta rannikolle
* Dublin

Neljä suosikki ruokalajia:

* Sushi
* Vege-thai
* Vege-intialainen
* Pasta

Neljä verkkosivua, joita seuraan päivittäin:

* Tenki
* Bloglines
* Helsingin Sanomat
* Flickr

Neljä paikkaa joissa mielummin olisin nyt:

* Yksin missä tahansa
* Helsingissä
* Pikkupienissä jossain baarissa
* Lämpimässä

Neljä bloggeria, jotka sekoitan tähän juttuun mukaan (näitä luen):

* Marika
* Joy
* Mikki
* Ei ole muita suomalaisia vakkareita

Näin siinä kävi

Tämä jatkuva paleleminen on tehnyt tehtävänsä ja vilustuminen on ottamassa vallan ihmisestä. Ikävää. Toivottavasti tämä on sellaista nopeasti ohi menevää sorttia.

Kiva kirja

Ai että luin hauskan kirjan: Kalle Haatasen "Pitkäveteisyyden filosofiaa", joka kirjana ei ollut millään muotoa pitkäveteinen. En tiedä johtuuko se jatkuvasta kirjallisuusderprivaatiostani vai mistä, mutta kirja oli jotenkin erityisen viihdyttävä. Välillä nauroin ääneen ja siteerasin solkenaan M:lle parhaita paloja. Luojan kiitos ihmisellä on kirjoista kiinnostuneita suomalaisia ystäviä täällä Tokiossa - että voi sitä kirjan lainaamista toimittaa.

Luminen lauantai

Tokio on lumen peitossa. Lunta ei ole paljon ja se on kosteanlaista, joten ensimmäinen aurinkoinen päivä vie sen mennessään. Ja se päivä on todennäköisesti huomenna.

Aamupäivällä Vimme pelmusi lumessa, lounaan jälkeen suoriuduimme Suomen lähetystöön äänestämään ja sitten kävimme kavereiden kanssa vaalikahveilla. Tiedämme kumonneemme toistemme äänet. Olis siis voinut ihan hyvin jättää äänestämättäkin, eikä se olisi tulokseen vaikuttanut. Mutta kyllähän ihmisen on äänestettävä.

Kevyt rumpalianalyysi

Kuuntelin musaa kotimatkalla (kävin ulkona syömässä ilman perheen y-kromosomien seuraa) ja jäin hämmästelemään jo ammoin toteamaani asiaa, nimittäin Keith Moonin yltiöpäistä rumpalointia. Nyt kun oikein asiaan syvennyin, niin mulle tuli assosiaatioita Bachin biiseihin, joissa nuotti nuotin perään lauotaan kiivaaseen tahtiin, ilman sen suurempia hengähdystaukoja. Hämmästyttävintä Moonin soitossa on se, että perusrytmi pysyy kuuntelijan lattiaa polkevassa kantapäässä ja sitä kaikkea pärpätää siinä välissä ei välttämättä edes noteeraa. The Whon jälkeen tuli sitten Eiskadeiskaa. Heidän rumpalinsa on vallan kovastikkin suoraviivaisempaa sorttia siinä rytmittämisessään.