STR ESS

Tällainen tekstiiliteos oli yks päivä ilmestynyt koulumatkalleni.

Itse en koe olevani juuri nyt stressaantunut. Koulussa toki riittää tekemistä ja toisella kielellä 24/7 toimittaminen on väsyttävää, kun sitä tekee näin sivutöinään. Onhan ihmisiä, jotka asuvat koko elämänsä muualla kuin äidinkielensä keskellä, eivätkä silti koe asiaa kamalan vaikeena - siitä huolimatta voi toinen ihminen väsyä asiaan ihan noin vain. Minä olen nyt se toinen ihminen.

Matkalla koulusta toisaalle - kävellen, kun raitiovaunut täällä Göteborgissa olivat taas ihan vailla sähköä, eivätkä kulkeneet, jonka oletan olevan ruotsalaisten katala juoni saada ihmiset jalkeille, jotta kaikkialla vaaniva ylipainoisuus ei syöksisi kansakuntaa turmioon - ohitin taas kerran Skansen Kronan ja se näytti jotenkin veikeältä taivasta ja pilvenhattaroita vasten.

Tässä vielä sama pömpeli aurinkoisemmalta puolelta.

Ai kauhee...

Ai hyvänen aika: mähän olin vahingossa julkaissut englanninkielisen merkinnän täs mun suomenkielisessä blogissa. Ai ku noloo. Nyt heivasin merkinnän oikeaan paikkaansa ja yritän muistaa vastaisuudessa katsoa kirjoitusikkunan vasemmassa yläkulmassa näkyvää otsikkoa ennenkuin klikkaan "publish"-ruutua.

Eilen pesin galleriassa lattian. Se ei millään muotoa kuulu multa odotettuihin tehtäviin, mutta jotenkin inspiroiduin siihen puuhaan ja helppoahan se siellä on, kun lattia on pääasiassa paljaana. Asiaa toimittaessani mietin japanilaisia siivoushenkilöitä, heidän arvokasta asennettaan työhönsä, heidän pastellisävyisiä siivousunivormujaan ja hyvää siivousjälkeä. Tunnelmoidessani pidin lattiamopin varresta, kuin se olisi ollut arvokkaampikin taistelulajiväline ja ihailin moppia seuraavaa puhdasta lattian pintaa. Pitäiskö mun hankkia jostain heleän värinen asu tulevia siivoushetkiä varten, jotta pääsisin syvemmälle japanilaiseen siivouksentunnelmaan?

Sain tietää

Sain tietää että pääsen Suomeen harjoittelemaan ensi syksynä. Näin voi ihminen asua kotonaan. Tosi hienoa!

Sain myös tietää, että ikivanha, anopin luona eläkepäiviään viettävä koiramme vetelee viimeisiään. Lopetus on edessä ja olen varannut lentolipun, jotta voin olla paikan päällä kun se reilun viikon päästä tapahtuu. Surullista, mutta väistämätöntä.

Lapsi oli kuulemma päiväkodissa rakennellut hiekan ja loskalumen sekaisia kakkuja hiekkalaatikon laidalle ja kertonut päiväkotitädille, että kyseessä on eri alkuaineet. Nassikka on erityisen ihastunut jaksollisenjärjestelmän viimeisiin aineisiin, joiden nimiä ei kukaan yleensä muista ja joiden olemassaolokin on jotenkin marginaalista. Kai se on hyvä, että joka asialle löytyy kannattajansa.

Täällä Ruotsissa olen muka kirjoittanut vastauksia yhteen kotitenttiin, joka ei ole ollenkaan niin piinallinen, kuin se edellinen horna, jonka viime viikon perjantaina lähetin. Totuuden nimissä on mainittava että oikeesti olen vaan vetelehtinyt koko päivän.

Tukea odotellessa

Tänään istuimme luennoilla yhdessä arkistossa. Sieltä oli näin hienot näköalat. Muutenkin tänään on ollut todella kaunis ilma - ihan niinkuin kevät olisi tulossa ja sehän on aina paikallaan, varsinkin kun kalenteri näyttää kevättä.

Odotan kuumeisesti Ruotsin opintotukitahojen päätöstä siitä, josko mulle moista etuoikeutta myönnetään. Jos näin käy, niin varaan ensitöikseni ajan kampaajalle ja menen vähän siistiytymään. Jossain kulkee raja munkin oman ruokkoamattomuuden sietämisessä.

Nukkuvien puolueesta

Ensimmäistä kertaa sitten äänioikeutetuksi tulemisen en ole antanut ääntäni kenellekkään. Ulkomailla äänestämisen aika on ohi ja missasin sen tostavaan. En muistanut koko asiaa ja kun en ole virallisesti missään osoitteessa Ruotsissa, niin en myöskään saanut asiasta muistuttavaa postia. Ensi kerralla pitää muistaa pysyä valppaampana.

Viikonloppuisin on jotenkin vaikeampaa sietää etä-äitiyttä. Onneksi huomenna on taas maanantai.

Perjantai!!!

Nyt on ihminen hoitanut osansa ja lähettänyt elämää vaivaavan kotitentin tarkastettavaksi. Samoin on otettu huomioon, että nyt on perjantai: pakkelit on pistetty naamaan - asia, joka tapahtuu huomattavan harvoin - ja jo kohta lähden baariin niiden vielä lähes lasten kengissä kulkevien luokkatovereiden kanssa kaljalle. Myöhemmin tapaan viehättävän galleristi/taitelijaystävättäreni ja kalja on ohjelmassa silloinkin.

Kotona varaan valmiiksi sängyn viereen pullon vettä ja särkylääkettä, jos se ryystö lipsahtaa isommalle vaihteelle, niin löytyy apu sit heti kun silmänsä yön hiljaisina tunteina aukaisee.

Koto-Suomen raportit kertovat, että lapsella on taas kuumetta. Muuten hän on kuulemma toimelias ja hyväntuulinen. Mun faija on ansiokkaasti hoitanut kotiapulaisen tointa, kun päiväkotiin ei ole lasta voinut kuumeisena viedä.

Loppukaneetiksi vielä kuva eräästä korjaamastani, vanhasta kirjankulmasta. Menneen viikon kirjojenkonservoitikurssi oli todella hyvä ja antoisa.

Palasiksi ja kokoon

Tuska helpottaa jo.

Tänään koulussa pistin palasiksi tämän kirjan ja kokosin sen entistä ehompana taas kasaan. Kirja ei ole omani, vaikka olisi hyvin voinut ollakkin, paitsi että oma versio on suomeksi.

Nyt ennen nukkumaan menoa taistelen itseni kanssa, jotta suhtautuisin vakavasti kotitentin tekoon. Palautuspäivä on perjantaina. Ei jaksa.

Hornaa

Sydäntä särkee taas kun piti vilkuttaa lapselle heiheit. Tuska kalvaa ja asioiden merkityksellisyyden määrä on tiukassa pohdinnassa, tyyliin: onko tämä opiskelu erossaolon arvoista? Siihen oikea vastaus on tietysti, että on, mutta just nyt ei tunnu siltä.

Sit sen lisäksi en saanut yhtä käännösduunia, jonka kuvittelin saavani tostavaan. Joku asiaa opiskeleva sai duunin. Yleensä tällaisissa pakkitilanteissa ajattelen sujuvasti, että jotain parempaa on tulossa kun tämä ei tärpännyt. Nyt ajattelin vaan että voi vttu. Hilpeys ei ole läsnä ihmisen elämässä juuri tällä hetkellä kauheen vahvana.

Syntymäpäivät

Hyvää syntymäpäivää ihana Vimme!

Perhe on ollut täällä Ruotsissa ja tänään vietimme Vimpulan syntymäpäiväkekkereitä. Paikalla oli Vimmen lisäksi 4 muuta lasta ja tietysti heidän vanhempansa tulivat siivellä mukaan tapahtumaan. Oli mukavaa nähdä kaikkia ja lapsi tuntui pitävän juhlistansa. Ensi vuonna taas!

Hyyryläisyydestä

Nyt on koira vahdittu valmiiksi ja olen taas siirtynyt toiseen kohteeseen hyyryläiseksi. Tää on aika opettavaista asua toisten kodeissa - ihminen arvostaa sitä omaa soppeaan ihan toisella tavalla, kun on muiden nurkkia intensiivisesti kansoittanut läsnäolollaan. Arvostaa ihminen myös valtavasti sitä faktaa, että elämässä on sellaisia ystäviä, jotka ovat valmiita vapaaehtoisesti antamaan nurkkansa hyyryläisyyden toimittamiseen.

Huomenna mun rakas lapseni saapuu synnyinmaahansa ilahduttamaan mua läsnäolollaan. Olen varautunut kiukutteluun ja kekkuloitiin ja otan sen kaiken avosylin vastaan. Tosin varsin ikävä, orastava flunssan tunne tuntuu siellä täällä pitkin kehoani. Mä sanon että taudit saa mennä sinne missä pippuri kasvaa! Mä en nyt kerkee sairastamaan.

Asiansa toimittamisen tuska

Tänään taas printattiin niin peijoonisti. Oli hauskaa ja hetkittäin jopa unohdin ajatella tätä karseeta etäisyyttä omaan lapseeni. Mutta minkäs teet, ihmisen on halu opiskella asiansa valmiiksi ja jos sitä ei tekisi, niin tuska kalvaisi vielä syvemmältä, kuin mitä se nyt kalvaa. Näin siis toimitan asiaa ja kerron itselleni, ja muillekkin, jos se heitä kiinnostaa, että parempaa kohti ollaan menossa.

Keskenäni pärisen

Meillä täällä Länsigööttanmaalla on tuulinen lumisade. Olen vahtimassa kavereiden koiraa ja hetki sitten tuolla hangessa tarpoessani keskityin vain ripeästi palaamaan sisätiloihin.

Hauskaa olla pitkästä aikaa keskenään. Miten mun keskenäni oleminen eroaa sit muiden kanssa olemisesti? Ainoo merkittävä ero on että päästelen kaasuja suolistani vapautuneemmin, seurassahan sitä toimintaa jotenkin yrittää välttää.

Koulussa piti alkaa maanantaina kolme päivää kestävä kurssi paikallisessa taidekorkeakoulussa, mutta koulun rehtori oli kieltänyt opettajaa opettamasta meitä. Täällä tuntuu olevan menossa kaikilla yliopisto- ja korkeakoulutahoilla kummallisia uudistus- ja putsaustoimenpiteitä. Siihen päälle kun asettelee mielivaltaisesti "valtaansa" käyttävät rehtorit, niin ihminen voi ihmetellä, että mihin on ruotsalainen korkeakoulukoulutus menossa.

No, saadaksemme opetusta menimme taas samaan paikkaan, jossa viime viikolla printtailimme eri tekniikoilla grafiikkaa. Testasimme taas uutta tekniikkaa, fotopolymeeriä, ja pitää sanoa, että mulle tuli vaarallinen hinku kuvien tekemiseen sillä tekniikalla. Onneksi välineet siihen ovat sen sortin hintaluokkaa, että en ihan huomenna niitä laitteita kotiini kanna. Näin säästyy ihminen taas kuvien tekemiseltä.

Tuo päivän kuva ei liity mihinkään edellä sanottuun. Teki mieli pistää kuva mukaan tekstiin ja mitään muuta suht tuoretta ja julkaisukelpoista ei tuolla kansioissa ollut. Siispä: korttelikapakka printtailupaikan lähellä.

Jotain aina podetaan jossain

Näin on ihminen taas viikon Ruotsissa, poissa lapsensa luota, elämäänsä toimittanut. Kotona kaverit ovat olleet vuorotellen kipeenä ja Töölöön turvajoukot ovat auttaneet heitä kovasti kriisitilanteissa.

Itse olen potenut lähinnä vain koti-ikävää ja tänään pientä krapulapäänsärkyä, kun eilen oli siellä galleriassa avajaiset ja piti kaksin käsin sitä viiniä kaataa kurkusta alas. Puhuin satunnaisten ihmisten silmät ja suut taas täyteen sössön-sössön-asiaa. Mutta ei siinä mitään. Oli oikein hauskaa.

Koulussa on ollut varsin viihdyttävää asiaa opiskeltavana: grafiikkaa. Aiheen käsittely jatkuu vielä ensi viikon ja se on tietysti mitä ilahduttavinta. Toisaalta: hardcore kemian jälkeen mikä tahansa muu aihe tuntuu aina jotenkin raikkaalta ja kevyeltä.

Valvova silmä

Ihminen istuu taas galleriassa ja valvoo satunnaisia tilaan astuvia kansalaisia, jottei vääryyttä tapahtuisi teoksille tahi tilalle, saati sitten niille kansalaisille. Hiljaista on vaikka näyttely on avoinna viimeistä päivää. Valvova silmä ei ole valvomisesta päässyt väsymään. Katsotaan tuleeko sit niitä mattimyöhäsiä pilvin pimein just kun olisin ovea säppiin pistämässä.

Ei vaalia, vaan vaatia

"Rakkaus on hellyyttä, muuten se on mennyttä. Sitä pitää vaatia." lauloi lapseni. Mikäs siinä sitten.

Näin mielestäni tutun ihmisen kauppakeskuksessa, mutta koska hän ei heti osoittanut tuntemisen merkkejä, niin epäilin erehtyneeni. Tarkkailin häntä kuitenkin sillä silmällä, että jos kyseessä sit oliskin se ihminen, jonka hänen oletin olevan. Mitä pidempään tarkkailua suoritin, sen varmemmaksi tulin siitä, että se oli hän ja huomasin hänen käyvän läpi mielessään samaa prosessia. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan sanonut toiselle mitään. Tosi piinallista.

Taskukoko rocks

Meillä kävi tänään kylässä kaksi ihmisen parasta ystävää, joiden erinomaisuus kertautuu vielä käsilaukussa kannettavuuden myötä. Ei sillä että mä käsilaukkuja kantelisin, mutta ei siitä mahtumisaspektista haittaakaan ole.

Suomessa on ruokakaupat sunnuntaisin kiinni, ellei kyseessä ole joulunalusaika tai muu hurmoksellinen erityiskausi. Muissa asumissani maissa ihmisen ei tarvi rajoittaa ruokaostoksiaan kuuteen muuhun viikonpäivään ja se on mielestäni huimasti elämänlaatua kohottava tekijä.

Onnea Annille!

Paljon onnea syntymäpäivänä äiti!

Juhlimme tänään siis äitini pyöreitä kymmeniä ja sain näin kertaiskulla tavata aika paljonkin sukua ja perhettä, mikä oli kiva asia.

Veljen tytär katseli mua päästä jalkoihin ennen juhlien alkua ja kysyi: "Onko tuo sun juhlavaate?". En siis ollut pienen koululaistytön mielestä ihan itsestäänselvästi juhlavaatteisiin sonnustautunut. Hänen 5v. pikkuveljensä taas totesi mua katsellessaan: "Sulla on hassu tukka!". Siinäpä sitten pähkinänkuoressa se mun tyyli.

Vimpulainen on edelleen kuumeinen ja väsähti juhlien edetessä. Nyt se nukkuu omassa sängyssään ja ryhdymme Markuksen kanssa katsomaan "Carnevàle"-sarjaa DVD:ltä.

Bara tuta och köra

Nyt ollaan taas isäin ja äitein maassa. Systeri haki mut kentältä ja kaappasimme matkalla lapsen tarhasta kotiin. Olin etukäteen asennoitunut aikuisesti mahdolliseen vahvaan varautuneisuuteen lapsen taholta, mutta turhaan. Kaveri näytti tosi iloiselta nähdessämme ja roikkui heti kiinni minussa.

Kotiin kun tultiin, totesin lapselle nousseen kuumeen, joka myöhemmin mitatessa oli 39,1 astetta Celciusta määrältään. Sitä podettiin muutama tunti ja sit se katos. Se oli sen verran nopee tauti, että sitä ei kerennyt ihminen edes kuumetta kummemmaksi diagnosoimaan. Voihan toki olla, että lapsi edelleen potee jotain, mutta kuume ei ole enää korkea.

Ruotsalaisissa auton, ja joskus myös tietokoneen ja traktorinkin, myyntiteksteissä lukee usein iloisesti ostamaan kannustava "bara tuta och köra"-lause. Ensi kertaa siihen törmättyäni koin sen niin valtavan hilpeänä asiana, ettei naurusta meinannut tulla loppua. Mutta mitä enemmän sitä lausetta mielessään - ja ihan ääneenkin - jauhaa, sen syvemmin ihminen kokee, että siinähän on vallan loistava elämänasenne pähkinänkuoressa. Tuut, tuut.

Ruotsalaisten ominaistuoksu

Asia, jonka pistin merkille jo täällä aiemmin asuessani on, että ruotsalaiset haisee pyykinhuuhteluaineelle. Täällä sitä ainetta käytetään tunnollisesti joka pyykillä ja se on aina yleensä sitä yhtä vaaleansinistä sorttia, jonka mun mielestä haisee aivan kuvottavalle. Ehkä se on ruotsalaisten mielestä puhtaan pyykin ominaistuoksu ja ilman sitä pyykki ei ole puhdasta. Mene ja tiedä. Hajuun törmää tuon tuosta. Pitää toki erikseen mainita, että mun kaverit ei haise sille. Ehkä mä olenkin valinnut ne vaan ihan sillä perusteella.

Ylihuomenna näen taas lapseni. Jeeeeeeeeeee!!!!!

Vanhoja muistiinpanoja ja talven läsnäolo

Löysin vanhoista luentomuistiinpanoista tämän kuvassa näkyvän merkinnän. Huomatkaa päiväys ja huomatkaa tunnelmat. Ei ole ihme, että samaa asiaa uudestaan kuunnellessani tuntui siltä kuin olisi kuunnellut sitä ensimmäistä kertaa.

Loppuraskauden tilassa ihminen ei ollut skarpeimmillaan ja jos ihminen joskus elämässään skarppi on ollutkin, niin sen tilan perään on enää turha haikailla noin muutenkaan. Tänäänkin pyykkäsin iloisesti naapurin pesutupa-ajalla, kunnes ajan varanneet henkilöt asian todellisen tilan minulle varsin selkeästi kertoivat. Onneksi pahoillaanoloni pehmensi heidän tiukan asenteen ja kellekkään ei jäänyt lopullisen paha mieli.

Göteborgissa oli mun mielestä "aina ennen" leuto talvi, eikä hajuakaan pakkasesta. Saati sitten että lumi olisi pysynyt maassa. Nyt on asiat toisin ja talven tunnelmissa saa ihminen tässä Länsi-Jöötanmaan helmessä asiaansa toimittaa.

Laajennusmielelläkö?

Tänään istui raitiovaunussa mies, joka oli pukeutunut neukkulaiseen panssaripataljoonan pitkään palttooseen ja koppalakkiin. Vaatteissa oli kaikki asiaankuuluvat merkit paikoillaan ja kaveri käyttäytyi, kuin olisi ollut virkaatekevä upseeri toimessaan. Erikoinen näky kieltämättä: veikkaukseni miehen tilasta oli, että hän oli joko taiteilija performanssin pyörteissä, avohoidossa tai molempia - tässä nyt sen enempää performanssitaiteilijoita tai avohoidossa olevia rienaamatta.

Joskus joku sanoi, että jos vaikka Suomen armeijan univormussa menee hetken mielijohteesta rasvareissulle Haaparantaan, niin se tulkitaan sotatoimenpiteeksi ja hyökkäykseksi Ruotsin kuningaskuntaan. Olikohan tämä raitsikan mies tekemässä sittenkin pahasti myöhästynyttä Neuvostoliiton laajennusta?

Puhelinlangat laulaa

Eilen unohdin aamulla huuhdella hoitoaineet tukasta. Wet-look oli päivän sana. En voi sanoa, että olisin kauheesti ollut ihastunut "valmiiksi-rasvainen"-tyyliin ja yritän muistaa huuhdella tukasta aineet ihan noin pääsääntöisesti, tästä tappiin.

Väsymys vaivasi ja iltapäivän labrassa en tehnyt muuta kuin hengailin paikan päällä. Labrat eivät ole mun vahva puoleni ollenkaan ja jätän hetkeäkään vastustelematta sen osaston meidän perheyksikössämme M:lle. Jos labrassa voi lusmuilla, niin teen sen heti.

Illalla mun rakas lapseni lauloi puhelimessa mulle laulun - kaikki kolme säkeistöä. Olin ihan tiloissa.

Lapsi aloittaa puhelut mulle aina sanomalla: "Hei Liisa". Sit kysytään, että olenko vielä Göteborgissa ja sen jälkeen onkin jo usein kiire toimittamaan muita elämän asioita. Lapsella tuntuu menevän oikein mukavasti M:n kanssa. Minä olen se, joka riutuu.

Semlat

Ja semlahan ei täällä Ruotsissa mitään sämpylää tarkoita, vaan näitä tuotteita, joita laskiaispulliksi Suomessa sanotaan.

Ehostusvinkki

Ehostamisen ystävät: tullessanne Göteborgiin varautukaa jatkuvaan, varsin kosteaan, lipankin alle puhaltavaan merituuleen. Vedenkestävää naamaan tai kaik on poskilla heti kun rohkenee ovesta ulos astua.

Senioriksi

Ennen kun kouluuni haki, piti hakijalla olla vähintään kolmen vuoden käsityöläis- tai taiteilijakokemus takanaan. Tämä johti siihen, että opiskelijat eivät olleet mitään ihan suoraan päiväkodista tulleita. Nyt tämä vaatimus on poistettu ja opiskelijoiden keski-ikä on laskenut huomattavasti. Mä olen ihan parasta senioriluokkaa mun uudella luokalla. Tuokaa kävelykeppi ja lähettäkää eläkettä!

Svedulassa

Olen nyt entisessä tukikohdassani, Göteborgissa. Roikun täällä hyväntahtoisten ystävieni nurkissa ja yritän pitää heitä hyvänmielisenä, ettei mua päättäväisesti kadulle kevään mittaa ohjata.

Lapsi nukkui, kun läksin aamulla lentokentälle. Tässä on pää kylmänä keskityttävä hetkeen ja olemiseen, ettei valtava suruvoittoinen tunteellisuus vie sijaa jonkin sortin järjissään pysymiseltä. On kova pala jättää lapsi taaksensa, toki palatakseni hänen luokseen kevään kurssien jälkeen, mutta silti.

Tänne Länsi-Göötanmaalle on annettu täys myrskyvaroitus huomiseksi. Saa nähdä millaiset tuulet sit puhaltaa.

Tukka hyvin

Jee, jee! Lapsen ensimmäinen päiväkotipäivä meni hyvin! Helpotus on ihmisellä suuri ja Svedulaan lähtö tuntuu hivenen mutkattomammalta, kun lapsonen ei päiväänsä tarhassa huutaen viettänyt.

Kävin tänään kampaajalla ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Tätä en suinkaan sano pöyhkeilläkseni, vaan lähinnä paljastaakseni mun henkilökohtaisen kauneudenhoitoni säälittävän tilan. Tämänkin sessio otti tapahtuakseen lahjakortin voimin. Peräkammarin poika minussa on nykyään aika vahvana tässä ulkonäön kohentamisen asiassa. No, mut tukka on siistitty.

Karvaista nenää odotellessa

On helpottunut olo, kun seitsemän päivän yhteisen päiväkodissa roikkumisen jälkeen vaikuttaa siltä, että lapsi menee huomenna sinne keskenänsä varsin hyvänmielisenä. Huomenillalla tietysti tiedämme, miten ensimmäinen tosi hoitopäivä loppujen lopuksi meni.

Päiväkodissa eräs neljävuotias poika totesi mulle hetken hyvinkin läheltä tarkasteltuaan, että mulla on pisteitä nenässä ja että kohta niihin pisteisiin kasvaa karvoja! Mä toivon, ettei poika ole mikään oikea näkijä. Karvainen nenä tästä nyt vielä puuttuis. Mut jos se on mun kohtalo, niin liityn johonkin freak show porukkaan ja pistän rahoiks. Tähän väliin pitää vielä mainita, että saimme ystävältä lainaan "Carnivàle"-sarjan ykköskauden ja sitä eilen ryhdyimme innokkaina katsomaan. Se on hyvä.

Vauvalevy

Jos joku lapsi kärttää saada kuunnella vauvalevyä, niin kyseessähän on tämä levy. Ensin ihminen saatta erehtyä kaivelemaan lastenlevyosastolta ja kyselemään turhaan, että tämäkö vai tämä. Nilvanaahan se tarkoittaa. Sitten lokataan.

Mulla on silmässä sinnikäs, viihtymään ruvennut elohiiri. Ihminen voi kysyä itseltään, että vaivaako kireys, onko stressi ja vastata itselleen, että joo, kyllä on.

Ihminen sivistyy

Tänään opin, että sana "kasari" ei välttämättä aina viittaa siihen tietynlaiseen kattilaan, vaan kyseessä saatta olla myös ilmaisu, jolla tarkoitetaan sitä hornamaista 80-luvun tyyliä. Siinä vuosikymmenessä ei ole paljoo ilolla muistelemisen aiheita. Oma pahin teiniangsti osui just sille ajalle ja kasarityyli ei ole puhutellut mua sen jälkeen kun pääsin siitä onnellisesti eroon, toki siirtyäkseni sit 90-luvun tyyliin, mut se onkin sit ihan toinen tarina. Kasarit kaappiin, sanon minä!

Lapsukainen on treenannut kaksi päivää uutta päiväkotiaan ja treenit on ohjelmassa siihen saakka, kunnes hän alkaa sit kokoaikaiseksi päiväkotilaiseksi, joka tapahtuu pian, sillä eilen tajusin, että mun on lähdettävä puolentoista viikon päästä sinne Ruotsiinkin. Ja mitään en ole tehnyt vielä senkään asian eteen. Huh-huh. Siis, HUH-HUH!

Kivat kaikille

Hyvää uutta vuotta!

Otin oman uuden vuoteni vastaan unessa. Vajaa nelivuotias lapseni ei yöriekkumista ja rakettien näkemistä vielä kaipaa ja me muut olimme väsyneitä. Varsinkin minä. Olin edellisenä iltana bileissä ja baarissa taidekouluaikaisten kavereiden kanssa. Kävi ilmi, että olin siitä porukasta ainoa, joka ei enää tee taidetta (toistaiseksi tai lopullisesti). Edustin muille siis tavallista kansaa, jonka syvien rivien ääni näin kuultiin sen kaiken kulttuurikeskustelun lomassa. Hienosti tehty.

Kuvia vierailun ajalta

Japanin vieraamme lähti tänään kohti kotiaan - joulun vietosta uuden vuoden viettoon. Mässäjäisistä mässäjäisiin siis. Japanissa se uusivuosi on tunnetusti saman henkinen juhla, kuin joulu on täällä Suomessa. Paitsi että ne ristillisyyden asiat eivät ole päällimäisinä esillä siinä juhla-aterialla tai muutenkaan. Mutta perhekeskeisyys ja ruoan määrä on samaa luokkaa molemmissa juhlissa.

No mutta tässä on kuitenkin vähän kuvasatoa vierailun ajalta. Ensimmäinen kuva on Suomenlinnasta. Nurmen vihreydestä ei voi erikseen päätellä joulun olevan ovella.


Tässä emme menneetkään Nuuksioon, vaan tuonne lähirannalle.


Lumestakin pääsimme nauttimaan. Kohtuudella tosin.


Tää on Stadista, Hietaniemen hautausmaan rannasta. Aurinko paistaa matalalta tähän aikaan vuodesta keskellä päivääkin ja muut ajat on pimeetä (jos ette ole sitä itse huomanneet tai olette sen ulkosuomalaisuutenne aikana tämän faktan tyystin unohtaneet).

Nyt sit totuttelemme taas olemaan keskenämme ja siivotakkin pitäis. Puhumattakaan valtavasta pesukoneittenvaihtoprojektista: vuokraisännän pesukone pasahti ja oma kellarissa makaava vanha kone pitäis roudata ylös pasahtaneen tilalle ja pasahtanut säilöä sinne, missä se oma vanha on just nyt. Ihmisellä riittää tekemistä.

Kivat joulut kaikille

Lähdemme kolmen päivän kylärundille japanilaisten vieraittemme kanssa, notkumaan pursuavien juhlapöytien ääreen, venyttämään jo nytkin tiukkoja farkkujamme uusiin mittoihin. Jeesuksen syntymää tulee tuskin kauheesti ajateltua tai muutenkaan hartauden tilaan heittäydyttyä, mutta ei se mitään. Kukin juhlikoon tyylillään tai olkoon vallan juhlimatta.

Oikein mukavaa joulua kaikille.

Opastusta

Suomen näyttäminen fanittajalle on aika hauskaakin. Säät ovat suosineet ja Jaappanin vieraamme listalla olleet kohteet rupee olemaan nähtynä.

Yritimme viikonloppuna Nuuksioonkin, mutta missasimme kahdet dösät (tampereeksi: rösät) ja sit auringonlaskun aika lähestyi uhkaavasti vauvan ja nassikan kanssa matkaavaa seuruettamme - näin käännyimme kannoillamme ja tulimme kotikulmien rannalle hämmästelemään sitä laskevaa aurinkoa. Se ei ollut ollenkaan vähäpätöisempi kauneuskokemus.

Suomi-kritiikki iskee taas ja vieraita on tulossa

Huomenna saapuu meitä läsnäolollaan ilahduttamaan naapurin rouvamme Japanista. Mukanaan hän tuo supersuloisen pikku-tyttärensä ja he viipyvät luonamme joulun yli.

Olen yrittänyt katsoa tätä kotimaatani sillä silmällä, että miltä se näyttäisi ensi kertaa nähtynä.

Nyt on suurin piirtein se kurjin aika vuodesta tulla Suomeen, varsinkin tänne etelään: lunta ei ole missään, mutta runsasta kosteutta lasketaan rivakalla tuulella säestettynä ulos uskaltautuvien naamoille. On pimeää, roskaista, sutattua ja kansa örseltää.

Toisaalta: on tilaa, on luontoa, kierrätystä, ilmaista kyytiä lastenvaunun kanssa julkisilla liikkuessa, hyviä perunoita, hyviä juustoja, sikahyvää leipää ja suomalaista designiä kaupat pullollaan.

Jos naapurin rouva aikoo uusia vierailunsa ensi kesänä siitä huolimatta, että saapuu synkimpään aikaan vuodesta ensivierailulle, niin sit voi sanoa, että ihmeen hyvän vaikutuksen tämä läntinen asennevenäjä häneen teki.

Voi hyvänen aika mä jaksan mollata tätä Suomee. Pitää nyt tässä erikseen kertoa, että en toki tätä ihan vihoviimeisenä läpenä pidä. Suomessa on puolensa. Tämä kriittinen asenne on ehkä itsekritiikkiin verratavissa - tyyliin: eihän sitä itseäänkään lakkaamatta puheissaan muille ylistä, vaikka olis kuinka pompöösimäisissä harhaluuloissa kyvyistään ja luonteenpiirteistään.

Mun mielestä on hyvä asia, että olemme palanneet Suomeen ja tämä tuntuu oikealta paikalta olla juuri nyt ja tulee olemaan oikeestaan aika hauskaakin paikkoja vieraalleni.

Hilpeys hakusessa

Tämä graafinen näkymä kohtaa ihmisen katseen keittiön ikkunastamme. Pidän siitä kovasti, enkä aio ripustaa verhoja ikkunaan, jotta voin nähdä tämän tammen toiminnan vuodenaikojen vaihdellessa.

Jos on muuten menossa vähääkään alavireinen kausi, niin siihen päälle jos lukee vielä Imre Kertészin sinänsä loistavan kirjan "Kohtalottomuus", jota ei voi lukiessaan käsistänsä laskea, niin eipä se hilpeys pääse ihmistä suuremmin vaivaamaan.

Sitten jos vielä sattuu matkustamaan junassa ja ymmärtää junan äkkiä pysähtyessä ennen asemaa, että ne kahvinpapujen jauhamista muistuttavat voimakkaat rohinan äänet junan lattian alla lähtivät siitä, kun ihminen murskautui kiskoille, niin ne vähäisetkin reippauden rippeet saattaa tuosta vaan kadota.

Olimme matkalla anopin luo, kun näin kävi. Kuka se sitten lieneekään, mutta nopean lopun hän kohtasi.

Sinisankainen kahvilaatu

Maistoin tänään kahvin makuista jogurttia. Se ei ollut pahaa, mutta tuskin ostan sitä uudestaan. Pakko sitä oli kuitenkin maistaa. Maistoinhan mä Japanissa ollessani kahvipurkkaakkin, joka oli karseeta. Näköjään mulle saa myytyä melkein mitä vaan, kun kirjoittaa tuotteen kylkeen "kahvi".

Katsotaan vaan, niin ryntään lähimpään myymälään ostamaan heti musaa, jos joku mulle muuten vastenmielinen artisti, sanotaan vaikka kansanedustaja Alatalo, tekis kahvin makuisen levyn. Aika karsee ajatus sinänsä. Se olis varmaan jotain sinisankaista kahvilaatua sitten.

Kävin teatterissa

Ystäväni vei minut eilen katsomaan Kokoteatteriin Anna Politkovskajan "Putinin Venäjä"-näytelmää. Aiemmin päivällä olin kuluttanut kaikki varapolttoaineenikin lapsen raivaria todistellessa ja näin tilani oli tunneherkkä ja paljas. Monologien kertoma oli hurjaa kuultavaa ja tippa oli linssissa tuon tuosta.

Maailma on julma paikka suurimalle osalle sen kansalaisista. Ihmisten kohdalle sattuvat huutavat vääryydet, uskomattomat julmuudet ja täysi piittaamattomuus tulee aina toisen ihmisen taholta. Siksi ihmiset pitäis kieltää lailla.

Hornaa ajatella, että nyt sitten muka luotsaa lastaan aikuisuuteen tässä läpeensä paskassa maailmassa, missä mitä tahansa vastenmielistä voi tapahtua kenella tahansa, milloin tahansa ja nimenomaan toisen kaltaisemme (joskin ehkä mielentilaltaan kaoottisemman, jos se nyt on mahdollista) taholta.

Ja näillä sanoilla sit tämä päivä alkuun.

Suomi, se arktinen takapajula

Asiat ovat edistyneet: lapsella on nyt päiväkotipaikka ja hän aloittaa laitostumisensa tammikuussa. Olemme saaneet olohuoneeseen huonekaluja: 2 nojatuolia, yhden vuodesohvan, parisohvapöytää ja pari kirjahyllyä (kiitän sponsoreita). Pahvilaatikot kuuluvat edelleen olennaisena osana meidän sisustuselementteihin, mutta muutakin jo löytyy.

Sitten muuta:
Viikonloppuna kävimme kylässä eräässä Helsingin lähiössä. Kotiin lähtiessä odotimme linja-autoa pysäkin katoksen alla neljän somalinaisen ja heidän lastenvaunujensa kanssa. Oli pimeää ja satoi. Äkkiä ajoi auto vauhdilla kohti pysäkkiä ja käänsi suuntaansa juuri ennen väistämättömältä näyttänyttä törmäämistä ja jatkoi renkaat ulvoen matkaansa. Autoilija halusi selvästikkin pelästyttää somalinaiset, jotka pelästyivätkin, ja me yhtälailla. Emme ehtineet nähdä kuljettajaa tai saada edes rekisterinumeroa ylös. Tuli sellainen tunnelma, että perkeleenmoinen natsitakapajula tämä Suomi on, kun ihmisten pitää tuolla tavalla öykkäröidä. Ihmiset saa ajatella tykönänsä ihan mitä haluavat, kunhan käyttäytyvät asiallisesti. Jotenkin nyt näin hetken Suomessa oltuani tuntuu siltä, että asiallinen käytös tapahtuu vaan keskustan kortteleissa virka-aikaan ja muuten kansa on kuin riivattua.

No, kyllä mä ymmärrän, että oikeesti suurin osa suomalaisista on asiallisia ihmisiä, jotka eivät aiheita häiriötä, kuin seinänaapureilleen, jos niillekkään. Öykkärit vaan kuuluu ja näkyy niin helposti.

Sydämen mielitietty, hyvisten hyvis

Näitä juttuja voi nähdä Kampin bussiaseman lattiassa. Mun mielestä ne on aika hienoja.

Olen löytänyt uuden sydämeni mielitietyn: ystävättäreni chihuahuan, joka häntä onnesta vispaten mua jo matkan päästä tervehti, on se suosikkihahmo lähipiirissäni. Se tulee koputtelemaan mun jalkapöytää pikku tassuillaan ja huomioni vangittuaan kääntyy hyvään asentoon syliin nostoa varten. Sylissä se olis tyytyväisenä vaikka hamaan tuomiopäivään saakka. Ihmiselle tulee hyvä mieli, kun pitää empaattista sihua tykönään. Se näyttääkin kaiken lisäksi Yodalta ja kaikki tietää että Yoda on hyvisten hyvis.

Lattiatasolla

Luulin olevani tottunut lattialla istuja (asuin muka siellä Japanissa), mutta toiseksi on asia todistettu.

Kuten tunnettua, meillä ei ole olohuoneessa huonekaluja, joten tietokoneen ääressä tulee napotettua lattialla istuen. Siinä kun aikansa tunnelmoi, niin ovat sekä polvet, että lonkat lähes suoristamiskelvottomat ja selässä tuntuu ryhditön näppäimen yllä roikkuminen. Mut kai tähänkin tottuis. Luulen kuitenkin, että huonekaluja saapuu ennen kuin jatkuva lattialla istuminen sujuu tosta-vaan ja vaan siksi, että siihen prosessiin menis todella pitkä aika ja oppimisjaksoon sisältyisi todennäköisesti myös vuosien retriittijaksoja vuoristoluostarissa ja initiaatioriittejä sen seitsemässä erämaassa. Jää väliin.

Pääsimpä paasaamaan

Kun kerran elämässäni Fortumin asiakkaaksi ryhdyin, niin eikö se pulju nostanut hintojaan uutiskynnyksen ylittävästi. Eipä silti. Mun mielestä sähköstä pitääkin maksaa ja sen verran, ettei sitä juuri sen hinnan takia kuluta ajattelematta asiaa toista kertaa.

Mä en kestä kuunnella jatkuvaa narinaa siitä, kuinka asiat maksaa ja taas hintoja on nostettu. Joskus hintakriittiset lausumat tulevat juuri sieltä, missä sitä maksukykyä riittäis vaikka hinnat nousis mihin. Tällä en tarkoita sitä, etteikö hinnoista ja asioitten maksamisesta vois ajoittain asiallisesti puhua. Mutta täällä meidän ah-niin-onnelan-kaltaisessa yhteiskunnassa suurin osa asioista, joita meidän pitää ostaa ja hankkia sillä vääryyttä puhkuvan kalliilla hinnalla on ihmiselämän kannalta todella ilima'aikusia tuotteita, joiden hankinnanpakko on ovelasti ohjelmoitu meille ulkoa päin. Ja jos niiden hinnoista haluaa kantavana teemanaan ihmiselle valittaa, niin voi lähestyä kirjeitse ja pistää kuoreen tunnus "rahat ei riitä" . Näin voi aiheen väistää pienellä ranneliikkellä roskista kohti.

Ja nyt hengitän vähän välillä ja hörppäsen kahvia.

Asiat ei kestä loputtomiin

Ajatella, että mun kesällä 1983 hankkimani - silloinkin jo varsin edullinen - Sony stereolaitteeni alkaa hajota. Ja - silloinkin jo tosi paskat - kaiuttimet varsinkin. Luojan kiitos mukana on veljeltäni 1988 häälahjaksi saamamme CD-soitin, joka toimii moitteettomasti.

Mun mielestä on kamalaa, kun pitää ostaa uusia asioita. Mun mielestä olisi oikeus ja kohtuus, että kaikki mitä ostan kestäisi niin kauan kuin niitä tarvitsen. Kieltämättä joskus koen inhimillistä iloa uusista tuotteista, mutta shoppailu sinänsä ei tuota mulle onnen tunnetta, vaan pikemminkin on se välttämätön paha, jota on pakko suorittaa, kun kamat hajoo käsiin.

Juhlaa ja sotkua

Tänään lapsi sai tavata lukuisat serkkunsa ja parit pikkuserkutkin anopin syntymäpäiväjuhlissa. Lapsikaarti oli varsin poikavoittoista ja meno oli sen mukainen. Juhlat olivat kivat ja me aikuisemmat henkilöt saimme tilaisuuden nähdä pitkästä aikaa monia tuttuja naamoja.

Täällä kotona on kaikki sikinsokin jotenkin häiritsevän lopullisen oloisesti. Ehkä tämä tunne väistyy, kunhan saamme rahdattua tänne huonekaluja ja ennen kaikkea jonkun kirjahyllyn virkaa toimittavan objektin, johon nuo lukuisat laatikot voi purkaa.

Eletäänhän Espoossakin

Koko meidän perheyksikkömme on nyt Suomessa ja napotamme päättäväisesti täällä Espoossa pahvilaatikoiden keskellä. Uuden kodin sisustusrintamalla ei mene mitenkään erikseen mainittavan lujaa, mutta ei sillä väliä: netti toimii!

M meni duuniin heti seuraavana päivänä Japanista tultuaan - mitä sitä turhaan tuumimaan, kun voi töihinkin mennä. Ensi viikolla saan lisätietoa lapsen mahdollisesta päivähoitopaikasta, huomenna menemme anopin synttäreille lähimaakuntiin ja kohta pitää ihmisen mennä nukkumaan, että jaksaa.

Täti-ihminen raahaa mukanaan Karjulan setää ja kaipaa Tokion asiakaspalvelutasoa

Raahauduin pahoin aavistuksin lapsen kanssa ruokakauppaan (toiminta, joka pitäisi jotenkin estää maailman kaikkien ihmisten mielenterveyden edistämiseksi). Ostostilanne sujui ennakoidussa määrätietoisen vastustuksen ilmapiirissä ja vastustusprotestit eivät olleet mitenkään erikseen mainittavan hiljaisia. Sen lisäksi kaupan henkilökunta oli apeaa: tyyppiä "tärkeämpää täyttää hyllyjä, kuin henkilökohtaisesti palvella asiakkaita" ja tämä asia pitkitti huomattavasti tuskallista ostostapahtumaa. Löysin itseni kaipaamasta Tokion asiallisen palvelualttiiseen ja tehokkaaseen ostosilmapiiriin.

Onneksi kävin tämän kokemuksen päälle kirjastossa kysymässä asioita ja siellä oli töissä iloinen ja palvelualtiskin nuori mies, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan myös huumoriasian tienoilta. Paikalta poistuessani mietin mielessäni, että kaveri varmaan ajatteli, että olipa siinä täti reippaana, eikä suinkaan vaikka että olipa siinä viehättävä nuori nainen - kun se nuoruus ei kuitenkaan ole just se aspekti, jota enää ihmisenä voisin ominaisuutenani liputtaa. Millonkahan mä totun siihen, että olen täti-ihminen?

Keittiönäkökulmaa

Nyt kun olen täällä vanhempieni kotona lapseni kanssa loisiessa tottunut käyttämään astianpesukonetta, niin tulee olemaan tuskaista palata siihen käsin tiskaavaan ihmisen arkitodellisuuteen.

Toinen totuttelua vaativa asia on perinteisen sähköhellan käyttö. Lämpötila vaihtuu siinä laitteessa verkkaiseen tahtiin verrattuna kaasulieteen tai siihen vallan mainioon induktiolieteen, jollaiseen saimme Tokiossa asuessamme tutustua (oli hauska tavata, muuten).

Asia, josta en nurise ja jota en kyräillen silmäile, on tiskikaappi! Se on juhlava tunne, kun on saanut kettiön pöydät tyhjiksi ilman puolentunnin astiankuivaussessiota. Kotirouvan kiksit lähtee just siitä.

Niti-nati

Jaksamisen rajat natisee liitoksissaan. Lapsi testaa mun hermoja tiedemiehen tarkkuudella ja päättäväisyydellä, joskin paljon äänekkäämmin kuin asiallisillla keskiverto tiedemiehillä on tapana.

Perheen piirissä on ollut huolta, mut luojankiitos siinä asiassa ollaan siirrytty hornan varjoista helpottuneisuuden tilaan. Rankkaa silti.

Ja vielä erikseen luojankiitos että se mies tulee Suomeen ensi viikolla.

Suometus

Uusimmasssa Yhteishyvä-lehdessä on artikkeli paluumuuttajista.
"...Juurilleen palaaminen voi olla kuitenkin uskottua haastavampaa. Tutkimusten mukaan jopa 80 prosenttia paluumuuttajista kokee paluun vaikeampana kuin aikoinaan lähdön Suomesta uuteen kulttuuriin...", siinä todettiin. Mä en ole kerennyt paluumuuton asiaa vielä kauheesti pohtimaan ja toisaalta - eihän täällä ole oltu kuin vaivaiset kaksi viikkoa. Mut ensivaikutelma on se, että johan tuo oli ihmisen aikakin palata tänne suomettumaan.

Suurin osa kamoista on nyt uudessa asunnossamme. Me emme ole vielä siellä. Siellä ei ole myöskään nettiyhteyttä, eli leiritulilla olostahan se menisi, jos sinne jo vakituiseen jäis.

Lunta on maassa, lumitöitä on tehty ja lapsi on pelmunnut lumessa täydestä sydämestä. Maaaarraaaskuuuuu, laa la laa laa....

Pukkaa sitä ressiä

Aikaerosta johtuva keskelläyötäkukkuminen on ohitettu ihmisen elämässä ja se tavallinen väsymys on päässyt puhkeamaan takaisin kukkaansa.

Lapsonen ei suostu päästämään mua hetkeksikään näköpiiristään ja livahtaa ei kannata ellei ole sumusireenin tai yleisen, kantavan hälytysäänen tarpeessa, siispä olen hänen kanssaan suurin piirtein koko ajan.

Muuttoasiat eivät suju ihan niin sutjakkaan, kuin ihminen olisi niiden kuvitellut sujuvan, kun on se vakituinen seuralainen sotkemassa toimittamista. Emme siis vielä asu uudessa kodissamme vaan roikumme sinnikkäästi toisten nurkissa.

Tekemistä riittää ja se tulevaisuuden kirkkaissa päivissä siintävä aloilleen asettuminen on vielä matkan päässä. Mutta totisesti olemme Suomessa.

Taas mennään

Tänään on saatava pakkaukset sille mallille, että huomenaamuna aikaisin kaikki on valmista lentokenttäbussiin roudattavaksi. Eilen hoksasin kesken tuskailun - asiantuntijalta tiedusteltuani - että lapsenkin kassi saa painaa 20 kg, kun hänellä on oma istuin koneessa. Tieto ei tällä kertaa lisännyt ihmisen tuskaa, vaan helpotti sitä huomattavasti.

Mutta nyt siis jätän hyvästit Japanille ja kaikille hauskoille ihmiselle, joita olen täällä tavannut. Ikävä kumartelun keskelle valtaa ihmisen tuota pikaa suomalaisen kaamoksen keskellä - tämä on veikkaukseni. Suomen päässä menee tovi ennenkuin olen taas asiallisesti netissä, joten laatujuttujen kirjoittaminen jää vähemmälle hetkeksi.

Lapsi ei ole koskaan ennen asunut Suomessa. Suurimman osan elämäänsä hän on asunut Japanissa. Mutta eiköhän hänenkin (päivähoito)paikkansa siellä pellavapäiden keskellä löydy ja elämä jatkuu. Ainakin mun sivuraiteeni japanilaisen kotirouvuuden maille vievät takaisin niille alueille elämässä, jotka tunnistan helpommin omikseni.

Sayonara Nippon.

Kaljottelu on ihmisen tehtävä

Nyt ei ole ihminen oikein ehtinyt raportteja toimistaan asialliseen tahtiin kirjoittaa. Ja hankala ennustaa minä päivänä olisi taas sellainen tavallinen arkirutiini homman nimenä ja näin raportointimahdollisuuksiakin enemmän.

Olen juossut tuolla kapakoissa koko viikonlopun ja vielä tästä illasta pitäis suoriutua. Kaljottelun teemana on ollut (on tänäänkin) hyvästejen heitto ja se on aika surullista puuhaa kuitenkin. Hyvä syy sit kitata sitä kaljaa lisää.

Eilen tapasin vieraamme (joka istuu nyt siellä Vinnairin koneessa) kanssa lauman (enemmän tai vähemmän) Suomi-mammoja ja yhdet japanilaiset ystävättäreni. Söimme todella hauskassa raflassa Shibuyassa ja sit menimme siihen samaan Karaokeen, missä lostintranslationissakin laulettiin. Ettei kuulkaa ollut vielä se ihan sama koppikin. Vieläkin soi päässä Ricky Martin, vaikka en just nimenomaan sen miehen biisejä valinnutkaan laulettavaksi. Sen sijaan valitsin biisin jazzia enkä osannut laulaa sitä ollenkaan.

Huomenna ja ylihuomenna keskityn vakavissani pakkaamiseen ja tavaroiden lajitteluun, jota toki olen jo jossain määrin tehnyt, mut nyt on ne viimeiset kaksi päivää edessä, ennenkuin ihminen pääsee kokemaan sen uhmaikäisen kanssa lentokoneessa napottamisen ihanuuden.

Hyvästelyä ja lajittelua

On aika haikeeta ajatella näkevänsä kohteita viimeistä kertaa ennen lähtöä. Luulen, etten tule sinäsä tätä kuvan "kultaista koirankakkaa" hirveesti Euroopassa kaipaamaan, mutta sen näkemiseen liittyy Asakusassa hengailu, mikä taas on vilpittömästi kivaa - jopa lapsenkin kanssa.

Nyt pitäis lajitella kämpässä lojuvat tavarat lahjoitettaviin, vieraan mukaan ujutettaviin, pois heitettäviin, omaan matkalaukkuun ahdettaviin ja postitse lähetettäviin. Onneksi ei tarvitse luetteloida kuitenkaan.

Turistirundi

Eilen vedimme kunnon turistikävelyrundin: Shibuyasta Meiji Jinguun, josta edelleen Shinjukuun ja siellä vielä pilvenpiirtäjien puolelta toiselle puolelle rataa yhteen shoppuun (kauppaan). Jaloissa tuntui kotiin tullessa, mutta se ei haitannut, sillä oli ollut kiva päivä.

Kuva on otettu Meiji Jingun puistossa, jossa Vimme harrasti intensiivistä kekkulointia. Onneksi puistoissa on tilaa kyseiselle aktiviteetille.

Kirkas päivä

Virallisesti viimeinen Suomen vieraamme saapui tänään meille hyvässä järjestyksessä. Pidimme häntä väkisin ylhäällä siihen saakka, että lapsi meni nukkumaan ja näin (toivottavasti) autoimme häntä nukkumaan väsymystään pois aamuun asti ja näin pääsemään kiinni tähän Japanin aikaan.

Vieraamme toi hyvän kelin tullessaan ja jopa Fuji-san on vilauttanut siluettiaan tuolla taivaanrannassa iloksemme tänään. Huomenna on kansallinen vapaapäivä ja M aikoo pysyä pois töistä (sellaistakin joskus tapahtuu). Menemme sit huomenna turisteilemaan kohteisiin koko porukalla.

Taidetta, sushia ja kaljaa

Eilen vietin virkistävän illan pois kotoa. Menin japanilaisen ystävättäreni kanssa näyttelyn avajaisiin. Pidin näyttelystä ja näin voin sitä kaikille Tokiossa vaikutaville ihmiselle lämpimästi suositella.

Avajaisten jälkeen vedimme liukuhihnasushit Harajukussa. Japanilainen ystävättäreni maistatti minulla suosikkisushejaan, jotka kuulemma maistuvat joillekkin ihmisille turhan kalaisilta, mutta mähän en sellasta käsitettä edes tunne ja innoissani popsin nekin biitit suihini.

Sit jatkoimme Shibuyaan. Olin jo jonkin aikaa suunnitellut käyväni drinkillä Yamanote Linjan vieressä sijaitsevalla alueella, jossa on rivissä monta komeron kokoista baaria (kartassa punaisen rastin alla). Nyt siis suoriuduimme sinne ja otimme oluet yhdessä pikku-baareista.

Aluetta suositellut japanilainen ystävättäreni (toinen kuin seurassani ollut) sanoi, että baarit ovat niin pieniä, että ihmisten on istuttava kerrassaan lähekkäin ja siksi tuntemattomat rupeavat puhumaan toisilleen - mikä Japanissa on yhtä harvinaista, kuin Suomessa keskimäärin, ellei sitten ihmiset ole "kohtasammun"-promillen humalassa. Mutta eihän silloinkaan hirveesti puhuta vaan asiat on örinätasolla. No mut siis, näinhän sit kävi, että ihan tuntematon, ei kännissä örveltävä japanilainen mies rupes juttelemaan asiallisesti englanniksi ja mun oli vedettävä yli mun listalta väittämä, että japanilaiset miehet ei vapaaehtoisesti puhu mulle.

Eilinen jöötikeli on mennyt ja aurinko paistaa. Kohta lähdemme naapurin rouvan luo lounaalle.

Kärsimätön julkaisija (Abba mainostaa)

Hopsan! Onnistuin julkaisemaan tämän mainion Nationalin mainoksen menneiltä vuosilta kolminkertaisena, kun en uskonut YouTuben "Video ilmestyy hetken kuluttua Blogiin"-tyyppistä väittämää. Eikä se ihan paikkaansa pitänytkään, saapumiseen meni pari päivää sen hetken sijasta. Kärsimättömänä ihmisenä sit testasin kerran jos toisenkin, että eikö se kerpele nyt tosiaan sitä julkaise.



Mut se niistä julkaisuteknisistä ongelmista.

On aivan karsee keli. Tuulee kovaa ja sataa. Tokion eteläpuolella pörräävää taifuunia voi varmaan syyttää tästä. Mun piti lähtee liikkeelle heti aamusta, mutta peruin menoni. Kelikin olisi jo ollut aika hyvä syy peruutukselle, mut siihen vielä päälle poikani osoitti huomattavaa kiukkuisuutta heti herättyään. Ihminen ei jaksa edes ajatella minkälaista huutoa siellä junissa olis saanut sit kuunnella.

Jännittävä Espoo

Mun lapsen jutut on viihdyttäviä, kun hän juttupäälle sattuu. Tänään hän on ollut Armi Agneta ja muun muassa "Ensin mennyt naimisiin ja sitten Toyosuun hakemaan työkaluja". Hän edelleen olettaa, että "naimisiin" mennään niinkuin mihin tahansa muuhun paikkaan (eli junalla), vaikka olen hänelle käsitettä sen varsinaisessa merkityksessä yrittänyt selittää.

Päivän suomalaisessa äiti-lapsi-yksikkö-tapaamisessa Vimme kutsui erästä äiti-ihmistä Mustamustasini-tädiksi ja huuteli henkilöä tätä keksimäänsä nimeä käyttäen, kun ei muistanut hänen varsinaista nimeä. Henkilöllä meni hetki ennen kuin ymmärsi hänestä olevan kysymys.

Muita merkittäviä uutisia on se, että meillä on nyt kämppä Espoossa olemassa kunhan vaan saamme raahattua itsemme paikan päälle muuttamaan kamat sisään. Aika kivaa. Ja jännittävää muuttaa uuteen kaupunkiin - toisaalta, mitä jännittävää on Espoossa?

Proot ja conit

Taajaan ihminen löytää itsensä pohtimasta tätä kohta tapahtuvaa paluumuuttoa. Yksi suurimmista etukäteisilon aiheista on se että voi kävellä lähimpään kirjastoon ja tuoda kotiin kassi kaupalla kirjoja sekä lapselle, että itselleenkin - ja vielä kielillä, joita osaa lukea. Tuskin maltan odottaa!

Toinen ilonaihe on se aika kivakin juttu, että voi toimittaa kaikenlaiset asiat ihan sillä omalla äidinkielellään. Mä luulen, että pahinkaan byrokraatti ei enää tunnu hankalalta vastukselta, kun on ulkomailla kertynyt sinnikyyttä asioista selville ottamiseen & toimittamiseen ja sit yhdistää tämän asian äidinkieleensä.

Mikä etukäteen arveluttaa ja tuntui olemassa olevalta jo Ruotsissakin asumisen jälkeen on se suomalaisten tylyys ja jäykkyys. Enkä odota mitenkään erikseen innoissani pultsarilaumojen kohtaamista Helsingin kaduilla.

No, mut vielä olen Tokiossa ja täällä näyttää valkenevan ei niin sateinen päivä. Lapsi on vähän vilustunut ja mullakin kurkkua kutittaa, mutta nämä vaivat todennäköisesti häipyvät ennen kuin pääsemme Vinnairin koneeseen kymmeneksi tunniksi viettämään laatuaikaa. Kuvassa kaisloja tuosta meidän kulmilta.

Sosialisointia

Tämä mennyt viikko on ollut yhtä matalalentoo ja olen ollut keskimäärin aika vähissä virroissa eli olen puoliunessa nuokkunut eri ihmisten seurassa, erilaisissa kohteissa.

Perjantai aamuna tapasin suomalaisen äiti-lapsi-yksikön, kävimme heidän kanssaan taas yhdessä Tokion monista lastentaloista ja sit menimme vielä heille muutamaksi tunniksi notkumaan. Mukana menossa oli pari paikallistakin mutsia lapsineen. Vimme tuntui viihtyvän ja se mun kirjoissa merkittävä asia. Eipä silti, itsellänikin oli kivaa.

Eilen kyläilimme ystäväperheen luona tuolla Tokion toisella laidalla. Mä mätin rouvan kokkaamaa herkkuruokaa naamaani siihen malliin, että joku olis saattanut luulla mun ruoan puutteessa elävän. Sääli ettei ne asu tuossa naapurissa, niin ei voi pokkana ilmestyä heille aina ruoka-aikaan pikkuvierailulle - sen verran niitä herkkuja on mulle siinä kohteessa tarjottu että houkutus tähän toimintaa olisi suuri.

Tänään toimitin ostoksia keskenäni eri puolilla Tokiota. On äärettömän rentouttavaa istua junassa/metrossa ilman lieveilmiötä vetämässä jo kohta kaikille Tokion mummoille tuttua "Vimme Showta". Perussettiin kuuluu ensin huomion kiinnittäminen häneen itseensä, ellei se ole jo häneen kiinnittynyt. Sit ruvetaan huutamaan mummoille sitä kuuluisaa psykohuutoa ja nyrkitetään lähinnä seisovinta lähimmäistä, joka useimmiten olen minä. No, mutta tänään ei tarvinnut vetää tuota kiertuetta mukanaan.

Joskus käy mielessä salaa se, että kuinka paljon enemmän tästä Tokio-sessiosta olis saanut irti, jos olisin tämän saanut suorittaa elämäni pre-lapsi-kaudella... mutta sen ajatuksen seuraamisesta tulee vaan tuskaa, joten se siitä. Ja kieltämättä näinkin on saanut kokea ja nähdä kaikenlaista hämmentävää, josta riittää sitten kertomista kaikille kuuntelemaan suostuville.

Kevyttä ja vähemmän kevyttä viihdettä Tokiossa

Tänään japanilainen ystävättäremme vei meidät Tokion Disneylandiin. En ollut kuuna päivänä kuvitellut siellä käyväni tämän Tokio-sessiomme aikana, mutta ystävättäreni vilauteltua vapaalippuja totesin, että samapa tuo.

Vimme ei ollut ihan sillä parhaalla tuulella tänään, muttei just sillä pahimmallakaan, joka tapahtuessaan alkaa tässä lapsen kehitysvaiheessa muistuttamaan ilmestyskirjan tunnelmia.

Keiyo Line ei kulkenut, kun aikaisin aamulla oli ollut tulipalo jossain Tokyo Steissin alla - missä lie. Siksi kävelimme tunnin reissun Shin-Kibasta Disneylandiin, mikä sinänsä oli kivaa kun aurinko paistoi ja oli lämmintä - ja Vimme veti aikaiset päikkärit siinä samalla.

Puistossa lapsi ensin kiukutteli herättyään ne lakisääteiset ja sen jälkeen hän ryhtyi toimittamaan asiallisesti huvipuistoon sopivaa ohjelmaa: pomppulinna, vuoristorata, suihkulähteeseen putoaminen, raitsikka, kulkue, karuselli, pyörivät kahvikupit ja pomppulinna uudestaan. Sit tuli taas erimielisyyttä väsyneellä mutsilla ja kolmivuotiaalla lapsella, jonka tuloksena oli pois lähdön aika.

Emme siitä puistosta ehtineet nähdä kuin murto-osan - sen verran suuri alue sillä Disney-aineistolla oli peitelty. Mutta missatut alueet eivät jäänet mitenkään erikseen mieltä kaihertamaan, enkä usko, että mulla koskaan tulee olemaan mitään hinkua Disneyn puistoihin tulevaisuudessakaan - ellei sitten Vimmelle näyttämään kulkueita, sillä se oli se juttu, joka oli hänen mielestään parasta.

Mut ei nää riennot tähän lopu. Keskiviikko iltana olin erään toisen ystävättäreni kanssa katsomassa vuotuista ulkoilma Noo-teatteriesitystä täällä Odaibassa. Nimenomainen teatterimuoto kiinnosti mua teoriassa, mutta ei käytännössä niin paljon, että olisin sitä erikseen teatteriin hankkiutunut katsomaan, joten tämä esitys tuossa lähipuistossa oli todella hyvä nakki mulle nähdä tätä pönäkkää taiteenmuotoa. Pidin tavattomasti esityksen äänimaailmasta (jollotus laulua ja kalistelua). Näyttämöllä tapahtuvista käänteistä tuntui pääasiassa olevan dramaattisinta se, että joku naamaripäinen ukko avasi viuhkansa tai sitten vaihtoehtoisesti sulki sen. Mut ei se mitään; siinä oli jotain uskonnollisen rituaalin pitkäveteisyyden meditatiivisyyttä, jota ihminen kuitenkin salaa arvostaa.

Teinareiden säikyttelyä ja korjaus aikasempaan väittämään

En voinut sitten vastustaa kiusausta, kun tuossa talomme kulmilla kolme teinarilorttia tunnelmoi liikennevalojen vaihtumista edistävän napin edessä ja puhuivat suomea. Kysyin ihan muinamiehinä suomeksi, että "Painoittekste jo nappia?". Poikien ilmeet olivat näkemisen arvoiset - varmaan varovat loppu reissunsa suomeksikaan sanomasta mitään, mitä ei ole tarkoitettu muiden kuultavaksi. Tokiossa kun ihmiset näköjään puhuu kuitenkin suomea. Heh heh.

Mainitsin tässä aikaisemmin, että meidän viimeinen vieraamme Japanissa olisi ollut jo käymässä. Kävikin kuulkaa niin, että vielä tulee yksi ystävä hämmästelemään Tokiota ennen kuin lähden lapsen kanssa Vinnairin sinivalkoisilla siivillä Suomeen. Tuleva vieraamme palaa Suomeen kolme päivää ennen meitä - eli kerkeää just ja just toimittamaan asiansa Tokiossa.

Raportti kuluvasta viikonlopusta

Aivan niin kuin se kolmen ja puolen vuoden maaginen rajapyykki olisi nyt sitten saavutettu - mullehan on vakuuteltu, että sen jälkeen lapsen kanssa toimittaminen helpottuu. Nimittäin, lapsi ei ole saanut kunnon raivaria viikkoon!!!

Eilen vietimme aikaamme käyskennellen perheyksikkönä urbaaneissa lähikohteissa: Daiban ostareilla ja Ginzassa, jossa Vimme joutui Ultramanin nappaamaksi.

Katselin ympärilleni sillä silmällä, että täältä joutuu ihminen nyt poistumaan ja ymmärsin, että monia asioita tulee valtavan ikävä, vaikka olenkin tohkeissani Eurooppaan paluusta. Hankala kuvitella, että mikään muu maailman suurista metropoleista olisi näin helposti lähestyttävä ja turvallisen oloinen, kuin Tokio. Jännittävää nähdä miltä Suomeen paluu tuntuu.

Eilen olin suomalaisten tuttujen kotibileissä, joissa oli hyvä meininki ja live(!) musaa. Sain lupauksen tulevasta karaoke-illasta ennen Tokiosta lähtöä. On taas ihmisellä mitä odottaa.

Toisia kuvataan, toisia ei

Naapurin rouva vei tänään Vimmen kuvattavaksi läheisessä ostoskeskuksessa sijaitsevaan lastenkuvaamoon. Vimmelle puettiin asiallisen näköinen kimono päälle ja sit kaveri aseteltiin poseraamaan. Aika pitkään meni Vimmen kanssa todella esimerkillisen hienosti. Sit tuli käytöskiintiö täyteen ja alkoi kekkulointi, eikä kuvaamisesta tullut enää yhtään mitään. Mutta saimme silti aika hyvänkin kuvasaaliin ennen riehumista. Varsinaiset kuvat saamme vasta ensi kuussa.

Lounasaikaan pihalla japanilainen nuori mies pysäytti minut ja kysyi jos antaisin haastattelun TV:lle. Kieltäydyin oitis kunniasta. En halunnut tuhansien japanilaisten näkevän mua jättinaamaisena olohuoneissaan änkyttämässä jotain aivan posketonta roskaa. Annoin kundin jatkaa haastattelukohteen metsästämistä ja heitin tylyt hyvästit mun julkkisuralleni ennenkuin se oli alkanutkaan.

Harrasta tunnelmointia teemasta Syksy

Joka syksy muistan kuinka paljon mä itse asiassa pidän syksystä. Syksyn valo ja tuoksut ovat mieleisiä - ihan kaikissa kohteissa, joissa olen siihen vuodenaikaan asunut. Ja tykkään siitä, että voi ruveta pukemaan ylleen useampia vaatekerroksia. En (enää) kuulu niihin ihmisiin, jotka nauttii vähissä vaatteissa kekkuloinnista.

Vielä ei toki vaatekerrosten lisäämiseen asti olla päästy täällä Tokiossa, mutta sekin on jo jotain, ettei tarvi ilmastointia viereensä puhaltamaan pysyäkseen tolkuissaan. Syksyn huono puoli on se, että sitten tulee talvi ja silloin ihminen joutuu taas palelemaan, ellei ole onni olla kunnolla lämmitetyssä sisätilassa aina halutessaan. Ja siellähän me ensi talvena ollaan. Jippii!

Kuvassa Vimme on kotimme vieressä pönöttävän tiedekeskuksen rakenteissa.

Taifuunikausi

Nyt on taifuuneiden aika täällä Japanissa. Niitä esiintyy tyypillisesti juuri näin syksyisin. Seurailen niiden kulkua tältä saitilta, jotta tiedän varautua, mikäli joku niistä mahtimyrskyistä päättää suunnata tänne meille Tokion Odaibaan.

Ei sillä, että mä nyt hirveesti ymmärtäisin mitään rakentavaa siinä tilanteessa sit kuitenkaan tehdä. Silloin ei ehkä kannattais mennä ulos.

Mä olen Greta ja ikävä kyllä myös vähän Ben

Löysin netistä tällaisen kekkuliohjelman, jolla ihminen voi tutkia kuinka paljon hän muistuttaa jotain fantastista julkisuuden hahmoa, edesmennyttä tai vielä kokaiinitoreissaan sinnittelevää (julkkiksethan kaikki on - kuten tiedämme - huumeriippuvaisuuden kourissa aina silloin kun eivät ole passitettuna vieroitukseen). Hetihän mun piti ruveta kokeilemaan ja ilokseni sain todeta, että kappas, olen mun iki-idolini Greta Garbon kaksoisolento - ainakin 70 %:sesti.



Sit ymmärsin, että mun on kokeiltava ohjelman luotettavuutta myös jollain vähän toisenlaisella kuvalla ja sit mulle kerrottiin, että olen 73 %:sesti Ben Affleck. Nyt mulla on kaksi vaihtoehtoa, joko julistaa ohjelma humpuukiksi, mikä olisi ikävää, kun se kuitenkin kertoi että olen Greta Garbo, tai sitten piiloutua komeroon loppu elämäkseni, sillä Bed Affleck ei ole ihan just se henkilö, jonka näköinen ihminen ei haluaisi olla - ainakaan näin periaatteessa naissukupuolta edustettaessa. Kauhee tenkkapoo!

Sumoa ja Tempuraa

Siis mä sanon et ei ihminen turhaan ollut sinne sumopainiotteluun himoinnut päästä! Se oli valtavan hieno spektaakkeli ja todella jännittävää seurattavaa ihan puhtaassa viihdemielessäkin. Ja tämän kaiken sanon, vaikka Vimme ja kaksi muuta vahvasti alle kouluikäistä lasta oli mukana menossa.

Mä varmaan olisin varsin aktiivisesti roikkunut sumoa katsomassa ihan enemmänkin täällä Tokiossa asuessani, ellei olis ollut toi vakituinen jarru mukana. Sen kanssa ei jaksa ihan mihin tahansa fanaattisuuden lajiin, niin kuin sumopaineissa alvariinsa käyntiin, heittäytyä.

Illan viimeinen ottelu käytiin Asashoryun - tämän hetken ykköseksi rankatun eli yokozunan - ja eestiläisen Baruton välillä. Baruto hävis, mutta ei se mitään - vielä on monta mahdollisuutta voittaa ennen ensi viikonlopun loppuottelua. Eestiläinenhän on tältä maailman kulmalta käsin tarkasteltuna käytännössä täysin suomalainen.

Sumon jälkeen menimme koko konkkaronkka tempuralle raflaan, johon emme olisi rohjenneet ilman japanin kielen taitoista seuraa mennä: ruokalistat oli vain ja pelkästään japaniksi. Meidät sijoitettiin viisaasti ihan omaan pikku huoneeseen kolmen väsyneen lapsen kanssa ja näin ei tullut kauhee stressi aterioidessa vaikka lapset kekkuloikin.

Mut siis, jos japanissa ihminen asuu eikä sumoon mene, niin saa syyttää itseään!

Syksyn tullen kansa liikkuu

Tänään on havaittavissa tietynlaista syksyn tuntua ilmassa: sataa, tuulee ja on kylmä. Pitäisikö tässä julistaa kesä loppuneeksi? Jos näin on asianlaita, niin sanonpa, että tämä kesä meni ohi todella nopeasti. Tämä on varmaan merkki siitä iän tuomasta nopeasti kuluvasta ajasta. Kohtahan tuo on taas ensi kesä ja sen loppu ja kesän nopean katoamisen hämmästely käsillä.

Ystäväni lähti tänä aamuna kotiin. Me menemme Vimmen kanssa hänen perässä Suomeen ens kuun puolenvälin tietämillä ja M seuraa meitä parin viikon päästä siitä. Kansainvaellus Suomen suuntaan on siis alkamassa ja Japaniin tulee asukaskato.

Niittien poisto

Lapsen päästä poistettiin tänään tikit. Tapahtuma sujui ilman minkäänlaista dramatiikkaa - Vimme istui asiallisesti sylissäni, selkä lääkäriin päin ja lääkäri veteli pinseteillä niitit ulos nahasta. Oli aika roisin näköistä, mutta tuskin sitten sattuin sen enempää, kun lapsi ei protestoinut.

Nikkossa lapsetta

Eilen kävimme ystävättäreni kanssa Nikkossa.

En ollut aiemmin sinne saakka suoriutunut, vaikka Nikko oli ollut vierailukohdelistalla korkealla sijalla jo tovin. Temppelialue on YK:n maailman kulttuuriperintö listalla ja näin sen säilyttämisen eteen nähdään paljon vaivaa.

Alueella kasvaa vanhoja, valtavan kokoisia puita, jotka ovat vähintään yhtä vaikuttavia, kuin spektaakkelimaiset käsityötaidon näytteet temppelien rakenteissa. Ja vaikka sää oli todella sumuinen, niin se ei suinkaan laimentanut kokemusta, vaan pikemminkin loi taianomaista lisätunnelmaa ihmiselle pyhien paikkojen tarkasteluun.

Olin erikseen kiitollinen siitä, että mun kolme ja puoli vuotiasta vakkariseuralaista ei tarvinnut Nikkoon hilata. Parin tunnin junamatka mennen-tullen ja loputon roikkuminen riekkumiseen sopimattomissa kulttuurikohteissa oli luonut monta äiti-ihmisen hulluksi ajavaa kohtausta.

Voitelu, tarkastus ja inventaario

Onnistuin eilen heittämään kupillisen kahvia irtonäppäimistöni päälle - läppärin oma näppäimistö on jo aikaa sitten edesmennyt - ja nyt hämmästelen kahvilla voidellun näppikseni sinnikästä toimimista. Seuraavaksi pitää kokeilla jotain tahmeampaa juomaa.

Kävimme eilen tarkastamassa Odaiban J-Pop Cafen interiöörin, kun sitä niin innolla kehuttiin eräässä Tokion arkkitehtuuria esittelevässä oppaassa. Olihan se aika vitsikäs, mut ei ihan just se mun suosikkipaikka sit kuitenkaan. Pitää olla aikamoiset interiöörit, että 700 jentsuu pienestä tuopista tuntuu asialliselta hinnalta.

Lapsi tykkää silmä kovana katsoa ystävättäreni meikkaamista. Meikkauksen hetki on aina aamun kohokohta. Meikit on nyt kaikki nimetty, laskettu ja niiden käyttötarkoitus on selvitetty.

Koppia Helsinkiin!

Lapsi otti eilen neljän maissa iltapäivällä pitkät päikkärit, jotka jatkuivat tähän aamuun, kello varttia vaille kuuteen saakka. Ymmärsin itsekkin mennä illalla nukkumaan ajoissa, joten tänään ei ole se tavallisen nuutunut olo, vaan vähän freesimpi versio siitä.

Lapsen tikattu takaraivo näyttää paranevan asianmukaisesti. Sen asian tiimoilta ihmisen tuskin tarvitsisi huolehtia yhtään, mutta en voi sille mitään, että koko kehon läpi kulkeva kauhun kihelmöinti saa mut valtaansa, kun onnettomuutta muistelen. Äitiys ajaa ihmisen psyykkisen rajatilan tuntumaan.

Sunnuntaina kävin ystävättäreni, sen Suomen vieraamme, kanssa päivällisellä Timin luona. Hyvän aterian ja runsaan juomisen jälkeen menimme taas koppikaraokeen kiekumaan. Oli tosi hauskaa. Jonkun pitää perustaa Helsinkiin kunnon koppikaraoke tai mä en kestä.

Pää parsinnassa

Eilen lapsi leikki nojatuolissa, rakentamassaan majassa ja kekkuloi ilokseen majansa katolla. Jossain vaiheessa hän päätyi lattialle pöydän reunan kautta ja sitten mentiin taas klinikalle parsittavaksi. Markus löysi talosta japanilaista apua - tytön, jolla oli yllään Marimekon raitapaita. Tämä tyttö auttoi meitä todella paljon tulkkaamalla lääkärissä ja ylipäänsä löytällä meille lähimmän klinikan.

Vimme itse ei tietenkään nauttinut tapahtumasta mitenkään erityisesti, mutta osoitti aivan valtavaa pätevyyttä ja asiallisuutta. Ja mikä tärkeitä, mitään vakavampaa vaivaa, kuin haava takaraivossa, ei tästä insidenssistä aiheutunut.

Taas toivon hiljaa mielessäni, että tämä olis nyt se viimeinen kerta, kun tuon lapsen päätä parsitaan.

Seuraa saapui

Ystäväni Suomesta saapui eilen viimeiseksi Japanin ajan vieraaksemme. Hän viipyy luonamme kaksi viikkoa ja sit alkaa Suomeen paluu jo kovastikkin häämöttää edessä siintävissä lähitulevaisuuden päivissä.

Raivolasta

Joskus lapsella tuntuu olevan raivokiintiössä vajausta ja sit tehdään keissi ihan mistä vaan, jotta raivoamista voi tovin tarpeikseen harrastaa.

Tänä aamuna suihkussa ollessani kylpyhuoneen ovi avautui ja Vimme kurkisti sisään ja hymyili kuin herranenkeli. Sit käytiin tämä dialogi:

Vimme: Haluaa mehua.
Minä: Mehu on loppu.
Vimme: Ostetaanko kaupasta?
Minä: Ostetaan sit kun mennään kauppaan.
Vimme: Ostetaan nyt.
Minä: Ei voida ostaa nyt, koska olemme täällä suihkussa.
Vimme: Voiko suihkussa ostaa mehua?
Minä: Ei voi.
Vimme: Voiko kaupasta ostaa mehua?
Minä: Voi ostaa.
Vimme: Ostetaan mehua nyt.
Minä: Me ei olla kaupassa ja suihkusta ei voi ostaa mehua.
Vimme: Ollaanko me kaupassa? Ostetaanko nyt mehua? Ostetaanko heti?

Dialogin jatkoa on turha tähän tallentaa, sillä se jatkui aika puuduttavana samoja asioita toistellen ja päätyi Vimmen raivoamiseen, joka jatkui intensiivisenä sellaset neljä varttia. Huh huh. Pitää toivoa, että raivokiintiö täyttyi nyt sit joksikin aikaa.

Brittanin Metroskandaali

Harper's Bazaarin viimeisimmän numeron mainos (ja samalla myös lehden kansikuva), jossa varsin raskaana oleva Britney Spears on kelteisillään, on aiheuttanut pahennusta Tokion Omotesandoon metroasemalla. Tänään taltioin vielä peittämättömät naku-Britneyt - tarkoituksena on nimittäin peittää alaosat Brittanin kuvista ja mustassa peittokohdassa tulee olemaan anteeksipyyntö koska tämä "hieno kuva" on jouduttu osin peittämään. Peitto on välttämätön, sillä kuva on liian "kiihoittava" ilman peittoja.

Kiihoittava?!? Voi hyvänen aika, mä sanon.

Ristin alle valoja vannomaan

Mun mielestä on hämmästyttävää, kuinka innoissaan japanilaiset menee naimisiin länsimaisella "ristin edessä" seremonialla, olematta kristinuskoon edes kallellaan. Jopa ihmiset, jotka lasken ihan järkityypeiksi pitää länsimaista hääkuvaansa esillä paraatipaikalla, risteineen päivineen.

Täällä meillä Odaibassa on korttelin kokokoinen Wedding Village, josta löytyy kappelia, suihkulähdettä ja etelä-eurooppalaista henkeä. Ja ihan vast'ikään rannassa jököttävä Nikko Hotel avasi rantapaviljongin (kuvassa), joka aivan selvästi on ristin alla vihkimistä varten. Olen bongannut siellä jo muutaman tapahtuman, joissa ei prinsessa-henkeä harpun soidessa puutu.

Haukon hämmennyksestä henkeäni ristittyjen hapatusten soluttautuessa tänne buddhalais-shintolaiseen systeemiin. Mutta en voi olla nauttimatta ajatuksesta, että länsimainen seremonia on kuitenkin täysin vailla sen vakavampaa sisältöä, kun juhlava tapa vannoa vala. Japanilaiset ei ylipäätään tunnu ottavan uskontoja vakavasti. Se asenne sopisi koko maailmalle.

Korealainen mainos

Monesti ihminen törmää maailmalla siihen faktaan, että Suomesta ei tiedetä mitään. Tässä on korealaisille jaettu Suomen asiaa Xylitolpurkkamainoksessa. Pitää hankkia vihreä neljäntuulenhattu ja antaa parran(?) kasvaa, niin korealaiset tunnistaa mut heti suomalaiseksi.

Hyvä, hyvä!

----------------------------------------------------------------------------------

Tässä löytyi nyt sitten tuotteen japanilainen mainos.

Naaman näyttö ja ylipuhuttu mies

Tänään kävin näyttämässä naamaani, ja lapsen naamaa myös, syksyn ensimmäisessä Suomi-lasten ja -äitien tapaamisessa. Vimme tuttuun tapaansa puuhas keskenänsä (eikä suinkaan muiden lasten kanssa) ja vinkui mulle väsyttyään puuhaamaan. Sit lähdimmekin jo kotiin.

Matkalla tosin päätin lähteä vallan vastakkaiseen suuntaan, M:n duuniin, kun lapsikin sopivasti nukahti. M oli yllättynyt ilmestymisestämme eikä pistänyt hanttiin kun ylipuhuin hänet lusmuumaan töistä ja lähtemään kanssamme läheiseen mooliin (Mall).

Jos haluaa kumppaninsa pitävän ylimääräisen vapaapäivän, kannattaa matkustaa se nelkyt kilsaa työpaikalle ylipuhumaan ja sit saattaa onnistuakkin.

Kaskaat, naapurin rouva ja ehtyvät varastot

Tässä lapsi poseeraa kuolleen kaskaan vieressä.

Syksy lähestyy ja kaskaitten elämänkaari käy loppua kohti, mutta ei vielä sankoin joukoin, sillä kaskaitten jatkuva huuto kuuluu edelleen päivänvalon aikaan raikuvana pitkin puskia.

Naapurin viehättävä rouva oli tänään taas ilahduttamassa meitä läsnäolollaan pienen tyttärensä kanssa. "Naapurin rouvasta" saa varmaan vähän vääränlaisen kuvan tästä nimenomaisesta henkilöstä: kyseessä on mua paljon nuorempi, sorea, sporttinen ja kuvan kaunis japanitar, eikä mikään matami, niin kuin "naapurin rouvasta" voisi päätellä. Tai ehkä kukaan muu ei ajattele "naapurin rouvaa" matamina.

Meidän Tsol-varastot alkaa hälyyttävästi ehtyä. Meillä on katsomista enää vaan kakkoskauden 16. jaksoon saakka. Mitä mä sit teen kun Tsolit on katsottu?

Kotiin paluut

Vanhempani ovat taas tänään matkalla Suomesta Afrikkaan kuudeksi viikoksi vaapaehtoishommiin. Saavumme todennäköisesti heidän kanssaan samoihin aikoihin takas Suomeen. Siis minä ja Vimme. M tulee vähän perässä.

Tänään on ollut yksi niitä päiviä, jolloin sitä oman vanhemmuuden laatua ei ole voinut liputtaa maailmalle rinta rottingilla.

Onko niitä päiviä koskaan?

Päivän kulminaatio oli se hetki jolloin lykin kiukuttelevaa lasta junan ovesta sisään ja lapsi päästä japanilaisen mummon nähdessään kunnon, perinteisen Psyko-huudon. Kiskaisen vaunut ulos junasta ja palaan suorinta tietä kotiin. Kotona kestää kakaran kiljumista ihan toisella tapaa kuin tuolla julkisissa kohteissa.

Kai sitä ipanaa kalvoi joku selittämätön uhmaikäisen asia. Ja mua kalvoi joku selittämätön varhaiskeski-iän tuska. Siinä sitä sit oltiin. Mutta kyllä se siitä sitten iltaa kohden taas iloksi muuttui.

Autiuden suhteellisuudesta

Lapsi sai toteuttaa itseään tänään tuolla Odaiban hiekkarannalla. Raahasin äiti-lapsi-yksikkömme sinne reilusti ennen puolta päivää. Ilma oli kuuma, kuten tähän aikaan vuodesta kuuluukin ja rannalla ei ollut paljon ketään.

"Paljon ketään" tässä yhteydessä tarkoittaa tietysti aika montaakin ihmistä Suomen mittapuissa, mutta täällä nyt hetken elettyäni ranta tuntui aika autiolta. Ei tullut kyllä Katri Helenan suuri klassikko "Katson autiota hiekkarantaa" mieleen vasta kuin nyt. La la la la la la laa la laa laa...

Helle vie mehut ihmisestä

Göteborgissa on syntynyt uusi lapsi maailmaan: ONNEA M & J!!!

Tämä päivä on mennyt suurinpiirtein kokonaan hiostavassa puolihorteessa. Jossain vaiheessa ymmärsin kuitenkin pistää ilmastoinnin päälle ja pahin töhnä katosi.

Joskus mä keskenäni pohdin sitä miten ihmiset täällä niine kimonoineen ja klopoti-sandaaleineen ennen vanhaan kekkuloivat läpi kylmät talvet ja hikiset kesät. Hyvin varmaankin, kun kerran tätä paikallista väestöpohjaa riittää aika valtavakin paljon, joskin nykyjapanilaiset ovat huolissaan syntyvyyden laskusta maassaan. Olen lohduttanut japanilaisia ystäviäni sillä, että heitä on aina enemmän kuin pohjoismaalaisia yhteensä konsanaan.

No joo. Seuraavaksi mä voinkin miettiä mitä se väestöpohja tarkoittaa, kun kerran spontaanisti tulin käyttäneeksi tätä sanaa ja enemmän sitä toistellessani se rupeaa kuulostaa kummalliselta.

Räiskettä rannalla

Heinä-elokuussa saa ihminen Japanissa ollessaan tilaisuuden nähdä spektaakkelimaisia ilotulituksia (Hanabi). Näistä jo näkemistäni kun olen Suomeen raportoinut, niin minulta on aina kysytty, että mikä on ollut ilotulituksen syy. Suomessa kun niille on aina joku asiallinen teema, kuten uusivuosi, ilotulituskilpailu, avajaiset, päättäjäiset ja sitä rataa. Täällä nille ei käsittääkseni ole sen kummempaa syytä, kuin että elokuussa kuuluu ilotulitella.

Sunnuntaina oli siis taas yksi Hanabi, jota kävimme naapureiden kanssa rannassa tähyilemässä. Menimme paikanpäälle aika myöhään ja lapset mukana, joten emme elätelleet mitään suuria illuusioita tulitusshown kokonaisvaltaisesta seuraamisesta. Jotain näimme kuitenkin ja sitten olikin jo aika viedä ylikierroksilla käyvä lapsi nukkumaan. Kuvassa olemme matkalle kotiin. Vimmellä on kunnon Hanabi-bongaajaan tapaan Yukata päällä ja mulla taas on ylläin ystävältäni joskus saama Vuokon 70-luvun eleganssi.

Taas keskenämme täällä

Olemme taas täällä keskenämme - sisko istuu kundikavereineen Vinnarin koneessa kohti Helsinkiä.

Viimeisenä vierailupäivänä se nimenomainen siskon kundikaveri, M ja Vimme menivät yhdessä kylpemään Oedo Onseniin, paikalliseen kylpyläteemapuistoon. Sinne ei tatskoja saa viedä, joten jätin väliin, vaikka olisi tehnyt mieli mukaan - kun siellä on se allaskin, missä pikkukalat syövät kuollutta ihoa pois ihmisen jaloista. Oli kuulemma hyvä keikka, vaikka kala-allas jäi heillä väliin.

Sillä aikaa kun kaverit kylpivät, kävimme siskon kanssa tuolla ostoskeskuksissa ja kesken shoppauskeikan tuli aikamoinen ukkonen, joka sitten pörräs Tokiolahden päällä sen parituntia.

Illalla kävimme kävelyllä Odaiban rannoilla. Oli viileää (toki vielä hellelukemat Suomen mittakaavassa) sateen jälkeen ja aurinko laski kauniisti Tokion taakse.

Aina samoissa mestoissa

Kävimme taas Kamakurassa katsomassa Suurta Buddhaa ja paria temppeliä. En ollutkaan ennen käynyt siellä kesällä, joten oli hauskaa nähdä kaupunki kaikessa vehmaudessaankin.

Hase-deran temppelissä on eräs pyhä luola, jonka yhdessä sopukassa on paljon pieniä patsaita. Vimme oli informoinut siskoani ja hänen kundikaveriaan, että ne ovat buddhalaisia shakkinappuloita. Mun mielestä se oli hyvin keksitty.

Kuvassa lootus, jonka bongasin tänään temppelin puutarhassa.

Matkanjohtaja uhmaa sääolosuhteita

Aamulla katselin ulos ikkunasta ja hämmästelin yht'äkkistä tuulen ja sateen määrää, kunnes tuli mieleeni tarkistaa taifuunitilanne netistä. Joskus ihminen ei muista asuvansa täällä.

No, mieto taifuuni se Tokiota siinä ohitteli ja pian päätimme siitä huolimatta lähteä Asakusaan hämmästelemään sen suunnan asioita (temppeliä, keittiötarvikekauppakatua, sun muuta). Sade lakkasi pian ja ilma oli pilvisenäkin kirkas, niin kuin se taifuunin jälkeen aina tuntuu olevan.

Tässä siis ollaan oltu taas matkanjohtajana uusille Tokion kävijöille. On ollut mukavaa näyttää mestoja, kun Vimme on ollut lenseänä ja säästänyt huudot pääasiassa kotiin.

Päivän kuva on Akihabarasta, elektroniikkataivaasta (tai helvetistä - miten nyt ihminen sitten asian näkeekään). Siskon kundikaveri sukelsi rohkeasti sisään yhteen loputtomaan, johtoja myyvään, kapeaan käytävään ja vallan suoritti ostoksenkin siellä. Mä olin aika vaikuttunut tästä.

Potemista ja kaskaita

Perheemme on nyt vähän vaivasena. Vimme on yskinyt jo pari viikkoa ja yskä ei ota loppuakseen. Me M:n kanssa podemme jotain, mihin kuuluu kipuja korvissa & kurkussa, huimausta ja väsymystä, mutta eiköhän tästä taas voittajana selvitä.

Aurinko paistaa ja on kuuma. Kaskaat laulaa aamusta iltaan ja niiden laulu ei ole sitä hiljaista sorttia, jota ei enää keski-iän ylittäneenä ihminen kuule. Ensimmäisen kerran Tokion kaskaita kuullessani luulin, että joku masokisti trimmas nurmeaan lankaleikkurilla, jonka moottori tuon tuosta leikkas kiinni. Ajan päästä arvelin, että kyse on varmaan jostain muusta, kun ääni vain jatkui ja nurmialueet täällä eivät ole kovin laajoja - edes lankaleikkurilla trimmattaviksi.

Pidän kaskaitten metelistä. Se assosioituu vahvasti taattuun tokiolaiseen kesälämpöön. Pysyisinkö lämpimämpänä talvet, jos kaskaita nauhalta kuuntelisin?

Maakuntamatkalla

Palasimme eilen Vimmen kanssa kotiin matkaltamme. Olin aika poikki, kun se kolmevuotiaan kanssa yksin matkustaminen ei kuitenkaan ole niitä maailman rentouttavimpia asioita, mutta rasittavuudesta huolimattta reissu oli onnistunut.

Matka Sendaihin meni hyvin. Shinkansenilla matkustaminen on helppoa ja mukavaa. Tarrakirja piti lapsen tyytyväisenä. Ystävättäreni ja hänen miehensä tulivat meitä vastaan Sendaihin ja matkustimme yhdessä Ishonomakiin, jossa sitten majailimme. Miehen vanhemmat toivottivat meidät tervetulleiksi kotiinsa. He olivat todella vieraanvaraisia hosteja ja yhteisen kielen puuttuminen ei pilannut tunnelmaa.

Illan lähetessä lähdimme katsomaan Hanabia, kesäistä ilotulitusta. Vimpula ei ollut tulituksia ennen nähnyt ja tämän tiedostaen kerroin hänelle, että niistä lähtee kova pauke. Kaveria pelotti aluksi vähän, mutta korvat käsieni peitossa hän katsoi esitystä mielellään, kunnes nukahti kesken shown.

Seuraavana päivänä kävimme katsomassa Matsushiman mäntysaaria ja paikallista temppeliä. Nuudeliravintolassa emäntä kävi ihmettelemässä Vimmen tukkaa, kun hän oli kuullut että itseasiassa suurin osa valkotukkaisista ihmisistä on valkaissut tukkansa. Ylipäänsä Vimme sai paljon enemmän huomiota osakseen, kun pienemmällä paikkakunnalla näkee vähemmän ulkomaalaisia - Tokiossa taas meitä on.

Illalla hostimme oli valmistanut sellaisen aterian, että meinas taju lähtee.

Seuraavan päivän kotimatka meni tuskan hiki otsalla. Lapsi oli varsin tyytymätön ja koetteli heikkoja hermojani kaikenlaisella kikkastelulla, mutta selvisimme kotiin saakka ilman, että meitä heitettiin mistään junasta pois kyydistä. Ja ilman että valkotakkiset olis vieneet mua pakkopaidassa lepäämään.

Nyt valmistaudumme vastaanottamaan seuraavia vieraita: sisareni ja hänen kundikaverinsa saapuvat sunnuntaina. Kivaa!

Aikainen mato joutuu linnun suuhun

Lapseni on parantumaton aamunkukkuja: tänään oli herätys puoli kuudelta, taas kerran. Ei siinä mitään jos kaveri viihtyisi aamun aikaisina tunteina ihan keskenään. Mutta näinhän ei ikävä kyllä ole. Lapsi herää useimmiten kiukkuisena, huuto valmiina suussa, asemissa ottamaan vastaan kaikki elämän haasteet, kuten vanhempien 'älä hakkaa tietokonetta'-tyyppiset kiellot. Aikuinen ei voi jatkaa untaan, vaan aloittaa vastahankaisesti päivänsä sit näissä merkeissä.

Huomenna lähdemme Vimmen kanssa shinkansenilla kohti Sendaita ja edelleen Ishinomakiin. Viivymme poissa kaksi yötä ystävättäreni appivanhempien luona. Paikalla on myös myös ystävättäreni perheineen ja näin leikkikavereita Vimmelle ja mulle englantia puhuvaa seuraa, niin ettei tarvitse perustaa seurustelua pelkästään hymyillen kumartelun pohjalle.

Huomenna on myös mun viimeinen 30+ syntymäpäiväni. Malja sille!

Ylitys

Vieraat läksivät. Mä olen tänään hyvin päättäväisesti losottanut kotona tekemättä sen kummempia, vaikka ulkona on ollut jumalaisen kaunis, aurinkoinen päivä. Juuri sellainen päivä, että jos vastaava sattuisi kohdalle Suomessa, niin kansa kiiruhtais stressin vallassa ihan mihin tahansa ulkotilaan "nauttimaan auringon paisteesta". Täällä stressiä ei synny - kauniita aurinkoisia päiviä tulee riittämään vielä siihenkin aikaan, kun Suomessa jo kaivetaan palttoota esiin kesäsäilöstä. Se on se Tokion hyvä puoli.

Eilen ylitimme lasten kanssa Rainbow Bridgen. Se oli kiva kävely, joskin vähän liian pakokaasuinen. Jos moottoriliikennettä olisi ollut vähemmän, niin sillan ylitys jalan olisi ihan kaikille suositeltava elämys. Toivoimme näkevämme Asakusan ilotulituksia sillalta, mutta ei ne näkyneet. Asakusa on kuitenkin sen verran kaukana ja oli vielä kaiken lisäksi aika sumuinen ilta.

Lapsi potee

Lapsi on ollut vähän kipeenä. Peruutin kaikki tälle päivälle sovitut menot ja valvoin potemista. Tavoitteena on saada lapsi menokuntoon tiistaiksi, jolloin suuntaamme maakuntiin kyläilemään - saimme kutsun japanilaisen ystävättäreni appivanhempien luo. Odotan innolla vierailua ja muita maisemia kuin tätä loputonta Tokiota.

Vieraat ovat vielä keskuudessamme, mutta luvattoman pian - eli sunnuntaina - he jo kotiinsa suuntaavat. Samalla koneella lähtee mun tähän astisen Tokio-elämäni järkähtämätön henkinen tukeni lapsineen. Nomadielämän varjopuoli eli hyvästi jättö on taas ajankohtainen asia.

Täs muassa taas kuva muumeista japanilaisissa mainoshommissa.

Lasten ehdoilla

Olemme jatkaneet intensiivisellä lastenviihdytyslinjalla. Eilen olimme Shinjukun Central Parkin kahluualtaalla ja leikkipuistossa, tänään menemme Yokohaman perukoille Kodomo-no-kuniin, lasten maahan.

Joku sais tosin viedä mut (tai päästää) joskus jonnekkin, missä se viihtyminen tapahtuisi vain ja ainoastaan mun mieltymysten mukaan.

Ilotuli ja tiukat kiellot

Piti lähtee katsomaan ilotulituksia tuonne neljän junan päähän, mutta päädyimmekin polttelemaan Japanin tähtisädetikkuja rantsussa nassikoiden kanssa. Ihan hyvä päätös, sillä väsymys oli jo ennen auringon laskua varsin selkeästi havaittavissa palleroiden pikku kasvoilla ja myös huudossa.

Sitten on tarkistettu se asia, että mulla taskoineni ei ole mitään asiaa tuohon lähi onseniin - olemme tatskakiellon vakavuutta tykönämme arvuutelleet. Kylpylässä tänään vieraillut taho välitti meille tiedon, että plakaateissa kerrotaan et' tatskatut poistetaan välittömästi paikalta. En pääse pikkukalojen syötäväksi - siellä on nimittäin allas, johon voi upottaa jalkansa ja pienet kalat käyvät aterioimassa jalkojen ihohitusilla. Tiedon-välitys-tahomme kokeili tätä toimitusta ja piti sitä hyvänä. Odotan mielenkiinnolla tuleeko sitten hänen Suomeen paluunsa jälkeen raporttia kotiakvaarion uusista hyötyaspekteista.